Järki ja tunteet

Kuka voi toisen puolesta sanoa, mikä on sallittu määrä surua? Se on jokaisen ihmisen itsensä tiedettävä. Ongelma siinä on, ettemme pysty tuntemaan muiden ihmisten tunteita ja vertailemaan toisiamme kuin hyvin ulkokohtaisesti.

Kun isäni kuoli ja kohtasin ensimmäisen kerran hänen vanhempansa ja sisaruksensa jalat olivat pettää alta,istuin ruokapöytään ja itkin pari tuntia katkeamatta. Toisaalta se ole helpottavaa, muttei suru siihen loppunut. Omat koettelemuksensa olivat isäni siunaustilaisuus, hänen näkemisensä arkussa, hänen uurnansa laskeminen ja viime kädessä sitten vielä hänen tavaroidensa penkominen, tärkeimpien tavaroiden siirtäminen omaan asuntooni jne. Siinä ehti ajatella yhtä, jos toista. Noin kolmessa kuukaudessa kuitenkin tokenin siitä ja elämä jatkui.

Itseäni on auttanut huomattavasti se, että kirjoitan. Luova toiminta voi parhaimmillaan suodattaa ja järjestää aika tehokkaasti erilaisia tunteita sekä ajatuksia. Aikansa kutakin.

Omassa suvussanikin löytyy hyvin eri tavalla kuolemaan ja menetyksiin suhtautuvia ihmisiä. Minua pidetään hyvin järkevänä ihmisenä, mutta tunteet minullakin. Lopulta vaatii aika paljon mieheltä itkeä kymmenien ihmisten edessä. Muita on turha sellaisissa tilanteissa miettiä ja kysyä, mikä on normaali määrä surua, kunhan sen surun käsittelee jotenkin muuten kuin vetämällä päänsä täyteen ja haukkumalla kaikki sukulaiset omahyväisiksi paskiaisiksi (se on koettu).

Otan osaa suruusi. Sure kun on surun aika.

Kyllä saat surra ihan niin paljon kuin itsestä siltä tuntuu.

Hän oli isäsi ja sinulla on nyt paha olla, sen suurempia selityksiä ei tarvita. Joskus tulee aika, jolloin on taas parempi olla. Siihen haluan uskoa oman suruni keskellä.

Minun isäni kuoli yllöttäen 75 v, mutta oli sairastanut sydäntautia pitkään.Minulle jotkuin sanoo, että isäsi kuolemahan oli odotettavissa. Eli minua ei muka pitäsi surettaa niin paljon. Kyllä surettaa. hautajaisista on kuukausi. Pari pv sitten sain vielä tietää, että tyttöystvälläni on ollut yhtäaikaa uusi mies jo monta kuukautta. Me olimme kimpassa n 2.5 v.

Me kaikki käsittelemme surua eritavoin sillä olemmehan kaikki yksilöitä, emme voi mitata toisen surua omalla surullamme, toiset meistä pystymme toimimaan surusta huolimatta emme istu kotona suremassa mutta silti suru on meissä koko ajan läsnä ja tekee työtään meissä. Itse kun yöllä herään, ja ajatukset ovat rakkaassani, on minun ollut pakko ottaa järki avukseni yön tunteina etten tukehdu suruuni, järkeni avulla hallitsen tunteitani, sillä yö on pahinta aikaa surevalle. Kun tulee päivä annan surun vallata itseni mutten jää silloinkaan paikalleni toimettomaksi. Melestäni kirkkoherra sanoi hyvin rakkaani muistotilaisuudessa kun hän sanoi:"Ei meidän tarvitse tehdä surutyötä,sillä suru kyllä tekee työtä meissä." Ei ole ihmistä jota ei läheisen kuoleman aiheuttama suru koskettaisi. 2vuotta suru teki minussa työtä kun isäni kuoli, tämä suru joka minussa nyt on alkoi 3 viikkoa sitten kun minulle läheinen veljeni kuoli.Yhden asian vain tiedän olkoon suru sitten millainen tahansa se on käytävä läpi, silloin ei tarvitse ajatella sitä mitä muut ajattelevat jos nyt menet sinne tai tänne ihmisethän ajattelevat ettei sure jos menet vaikka 3kk päästä teatteriin se on vain keino päästä hetkeksi irti surun musertavasta otteesta, ei suru meitä jätä, se tekee työtä meissä niin kauan kuin se on käyty läpi. Toisten meistä on saatava muuta ajateltavaa välillä, sillä muuten me emme kestäisi surun musertavaa otetta on pakotettava itsensä liikkeelle järjen avulla. Se että menee eikä jää paikoilleen, ei tarkoita ettei surisi, ei surua pakoon pääse, kyllä se valtaa välillä niin että tuntuu kuin musertuisi sen alle. Kaikella tällä haluan sanoa, ettei saa jäädä liiaksi paikoilleen sillä silloin masennus saa meistä helposti yli otteen.