Miehelläni oli vihreät silmät. Kuin syksyinen sienimetsä, kuuset ja sammalet. Niissä oli pieniä ruskeita ja keltaisia pilkkuja, kuin tähtiä, ja toisessa silmässä isompi vaaleankeltainen pilkku, kuin aurinko. Joka kerta, kun katsoin häntä silmiin. lähdin matkalle avaruuteen, ikuisuuteen, äärettömään tai uppoiduin kuin pehmeään sammaleeseen. Muuten aina palelen, mutta kun näen hänen silmänsä, ajatuksissani, minulle tulee lämmin olo. Hänen silmissään oli taikaa, ihan alusta asti. Ainut asia mikä auttaisi minua nyt, olisi päästä näkemään hänen silmänsä ja upota niihin. Mutta hänet on tuhkattu!
Mieheni silmät
coeurbrisee
122743
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
koska, henki-sielu on näkymätön ja kuolematon.
Ruumis, joka on meidän vaatekerta ja muuttuu maaksi, kuin lahonnut puu.
Tunne hänen läsnä olo luonasi, kun olet lohduton.
Voimia ja ymmärrystä elämääsi, kuin yön lohduttomilta tuntuvilla hetkinä.
Joskus tunnen hänen läsnäolonsa, juttelen hänelle, varsinkin saunassa. Minusta tuntuu, että olen saanut häneltä vastauksen muutamaan kysymykseeni. Mutta kerran ensimmäisten viikkojen aikana, kun näin hänet selvästi istumassa saunan pukuhuoneessa, paikassa jossa hän aina saunan jälkeen istui, minä itkin ja huusin hänelle, että sano, ettei se ollut minun syy. Pelkäsin kauheasti ja tilanne oli hirveä, mutta silloin alussa, kun en tiennyt kuolinsyytä, syytin itseäni, kun en osannut elvyttää. Syytin, vaikka ambulanssimiehet sanoivat heti minulle, että minä tein kaiken oikein ja lääkärikään ei olisi voinut tehdä enempää.
Kerran tunsin selvästi, kun hän silitti poskeani.
Anna kuolleen jo lähteä, äläkä enää kuvittele, että hän sinua kaipaa. Ei kaipaa. Siinä yksi realitetti, jonka varassa kannattaa ajatella elämää eteenpäin.
Mutta minä kaipaan häntä, joka päivä, 24 tuntia vuorokaudessa. Kinun jokainen solu kaipaa häntä niin, että korvissa soi ja jalat puutuvat ja päässä himmenee. Kymmenen vuoden ajan olimme joka päivä yhdessä, iho iholla. Uskon, että kehollakin on muisti.
Saammehan me puhua rakkaillemme. Minusta ainakin olisi lohdutonta ellen voisi puhua miehelleni. Joka kerta kun tulen kotiin, tervehdin häntä ja pitkin päivää kerron hänelle tunteistani. Uskon että hänellä on hyvä olla - ei hän tarvitse minua - mutta minä tarvitsen häntä ja saan kertoa hänelle ikäväni ja rakkauteni, enhän muuten selviäisi tästä. Ei ole tarkoitus "ripustautua" kuolleeseen, vaan lohduttaa itseään ja auttaa jaksamaan.
On monia jotka reagoivat eri tavoin lähtöön.Mun isä kuoli 2v,3kk sitten.Minä tiedän et mun isä rakastaa mua edelleen ja minä uskon siihen jälleennäkemisen voimaan.Elämän pitää jatkua kaikesta huolimatta mutta jokaisella on myös sellainen realiteetti että haudalla käyminen antaa voimia ja vie eteenpäin.Jokaisella olkoon ne omat kuvitelmat ja periaatteet uskomuksineen.
Jeesus on olemassa,minä uskon siihen.Voithan sinäkin joka olit sitä mieltä että kuolleen pitää antaa lähteä,jos joku uskoo että kuollutkin kaipaa,hän uskoo niin ja kunnioittakaamme hänen uskoaan.
Puhu rauhassa rakkaallesi ja koe hänet lähelläsi. Se lohduttaa. Sytytä kynttilä haudalla ja jaa päiväsi hänen kanssaan. Ne, jotka eivät ole kokeneet eivät voi ymmärtää. Mieheni kuoli kolme vuotta sitten. Henkinen yhteys joka meillä oli kantaa yhä. Tunnen välillä hänen läsnäolonsa hyvin voimakkaana ja ihan kuin välillä saisin apua asioiden hoidossa ja tuen päätöksenteossa asioihin joista keskustelimme. En ole tuonut tätä esiin kenellekään aiemmin koska uskon että minua pidettäisiin hieman hulluna. Mutta minä saan lohtua ja koen mieheni läsnäolon. Ajan myötä suru lievittyy, mutta yhteinen elämä kokemuksineen ja ajatuksineen ei katoa.
Ihanasti sanottu, kiitos sinulle. Emme ole ainoita hulluja, niin uskoisin. Hänen haudallaan palaa aina kynttilä. Iso öljykynttilä palaa 5 vuorokautta ja täällä kotona poltan joka ilta kynttilöitä kaikissa huoneissa, en tiedä miksi teen niin. Se vaan tuntuu oikealta. Mieheni neuvoi minua ostamaan autonsa ja maksamaan tyttäriensä perintöverot tililtään ja hän kehotti minua asumaan edelleen yhteisessä talossamme, jos vain suinkin jaksan. Rakkaus ei voi kuolla.
9kuukautta kun jäin yksin,mieheni kuoli syliini,oli vain pitkä puhallus ja hän oli poissa.
18.4 on hänen syntymäpäivä 53vuotta olis tullu täyteen.
29.4 on meidän hääpäivä 29 vuotta sitten sanoimme tahdon,yhteistä taivalta oli yli 33v.
Tänään yritän iloita ,on meidän esikoisemme 30 vuotispäivä,pojan avovaimon kanssa olemme järjestäneet hänelle yllätyksen.
Haikealta tuntuu,mutta rakas pomoni on minun sydämessäni mukana juhlissa,se antaa voimaa jo siihen ilon häivähdykseenkin,jota ei vielä ole kyllä paljoa ollut.
Vuosia sitten tenavatähdissä oli laulu,jossa oli sanat jotenkin näin,,Niin lämmin tunne palaa sisälläin,sä oot mun pieni rakas.
Jostain kumman syystä tulee hyvä olo ,kun ajattelen noita sanoja,se lämmittää,antaa voimaa ja tunteen,että en ole yksin,sydämessäni hän on aina.Rakkaus ei kuole koskaan.
Vaikka rakkaan ihmisen poistuminen on vaikeampaa kuin sellaisen ihmisen, jota kohtaan ei ole tuntenut kovin suuria tunteita, en osaa kuvitella, että rakastava ihminen valitsisi kivuttoman hyvästijätön, jos sen hintana olisi ollut rakkaudeton menneisyys.
Siis yritän sanoa, että olkoon se miten sietämätöntä tahansa, että menettää ihmisen, jota raksti, miten paljon surullisempaa onkaan, jos ei ole koskaan rakastanut.
Parasta ehkä olisi, jos voisi rakastaa, kauan, ja sitten kuolla yhdessä. Mutta harva meistä valitsee kuolemansa hetken.
Sinä ystäväiseni ,kirjoitat samoin kuin minäkin olen ajatellut,yhteys on ja pysyy,minäkin saan lohtua tämän tunteen avulla.Mieheni kuoli 10k.sitten,lähes 43-avioliittovuoden jälkeen.On vaan niin kova ikävä häntä.Meitä on sitten ainakin kaksi hieman hullua.
Rakastakaamme häntä maailman tappiin asti. Ja niin tulee tapahtumaan, minusta se on ihan selvää. Joka päivä muistimme sanoa: "Minä rakastan sinua", enkä ole lopettanut sitä vieläkään.