Vannon
Muistatteko, kun täytti kahdeksantoista ja sitä vaan heräs ja mielessä pyöri ajatus siitä, että nyt alkaa se aika, kun rakennan omia tarinoita, omia maailmoja, jotta herätessäni kahdenkymmenen vuoden kuluttua minulla on elämä josta puhua, kun tapaan ne nuoruuden kaverit, jotka eivät enää asu vanhempiesi naapurissa.
Mä ajattelin niin ja mä elin siitä eteenpäin täysiä, täytin päiviä päivien perään hulluilla muistoilla, tein ihan mitä vaan, että mun aivot ois rekisteröiny sen tärkeeksi muistaa.
Kattelin valokuvia niiltä ajoilta tossa paripäivää sitten, laitoin yhen kuvan ittestäni kasvojeni viereen, kun olin peilin edessä...järkytys. En enää tunnistanu itteeni, vaihdoin jopa ne kuvassa olevat vaatteet päälleni ja otin ittestäni kuvan. Laitoin kuvat vierekkäin ja en voinu ymmärtää mikä oli muuttunu näiden kahden kuvan välillä muutamassa vuodessa. Sitten mä tajusin, mä en enää näyttäny onnelliselta, mä olin vannottanu ittelleni eläväni täysillä, se pilke mun silmissä, ihan oikeesti se oli poissa. Mä en enää ole onnellinen, mä en tee enää niitä asioita mitä mä haluan.
Kirjotin ylös mun viikon tekemisiä ja huomasin lukevani samoja rivejä. Töihin, kauppaan, siivousta, pyykkäystä, laskuja.
Aikuistumisessa ei ole mitään vikaa, vastuuntunto on tervettä ja arkikin on hyvä olla olemassa, mutta täst edespäin, mä teen todellakin kaikkeni, että se pilke palaa taas mun silmiini, se hulluus, joka sai mut laulamaan kaupassa tai juoksemaan lehtikasoihin se hulluus jonka takia nauroin naisten alusvaate osastolla mun pieniä rintoja niin paljon, että jopa se mun vieressä seisonut mies rupes nauramaan mun kanssani.
Kaikki tää hupi ei siis aina liittyny julkisella paikalla häiriköintiin, mutta sillon mä nauroin ittelleni ja maailmalle.
Miten opin tekemään sen uudelleen, se ei tunnu palaavan itsestään. Nyt te joilla on se valo silmissänne, kertokaa miten saan omani takaisin. En kuitenkaan enää voi olla kahdeksantoista...vai voinko??
Muistatteko, kun täytti kahdeksantoista ja sitä vaan heräs ja mielessä pyöri ajatus siitä, että nyt alkaa se aika, kun rakennan omia tarinoita, omia maailmoja, jotta herätessäni kahdenkymmenen vuoden kuluttua minulla on elämä josta puhua, kun tapaan ne nuoruuden kaverit, jotka eivät enää asu vanhempiesi naapurissa.
Mä ajattelin niin ja mä elin siitä eteenpäin täysiä, täytin päiviä päivien perään hulluilla muistoilla, tein ihan mitä vaan, että mun aivot ois rekisteröiny sen tärkeeksi muistaa.
Kattelin valokuvia niiltä ajoilta tossa paripäivää sitten, laitoin yhen kuvan ittestäni kasvojeni viereen, kun olin peilin edessä...järkytys. En enää tunnistanu itteeni, vaihdoin jopa ne kuvassa olevat vaatteet päälleni ja otin ittestäni kuvan. Laitoin kuvat vierekkäin ja en voinu ymmärtää mikä oli muuttunu näiden kahden kuvan välillä muutamassa vuodessa. Sitten mä tajusin, mä en enää näyttäny onnelliselta, mä olin vannottanu ittelleni eläväni täysillä, se pilke mun silmissä, ihan oikeesti se oli poissa. Mä en enää ole onnellinen, mä en tee enää niitä asioita mitä mä haluan.
Kirjotin ylös mun viikon tekemisiä ja huomasin lukevani samoja rivejä. Töihin, kauppaan, siivousta, pyykkäystä, laskuja.
Aikuistumisessa ei ole mitään vikaa, vastuuntunto on tervettä ja arkikin on hyvä olla olemassa, mutta täst edespäin, mä teen todellakin kaikkeni, että se pilke palaa taas mun silmiini, se hulluus, joka sai mut laulamaan kaupassa tai juoksemaan lehtikasoihin se hulluus jonka takia nauroin naisten alusvaate osastolla mun pieniä rintoja niin paljon, että jopa se mun vieressä seisonut mies rupes nauramaan mun kanssani.
Kaikki tää hupi ei siis aina liittyny julkisella paikalla häiriköintiin, mutta sillon mä nauroin ittelleni ja maailmalle.
Miten opin tekemään sen uudelleen, se ei tunnu palaavan itsestään. Nyt te joilla on se valo silmissänne, kertokaa miten saan omani takaisin. En kuitenkaan enää voi olla kahdeksantoista...vai voinko??
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.