Onko totta niinkuin lääkärit sanoo että ihminen jolla on parantumaton sairaus usein peittää totuuden omaisiltaan? Haluaisin kuulla toisiltakin jotka ovat ollet samassa tilanteessa, minkälainen oli teidän kokemuksenne?
Omaisten suojaaminen
Lohduton
71195
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
syöpää sairastava ystäväni ei koko aikana puhunut perheelleen sairaudestaan,ei vaimolle ei lapsille,yksi ystävä oli uskottuna.Perhe tietysti tiesi sairauden,siitä vaan ei puhuttu.
Tiesikö hänen omaisensa kuitenki koko ajan hänen tilanteensa ja saiko myös heti tietää kun paluuta ei enään ollut? Millä tavalla omaiset sai tietoa, lääkäriltä ja/vai uskotulta ystävältä?
kertoi perheelle tilanteen,koska potilas ei ollut kieltänyt kertomasta.Lääkäri selvitti perheelle kipulääkityksen ja myöskin saattohoitovaiheen.Itse kävin tätä ystävääni katsomassa vain muutamaa päivää ennen,kun hän sitten kuoli.Tapaamisemme oli hyvin tunnepitoinen,kuoleman läsnäolon tunsi jo selvästi.Emme puhuneet paljoa,istuimme vain käsikkäin,hänen silmänsä olivat niin kirkkaat ja hän katseli kasvojani kuin yrittäisi painaa mieleensä jokaisen juonteen kasvoillani.Luulin lähtiessäni ehtiväni vielä häne n luokseen,mutta kuolema armahti...
omalle perheelleni, jos minulla olisi vakava sairaus. En siksi, että haluaisin suojella heitä tiedolta. Paremminkin haluan suojella itseäni heidän holhoavalta suhtautumiseltaan, heidän typerältä vetistelyltään, heidän tekopirteydeltään ja uskonnolliselta hömpötykseltään.
Kertoisin vain niille, joilla on emotionaalista kypsyyttä keskustella noin vaikeasta asiasta vapaasti ja fraaseitta. Itkisin heidän kanssaan. Puhuisin peloistani ja käytännön asioista. Laatisin testamenttini.
Katselin yhden sukulaiseni suhtautumista hänen ystävänsä kuolemiseen. Hänellä ei ollut kuolevalle muuta sanottavaa kuin kysellä, oliko kipuja, ja voisiko tuoda jotain ruokaa. "No, kyllä se siitä", oli yksi hänen mielilausahduksiaan. Kuka kuoleva tuollaista haluaa harmikseen? En minä ainakaan.
eivätkä halua vahvistaa ennustetta puhumalla siitä. Positiivisen asenteen säilyttäen voi joskus parantua vastoin lääkärien oppikirjojen teorioita.
Ihmisen voi tappaa pukemalla ylleen valkoisen takin ja sanomalla hänelle: "Sinulla on kuusi kuukautta elinaikaa jäljellä." Jos ennustuksen hyväksyy, kuolee.
Tämä ei tietysti ole väite, että kaikesta voi parantua niin uskomalla (vaikka ehkä voikin, minä vain en usko tarpeeksi), mutta siitä voi usein olla apua. Säälittelevät sukulaiset eivät juuri positiivista mielialaa saisi aikaan.
ei kertonut minulle eikä muillekkaan mitään. He jotka tietävät/luulevat tietävänsä sanovat että sitä varten koska hän halusi suojata minua. Silti, omalta puoleltani nyt, tuska on riistävää kun ajattelee että hän kaiken kantoi itse ja tiesi mitä tuleman pitää... Tuskallista on myös ajatella, että ihminen jolla on aina ollut "järki päässä" niin täydellisesti voi muuttua. En moralisoi, enkä tuomitse, en voi sanoa itsekkään näin ajatellessani kuinka reagoisin jos saisin tietää että päiväni on laskettu. Sain kuukautta ennen rakkaani poismenoa tietää hänen tilanteensa, vähän epäselvässä muodossa. Ehkä kuitenkin se oli se pieni toiveenpilke joka oli, joka esti minut romahtamasta ja joka piti kuitenkin minut ylhäällä. Itkin kyllä, raivosin, mutta kaiken hänen näkemättä. Olihan se totuus tuolla takaraivossa, selittelin sitä vain itselleni että "kun ei omaiseni itse sano mitään", ei asiat voi olla niin pahasti. Yritin kyllä, etsiä sitä oikeata tilaisuutta puhua asiasta rakkaimmalleni, mutta sitä ei ikinä tullut... Tai ehkä paremmin, ei halunnut sen tulevan. Sain erilaisia "vihjeitä" välillä, että kaikki ei mene niinkuin toivoisi, mutta ihminenhän on usein tulevassa/olevassa kriisi-tilanteessa itsellensä armelias ja kieltäytyy totuuden. Kaksi päivää ennen loppua sain sitten sen "todellisen tiedon" että mitään ei ole tehtävissä. Siinäkin tilanteessa pidin pääni pystyssä, vai olinko jo kerennyt uskotella itseäni jo liikaa, että kyllä se siitä, toivossa kertahan on helppo elää ja sehän on se viimeinen joka jättää...
surevaa, mutta kuulostaa ettei teillä ollut kovin hyvä kommunikointi. Sinä itkit häneltä salaa ja hän varmaan teki samoin.
Monilla meistä on vaikeuksia puhua kuolemasta. Ja sen hyväksyminen itselleen on ainakin yhtä vaikeaa. Siinä on suuttumusta elämää kohtaan, sinnikästä elämässä riippumista, peräänantamatonta toivoa siitä, että jos kuolemaa ei ajattele eikä siitä puhu, niin se ei tapahdu.
Kuvitellaanpa, että hän olisi kertonut sinulle diagnoosistaan. Miten hän olisi sen sanonut? Ja miten olisit vastannut? Voithan käydä tuon keskustelun hänen kanssaan nyt. Hän on vielä varmaan läsnä jossain muodossa, vaikkei enää fyysisessä ruumiissaan. Kerro hänelle nyt, miltä sinusta tuntuu.
Joillekin ihmisille kuoleman läheisyys (toisissa) on helppo asia. Tunsin (hyvin vähän aikaa) erään miehen, jonka kolme vaimoa olivat kaikki kuolleet, ja hän opiskeli palliatic care -hoitajaksi. Hän oli mielestäni sosiopaatti. Hän nautti omasta 'traagisuudestaan', vaikka ehkä edesauttoi vaimojensa kuolemaa. Ainakin minusta tuntui, että hän oli saattanut niin tehdä. Kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni pitkin, kun ajattelen, mikä onni oli, ettei hän kiinnostunut minusta.
Monille normaaleille ihmisille kuolema on vaikea asia käsitellä. Olisi ihana, jos voisimme kaikki kuolla vanhana, kun tunnemme eläneemme tarpeeksi. Mutta monille ei sitä iloa suoda.