menetin 2kk sitten veljeni yhtäkkiä nuoren veljen.ilman ennakko varoituksia sairauskohtaukseen.ja joka paikassa ja koko ajan se on mulla mielessä .en voi uskoa sitä todeksi kun käyn haudalla, melkein joka päivä vaikka matkaa tulee yhteensä 80kilometriä.mutta ikävä on niin kova.keskittymiskyky on täysin mennyt,saatan aloittaa monta asiaa kerralla.ja välillä päässä on niin paljon asiaa että kädet ja jalat ei pysy mukana.mitään ylimääräistä ei saa tehtyä pakolliset asiat on pakko yrittää tehdä.sairaslomalla olen.onko muita jolla on samanlaisia kokemuksia,läheisen pois menosta.
ikävä koko ajan
yhtäkkinen menetys
142574
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Aluksi tuntui,että sekoan täysin.Jouduin turvautumaan rauhoittaviin lääkkeihin.Sitten se alkoi pikkuhiljaa menemään.Kyllä siinä vuosia kesti se suru,ja kaipaus.Voimia sinulle.
otan osaa todella suureen suruusi:(
Mun luotakin poistui vähän yli puoli vuotta sitten kaksi melko läheistä,nuorta henkilöä. Toisen olin tuntenut lapsesta asti ja toinen oli minua hieman nuorempi, joten samassa koulussa oltiin hänenkin kanssa. He myös asuivat minun lähelläni. Tiedän, että suru tuntuu musertavan sinut. Itsellänikin nämä henkilöt ja heidän äkillinen poismeno on mielessä päivittäin. :'( Elämä tuntuu niiiiiin epäoikeudenmukaiselta.
Mielestäni sinun kannattaisi nyt vain yrittää ottaa mahdollisimman PALJON yhteyttä sinulle läheisille henkilöillä ja purkaa sydäntä. Puhuminen auttaa ja pelkkä läsnäolokin, ilman puhetta, tuntuu helpottavan omaa oloa.
Itse olin silloin kaukana läheisistäni, kun kuulin näistä äkillisistä poismenoista. Muistan, kuinka ajatukset olivat niin sekavat. Makasin sändyssäni koko päivän ja kuuntelin musiikkia. Musiikilla on todella rauhoittava ja hyvä vaikutus. Sinulla on OIKEUS SURRA, anna itsellesi aikaa. Olet kohdannut suuren menetyksen, mutta sinä selviydyt. On hyvä, että käyt haudalla, se ehkä auttaa,koska tietää veljen olevan lähellä. Mutta vaikka et niin usein kävisikään, hän on aina sinun lähelläsi. Kävi miten kävi.
Toivotan sinulle suunnattomasti voimia. TOivottavasti kevään tulo auttaa, päivät ovat valoisampi jne. Omat menetykseni tapahtuivat siloin, kun on vuoden synkintä aikaa, syksyllä. Ja olin juuri muuttanut pois läheisteni luota ensimmäistä kertaa. Sinä kyllä selviydyt!!
ihan samantapaista kuin sinulla.
Muisti menee, ajatukset harhailee, mistään ei tule yhtään mitään.Se on surua se.
Tiedän ettei tämä lohduta ja asia voi olla vaikeaa toteuttaa,.Mutta muista että ulkoilu auttaa.Vaikka miten tuntuu raskaalta tämä elämä ei pysähdy vaikka se siltä tuntuukin.Itsesi kannalta on tärkeää muistaa hoitaa itseäsi.Syö vaikka väkisin.Ja sen minkä alas saat olisi hyvä olla ravitsevaa.
Itse en jaksanut laittaa ruokaa yli puoleen vuoteen ja takaan ettei hampurailaiset ainakaan auttanut asiaa.Nyt 8kk jälkeen olen tällä viikolla ollut ulkona.Ensin ihan hiukan ja tänään jopa kolme tuntia.
Jokainen suree omalla tavalla ja jokaisella se kestää oman aikansa ennen kuin pääsee edes hiukan jaloilleen.Toisille haudalla käöyminen helpottaa, toiset taas ei pysty menemään ollenkaan.Itse romahdin uudelleen täysin eilen ja istuin vaan nojaten kiveen ja itkin.
On paljon asioita joka pyörii päässään ja kaikki ne on käytävä läpi.Muista ettei mitään mitä teet ja koetr nyt ole väärin.Kaikki on rämmittävä läpi vaan tavalla tai toisella.
Toivon voimia sinulle ja ymmärrystä itseäsi kohtaan.
Et ole yksin kuitenkaan surusi kanssa.
Minmun on vaikeaa enää nähdä mitään järkeä elää kun maailman ihanimman lapseni hautasin , mutta yksi oljenkorsi on ja sen takia on pakko jaksaa.
Voimia sinulle.
Menetin poikani, esikoiseni, kohta 10kk sitten itsemurhan kautta. Oljenkorteni on vielä tyttö, 17v. Mikään ei ole niinkuin ennen. Olen täysin muuttunut. Mies sanoi tänään, että "ei tästä tule mitään, jos tähän elämään ei tule joku muutos pian", kysyin millaista muutosta hän haluaa, mutta vastausta en saanut. En vain voi olla yhtä reipas ja aktiivinen, voimakas, kuin hän on. En voi enkä pysty jatkamaan vielä elämää ns. normaalisti. Kaikki halut on kadonneet. Vain halu olla täysin omassa rauhassa auttaa. En jaksa enkä halua ajatella ketään muita kuin itseäni, tytärtäni ja jonkin verran miestäni. Olen ihan hukassa. En voi jatkaa elämää niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Minusta tuntuu, että poikani kuolemalla on niin suuri vaikutus minuun, että voi mennä vaikka koko elämä uusiksi. Jos liittomme ei kestä minun muuttumistani, niin sitten se ei kestä. Mutta en voi teeskennellä mitään. Petän siten vain itseäni ja paha oloni vain lisääntyy. Voi Luoja, kun antaisit selkeyden tähän elämääni. Persoonaltani en ole enkä pysty nyt olemaan lainkaan se topakka, iloinen ja elämään uskova ihminen, mikä olin ennen poikani kuolemaa. Jaksan elää vain päivän kerrallaan.
Voimia sinulle ja jaksamista.
Me menetimme reilu vuosi sitten melkein 20v. poikamme ja hänellä on sisko joka on 18v. Elikkä meidän tyttö on samassa tilanteessa ollut reilu vuosi sitten. Tyttömme käy kerran viikossa psykologilla. Lääkkeitä hän ei syö. Psykologille pääsy oli todella hankalaa. Äitinä sain olla todella "kovana" että saimme tytölle apua. Nyt tytöllämme menee vähän paremmin. Mutta aikaa se vie ennenkuin jaksaa jotakin. Toivon että vaadit itsellesi keskustelu apua vaikka psykologilta. Älä anna periksi. Päivä kerrallaan on vaan mentävä eteenpäin vaikka se on todella hankalaa. Sitä ei tiedä muut kuin ne jotka on menettäneet läheisen. Se vie voimia. Älä tee mitään ylimääräistä. Joka päiväset normaali asiat kunhan huolehdit. Syömiset ja hygienian. Muuta sinun ei tarvitsekkaan jaksaa näin alkuun.
Kyllä, kokemusta on. Äitini kuoli vuosi sitten syöpään, ollessani 15-vuotias. Tuesta saan kiittää rakasta kaksoisveljeäni, joka lohdutti minua. Sillä äiti oli minulle tärkein ihminen maailmassa. Ei tule yhtäkään päivää ettenkö miettisi äitiäni ja meidän yhteisiä hetkiä.
Niin se on mielessä rakas ihminen koko ajan. Sille ei voi mitään, eikä sille kai tarvitsekaan voida mitään. Ja keskittymiskyvyn katoaminen on ihan vakio juttu tilanteessasi. Älä yritä tehdä liikaa, tee vain pakolliset asiat, eli syö, nuku ja yritä pitää huolta itsestäsi. Ole armollinen itsellesi, älä vaadi itseltäsi liikoja.Anna itsellesi aikaa.Anna surun ja kyynelten tulla, kun ne tulevat. Vaikka et vielä uskoisi, kyyneleet "pesevät" surua pois pikkuhiljaa. Eikä se haudalla käynti haittaa jos se tuntuu sinusta helpottavalta.
Mutta onko sinulla läheisiä ystäviä tai perhettä, joiden kanssa puhuisit veljestäsi?
Kun minun mieheni kuoli 12 viikkoa sitten, monet vanhat naiset, jotka olivat kokeneet menetyksiä, sanoivat minulle, että siitä menetyksestä täytyy puhua jollekin, monta kertaa ja monelle ihmiselle. Hänen elämänsä täytyy käydä läpi jotenkin, luin sen jostain surutyökirjasta. Jos sinulla on vielä isä tai äiti tai sisaruksia, puhu heille ja heidän kanssaan. Tai sitten ystävillesi.
Voimia sinulle. Itse menetin veljeni kuusi vuotta sitten syöpään. Kyllä se tuntui pahalta ja oli vaikea hyväksyä, kun hän oli juuri menossa naimisiin, kun syöpä löytyi. Sen surun jaoin mieheni kanssa ja selvisin siitä. Jaksamista sinulle.
menettin lapsenlapsen itsemurhan tehneeneenä suru on niin valtava ei meinaa jaksaa kun katson lapseni surun ja itsellä ikävä ei päivääkään ilman itkua ja tuskaa aikka kuolemasta on kohta vuosi ootan vain että kuhan selviän huomiseen hyvä on
Minä olen menettänyt lapseni ja kannan kaksinkertaisen surun toisen lapseni puolesta,sillä hänen on kestettävä myös veljensä menetys ja hän joutui katselemaan kun pikkuveljeä elvytettiin,todella raskasta on
Minä menetin äitini viimeviikolla yllättäen, en vielä täysin ymmärrä etten enää koskaan näe häntä. Ehdin kuitenkin sairaalaan ja olin ainoa joka ehti hyvästellä hänet.
Minua pelottaa päästää suru valloilleen, ja aina jos hymyilen, minulle tulee syyllinen olo..
meneekö suru koskaan ohi?
Aivan ensiksi haluan sanoa sinulle ettei sinun tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä että hymyilet sinun elämäsi jatkuu ja olet ihminen jolla on kaikki tunteet ja ne eivät ole kiellettyjä, et saa välittää siitä mitä muut ajattelevat. Suurin osa surevista tuntee syyllisyytä siitä että nauraa ja hymyilee koska silloin tuntuu että enhän sure jos hymyilen, itsesyytöksille ei saa antaa sijaa sillä suru on meissä läsnä silloinkin kun hymyilemme.
Ensin kun tulee tieto omaisen pois menosta sitä seuraa ensin niin sanottu shokkivaihe, joka suojaa tiedolta jota ei pysty vastaan ottamaan. Uskoo kaiken olevan pahaa painajaista ja odottaa koko ajan heräävänsä siitä, kuitenkin jossain taustalla järki sanoo ettei se ole unta mutta ensin sitä kieltäytyy uskomasta tapahtunutta todeksi. Kuolema on niin koskettava että se voi aiheuttaa paniikkia, lamaannusta jopa hysteerisyyttä.
Seuraava vaihe on tietoisuus tapahtuneesta, tunteiden myskyt, koko keho reagoi tapahtuneeseen. 3 vaihe Työstäminen, asteittainen luopuminen kuolleesta, voimakkaita kaipauksen hetkiä, hyviä ja huonoja päiviä.
Viimeinen vaihe on sopeutumisen vaihe jolloin arkiset asiat palautuvat ja tulee tilaa uusille asioille. Mutta kaikille suru on kuitenkin yksilöllistä ja myös se miten se koetaan. Myös se kuinka kauan se kestää on yksilöllistä. Surun tie on tie joka on kuljettava sillä suru tekee työtä läheisensä menettäneessä ihmisessä koko ajan. Sitten kun surun tie on kuljettu, on sinusta tullut vahvempi ihmisenä ja vasta jälkeen päin voi ymärtää kaiken kokonaisuudessaan. Silloin kun tunnet että suru alkaa hellittää sinussa otetta älä yritä takertua siihen anna sen irroittautua sinusta, sillä elämässäsi on kääntynyt uusi lehti ja sinun raakkaasi elää sinussa kauniina muistoina. Sitä miten kauan surusi kestää siihen ei ole vastausta varmaa on se että ohi se menee ajan kanssa, mutta puhuminen auttaa ja myös kirjoittaminen, päiväkirjan kirjoittaminenkin auttaa purkamaan surua, puhukaa perheen ja sukulaisten ja tuttavien kesken avoimesti tunteistanne ja poisnukkuneesta. Oman kokemukseni perusteella tiedän että kun ahdistaa puhuminen helpottaa. Jaksamista ja voimia sinulle jokaiseen päivääsi, sinulla on lupa surra kaikilla tunteilla.
Ps.on myös olemassa sururyhmiä, kysyä niistä voit ainakin perheneuvolasta ja terveyskeskuksesta.
Vuonna 2001 menetin neljä läheistä ihmistä, ja tänä aamuna sain tietää että hyvän ystävän mies on menehtynyt tapaturmaisesti, niinkuin silloin 2001 vuonna jolloin menetin, isäni serkkuni tätini ja kaverini..Muistot palaa mieleen! Nyt on niin turta ja tyhjä olo ja halua tukea ystävää tuntuu niin väärältä että miksi juuri nyt ja millä tavalla nuori viedään meiltä pois mutta koskaan ei tiedä mitä tulemaan pitää..Olen surullinen kumpa osaisin pukea sanat tekstiksi miltä tuntuu tällä hetkellä..voimia kaikille surunsa keskellä..
hei.
isä kuoli tasan viikko sitten. sairasti pitkään.hän on poissa ikävä jää.
Osaanottoni veljesi tähden!! menetin itse parhaan ystäväni noin 2 kk sitten ystäväni oli vasta 12v ja kuoli leukemiaan!!:( Läheisen ihmisen menettäminen on kamalaa! en edes tiedä minne ystäväni on haudattu; mutta jos tietäisin kävisin siellä joka päivä!!
toivottavasti pystyt jatkamaan elämääsi!!
toivoen: elina (vasta 13v)