HP ficcejä!!

voisin yrittää tuosta jossain vaiheessa kirjoittaa...

onko sinulla jotain toiveita esim. parituksen tai ikärajan suhteen?

Kannattaa rekisteröityä FinFanFuniin, jos et ole sitä vielä tehnyt. Sieltä löytyy paljon suomenkielisiä Potter-ficcejä, laidasta laitaan.
Osoite: http://pub33.ezboard.com/bfinfanfun
Siellä voit antaa haasteitakin...

Unohdinpa mainita, että Vuotiksestakin (http://www.vuotis.net) löytyy paljon Potter-ficcejä ja muutakin Potter-aiheista selitystä ja keskustelua... Son hyvä paikka myös...

Tässä olis ainakin yks hp-ficci, jos kelpaa...
Mielipiteitä, kiitos!

Ehdin juuri paikalle, kun Cedric ja Harry olivat tarttumaisillaan pokaaliin. "Ei!" huusin ja lensin luudallani heidän luokseen. "Älkää koskeko siihen." Harry ja Cedric jähmettyivät hetkeksi, ja kääntyivät sitten hölmistyneinä katsomaan minua. "Kuka sinä olet?" Harry kysyi. "Mitä sinä oikein teet täällä?"
Hyppäsin alas luudaltani ja otin sen käteeni. "Pokaali on porttiavain", varoitin heitä. "Älkää missään tapauksessa koskeko siihen." Cedric katsoi minua oudoksuen. "Miksi se olisi porttiavain? Kuuluko sekin kolmivelhoturnajaisiin?" Pudistin päätäni. Pokaali ei todellakaan kuulunut kolmivelhoturnajaisiin. "Se on... Tai parempi on, ettet tiedä", sanoin Cedricille ja käännyin sitten puhumaan Harrylle. "Matohäntä."
Se yksi ainoa sana riitti kiinnittämään Harryn huomion täydellisesti minuun. "Mitä?" hän sanoi hämmästyneenä. "Miten sinä tiedät..." Pudistin pikaisesti päätäni. "Nyt ei ole kysymysten aika. Meidän täytyy puhua Dumbledorellle. Mennään." Harry asettui luutani taakse ja minä puhuin vielä Diggorylle: "Sinä voitit, käsitätkö. Voitit, ehdit ensimmäisenä pokaalin luokse, muttet koskenut siihen, koska minä kielsin. Tajuatko?" Cedric Diggory nyökkäsi vaiti. "Hyvä. Etsi nyt tiesi ulos täältä. Meillä on muuta tekemistä." Sitten kohosimme Harryn kanssa ilmaan Cedricin jäädessä katselemaan meitä niska kenossa.
Katsojajoukko kohahti, kun näki minut ja Harryn luudalla. Piittaamatta supinasta ja tirskumisesta vein meidät suoraan Albus Dumbledoren luokse. Hyppäsimme alas luudalta, mutta harmikseni taikaministeri Cornelius Toffee asettui eteemme. "Mitä tämä tarkoittaa?" hän kysyi tuohtuneena. "Millä oikeudella..." Hänen puheensa jäi kesken, kun heilautin välinpitämättömästi kättäni ja sanoin: "Nuku."
Toffee jähmettyi paikalleen silmät tyhjinä tuijottaen. Viimeisillä metreillä kukaan ei yrittänyt estää kulkuamme. Lopulta pääsimme Dumbledoren luokse. "Albus", sanoin tuttavallisesti ja kumarsin. "Mukava tavata, viimeinkin." Albus Dumbledore katseli minua tutkivasti. "Mistä on kyse?" hän viimein tiedusteli. "On laadittu ansa", sanoin vakavasti, "ja vähältä piti, etteivät Harry ja Cedric langenneet siihen." "Ja kuka tämän ansan on laatinut?" Dumbledore kysyi - harmikseni hieman huvittuneena. "On parempi ettemme puhu siitä täällä. Mennään hivenen kauemmas."
Katselijoiden silmin näytti siltä, että minä vain napsautin sormiani ja me - minä, Harry ja Dumbledore - katosimme. Tosiasiassa siirsin meidät Tahdon ja Sanan avulla Kielletyn metsän reunaan muutaman sadan metrin päähän katsomosta. Dumbledoren asenne oli selvästi muuttunut. "Kuka sinä olet?" hän kysyi varuillaan. "Ystävä", sanoin. "Kuunnelkaahan nyt sitten kaikki. Pokaali oli porttiavain. Jos joku olisi tarttunut siihen, se olisi vienyt hänet suoraan Pikkuhirttivaaran kylän hautausmaalle... Matohännän ja Voldemortin luokse. Jos Harry ja Cedric olisivat koskeneet yhdessä pokaaliin, olisivat he joutuneet sinne, ja Matohäntä olisi tappanut Cedricin." Kohotin käteni nähdessäni,että Harry aikoi keskeyttää minut. "Odota vielä hiukan. Mihin minä jäinkään... Ai niin. Sitten Matohäntä olisi vanhan loitsun avulla antanut Voldemortille hänen ruumiinsa ja vanhat voimansa takaisin."
Dumbledore keskeytti minut kuitenkin. "Minkä loitsun?" Muistelin hetken aikaa. "En tiedä sen nimeä, mutta rituaalissa tarvittiin palvelijan lihaa, isän luuta ja vihollisen verta... Jotain sellaista. Ja ai niin, Villisilmä on vangittuna omaan arkkuunsa. Vauhkomieleltä näyttävä mies on oikeasti kuolleen Barty Kyyryn poika." Puhetulvani jälkeen vaikenin hetkeksi ja odotin nähdäkseni sanojeni vaikutuksen.
Dumbledore havahtui ensiksi. "Ilmeisestikään nyt ei ole tärkeää se, mistä tiedät tuon kaiken, vaan se, miten pysäytämme Voldemortin." Sitten hän vaikeni hetkeksi ja katsahti sitten minuun. "Onko ideoita?" Nyökkäsin. "Yksinkertaistettuna: menen sinne pokaalin avulla, nukutan nopeasti Matohännän ja Voldemortin, sitten raahaan heidät porttiavaimen luokse ja tuon tänne. Ennen lähtöäni vangitsen Vauhkomielen." "Miten?" Harry kysyi. "Kyyryn poika oli kuolonsyöjä, joten hän luultavasti tietää vastakiroukset..." Hymyilin julmasti. "Ei tähän taikuuteen, poika. Ei tähän taikuuteen."

Puolen tunnin kuluttua juttutuokiostamme oli jo tapahtunut hyvin paljon. Minä oli muunnellut katsojien muistia, ja nyt he luulivat Cedricin voittaneen. Turha kai sanoa, että minä muuntelin hänenkin muistiaan. Totta kai.
Juuri kun minä ja Dumbledore istuimme hänen työhuoneessaan ja kertasimme suunnitelmaamme läpi, Vauhkomieli ryntäsi huoneeseen. "Mitä täällä tapahtuu?" hän kysyi taikasilmä villisti pyörien. "Minä näin selvästi, kuinka tuo tyttö ja Potter nousivat luudalla pois labyrintistä, mutta nyt kukaan ei tunnu muistavan siitä mitään." Hymyilin pienesti. "Se johtuu siitä, etten muunnellut sinun muistiasi... Barty."
Kyyry kavahti taaksepäin ja aikoi paeta, mutta minä nukutin hänet kuten Toffeenkin. Huokaisin. "Se asia on pois päiväjärjestyksestä", sanoin helpottuneena Dumbledorelle. "Mistä olet oppinut tuollaista taikuutta?" hän kysyi kiinnostuneena. "Toinen maailma", vastasin lyhyesti. Dumbledore katsahti minuun kummeksuen, muttei kysellyt enempää. "Se olikin sitten kaikki siinä", sanoin ja hymyilin Dumbledorelle. "Minun on aika mennä."
Dumbledore taputti minua rohkaisevasti olalle, ja minä kävelin ripeästi ulos. Päästyäni pihamaalle vedin syvään henkeä ja huusin: "Tulejo pokaali!" Voittopokaali syöksähti käteeni ja viimeinen, mitä Tylypahkan pihalla näin, oli Harryn surullinen ilme hänen katsellessaan minua.

Mäjähdin maahan hämärässä metsikössä. Nousin salamannopeasti ylös ja etsin Matohännän ja Voldemortin mielet. Sitten sammutin ne kuin kynttilät. Koko hommaan ei kulunut viittä sekuntia kauempaa. Varmistuttuani heidän olinpaikoistaan lähdin hakemaan heitä pokaalille.
Matohännän löysin helposti ja raahasin hänet pokaalin luokse. Sitten painuin hakemaan Voldemortia. Kun sain hänet näköpiiriini, minua yökötti.
Voldemort näytti kippuraiselta ihmislapselta, paitsi etten ollut koskaan nähnyt mitään, mikä olisi vähemmän muistuttanut ihmislasta.
Otus oli karvaton ja suomuisen näköinen, tumma, verestävä, punertavan musta. Sen kädet ja jalat olivat laihat ja heiveröiset ja sen kasvot - yhdelläkään elävällä lapsella ei ole ikinä ollut sellaisia kasvoja - olivat littanat ja käärmemäiset ja silmät kiiluivat punaisina.
Otin inhosta irvistäen nukkuvan Voldemortin nyytistä kiinni ja kannoin hänetkin pokaalin luo. Sitten otin yhdellä kädellä kiinni pokaalista ja toisella sekä Matohännästä että Voldemortista. Ja ennen kuin huomasinkaan, lennähdin porttiavaimen mukana takaisin Tylypahkaan.

Tuiskahdin maahan kasvoilleni, ja kun katsoin ylös, näin Dumbledoren huolesta tuikkivat silmät. "Kaikki hyvin?" hän kysyi. Nyökkäsin ja kompuroin nopeasti ylös. Sitten viittasin nyyttiin ja sanoin ääni inhosta väristen: "Saanen esitellä: lordi Voldemort." Dumbledore kurkkasi nyyttiin ja kavahti taaksepäin. "Se on hirvittävä!" hän huudahti. "Miten hän on saanut tuollaisen ruumiin?" Kohautin olkapäitäni. "Joidenkin loitsujen ja käärmeenmyrkyn avulla."
Käännyin katsomaan Matohäntää. "Kukaan Voldemortin palvelijoista ei rakasta häntä. Kaikki tulivat hänen palvelukseensa joko vallanhimoisina tai peloissaan, mutta kaikki inhoavat hänen nykyistä olomuotoaan. Nyt hän on melko voimaton." Dumbledore nyökkäsi.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyin häneltä hetken päästä. Dumbledore katsoi vakavana minuun. "Voldemort pannaan tuomiolle rikoksistaan. Hänelle langetetaan luullakseni joko elinkautinen Azkabanissa tai kuolemantuomio."
Dumbledore kertoi sen niin tyynesti, että minua puistatti. Toki tiesin, että Voldemort oli lähempänä jotakin muuta kuin ihmistä, mutta silti... Päättäväisesti karaistin itseni ja työnsin säälintunteen syrjään. "Entä Piskuilan?" Samassa keksin jotakin. "Mutta eikö tämä tarkoita sitä, että..."
Lauseeni keskeytyi kun aloin pomppia riemuissani. Dumbledore näytti lähinnä huvittuneelta - kaikesta huolimatta. "Mikäs sinulle tuli?" hän kysyi pilke silmäkulmassaan. "Etkö sinä tajua?" Kumarruin lähemmäs Dumbledorea ja hiljensin ääntäni tuntuvasti. "Etkö muista, miksi Sirius joutui Azkabaniin?" Dumbledore hätkähti. "Miten sinä tiedät Siriuksesta?" Hymyilin tyynesti. "Tiedänpähän vain. Mutta eikö nyt, kun meillä on Piskuilan, eikö nyt voida todistaa Sirius syyttömäksi?"
Dumbledoren silmät alkoivat loistaa. "Olet oikeassa", hän kuiskasi hiljaa. "Sirius voidaan todistaa syyttömäksi. Sitten hän on vapaa."

Oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun olin tuonut Voldemortin ja Matohännän oikeuden eteen. Nyt oikeudenkäynti oli lähes käyty loppuun. Enää Piskuilanin lausunto puuttui. Minäkin olisin paikalla, sillä hän saattaisi yrittää muuttaa itsensä taas rotaksi, mutta koska se tapahtui tahdonvoimalla, minä pystyin estämään sen.
Myös Bartemius Kyyry nuoremman oikeudenkäynti oli ohitse. Hänet oli tuomittu loppuiäkseen Azkabaniin, mutta Kyyry oli tappanut itsensä kuultuaan, että joutuisi takaisin.
Oikeudenkäynnin päivä koitti. Matohäntä oli kuulusteltavana, ja minä seisoin hieman sivummalla. "Peter Piskuilan", tuomari sanoi. "Teitä syytetään Voldemortin palvelemisesta ja Pottereiden kavaltamisesta. Tunnustatteko nämä väitteet?" "Olen syytön, herra tuomari", Piskuilan vinkaisi. Tuomari pamautti nuijallaan pöytään. "Kuulustelu alkakoon. Juomamestari Kalkaros, totuusseeruumi, olkaa hyvä."
Kalkaros tuli esiin pitäen kädessään kirkasväristä nestettä sisältävää pientä pulloa. Piskuilan sävähti silminnähden. Luin pikaisesti Kalkaroksen ajatukset ja loin täynnä vettä olevan maljan ja ojensin sen hänelle. Kalkaros vilkaisi minuun kiinnostuneesti ja otti pikarin vastaan. Sitten hän tiputti muutaman pisaran totuusseeruumia siihen ja ojensi juoman Piskuilanille.
Matohäntä otti pikarin vastaan ja yritti muuttaa itsensä rotaksi, mutta minä murskasin hänen tahtonsa armottomasti. Piskuilan sävähti ja katsoi minuun. Virnistin hänelle ivallisesti. lähetin ajatukseni hänen luokseen. Piskuilan kalpeni ja joi nopeasti pikarin sisällön.
Kului hetki, ja sitten hänen kasvoillen valahti ilmeetön naamio, ja kun tuomari kysyi Piskuilanilta, oliko hän pettänyt Potterit, Piskuilanin myöntäessä hänen äänensä oli täysin tunteita vailla.
Tuomari hämmästyi vastausta. "Kertokaa siis, mitä tapahtui." Piskuilan nyökkäsi. "Ensi alkuun Sirius oli Pottereiden salaisuudenhaltija. Sitten hän halusi siirtää sen minulle, tietämättä että olin palvellut Voldemortia jo kuukausia." Usea velho sävähti kuullessaan Voldemortin nimen lausuttavan ääneen, mutta Piskuilan jatkoi siitä piittaamatta. "Eräänä iltana minä lähdin talostani ja menin Voldemortin luokse. Paljastin hänelle Pottereiden olinpaikan, ja hän meni ja tuhosi heidät." Tuomari katsoi vakavan Piskuilaniin. "Onko Sirius Musta siis syytön?" tämä kysyi epäuskoisena. Piskuilan nyökkäsi. "Täysin."
Nyt koko oikeussali kohahti. Vihaisia ja epäuskoisia huutoja kuului joka puolelta salia. Tuomari yritti hiljentää valamiehistöä, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Lopulta minä kokosin tahtoni, voimistin ääntäni ja käskin heidän olla hiljaa. Käsittääkseni se vaiensi heidät hyvin. "Kiitos", tuomari sanoi helpottuneena. "Näiden todisteiden perusteella Sirius Musta julistetaan syyttömäksi. Tehtäköön se tiettäväksi kaikkiin sanomalehtiin, eikä hän ole enää vankikarkuri, vaan vapaa mies. Silminnähtävät todisteet kertovat myös, ettei Musta ole murhaaja, vaan Pottereiden uskollinen ystävä, kun taas Piskuilan lavasti oman kuolemansa ja tappoi takanaan olleet jästit. Onko tämä totta?" tuomari vahvisti Piskuilanilta. Tämä nyökkäsi vaiti.
Jo toisen kerran salissa alkoi huuto ja metakka. Velhot eivät ottaneet uskoakseen, että Musta ei ollutkaan syyllinen. Kyllästyttyäni kuuntelemaan heidän kinasteluaan kumarruin tuomarin puoleen. "Jos sallitte", ehdotin, "puhuisin heille hieman järkeä." Tuomari nyökkäsi kiitollisena hymyillen.
Voimistin taas ääntäni. "Hiljaa!" huusin. Vaikutus oli tyrmäävä. Usea velho kääntyi katsomaan minua silmät pyöreinä. "Ettekö te ole nyt aivan pikku hiukkasen typeriä?" kysyin. "Mikä teitä oikein riivaa? Todisteet sanovat selvästi, ettei Musta ole murhaaja, eikä hän ole pettänyt Pottereita. Miksi ihmeessä hän ei siis voisi olla vapaa?" Eräs velho nousi ylös. "Musta petti Potterit!" hän huusi. Useita myöntäviä äännähdyksiä kuului hänen ympäriltään.
Pudistin päätäni. Tästä tulisi hyvin vaikeaa. "Oletko koskaan nähnyt, että totuusseeruumi olisi pettänyt?" Velho pudisti päätään. Hymyilin suorastaan imelästi. "Sittenhän kaikki on selvää. Sirius Mustaa syytetään sekä jästien ja Peter Piskuilanin murhasta, että Pottereiden pettämisestä. Piskuilan seisoo elävänä tuossa - totuusseeruumin vaikutuksen alaisena - ja tunnusti pettäneensä Potterit ja murhanneensa jästit. Miksi siis Sirius Mustaa ei voida vapauttaa?"
Velho näytti hämmentyneeltä. "Siis...tuota...minä..." Lopulta hän vaikeni ja murahti ärtyisästi: "Hyvä on, minä myönnän. Sirius Musta on vapaa." Katselin valamiehistöä. "Kuka äänestää tätä päätöstä vastaan?"
Yksikään käsi ei noussut. "Täten Peter Piskuilan tuomitaan Azkabaniin loppuiäkseen", tuomari sanoi ja paukautti nuijalla pöytäänsä. "Asia on loppuunkäsitelty. Voitte poistua."

Niin oli siis Piskuilanin tapaus selvitetty. Enää oli jäljellä lordi Voldemort. Mutta asiasta tehtiin hyvin yksinkertainen. Voldemortin rikokset olivat kaikkien tiedossa; siispä hänet tuomittiin kuolemaan. Teloituksesta ei tehty julkista, vaan se tapahtui kaikessa hiljaisuudessa. Sattuipa vain niin, että sinä päivänä oli Päivän Profeetassa otsikko: "Lordi Voldemort teloitettu".
Kansa saattoi huokaista helpotuksesta. Voldemortia ei enää ollut, ja vähitellen hänen viimeisetkin kannattajansa hajaantuivat tai joutuivat Azkabaniin. Rauha oli saavutettu.

Eräänä päivänä istuin penkillä Tylypahkan tiluksilla, kun Dumbledore tuli luokseni. "Luulisin, että nyt on kysymysten aika", hän sanoi hiljaa. Nyökkäsin. "Selvä on." Sitten seurasin Dumbledorea linnaan.
Hän vei minut erääseen käyttämättömään luokkahuoneeseen, johon oli kokoontunut joitakin ihmisiä. Paikalla olivat Tylypahkan opettajakunta, taikaministeri Cornelius Toffee, sekä - minun yllätyksekseni - Harry Potter. Hän nyökkäsi minulle kevyesti, ja vastasin tervehdykseen hymyilemällä pienesti.
Dumbledore viittasi minua istumaan erääseen tuoliin, joka oli hieman erillään muista. "Jos sinulle sopii, teemme tämän näin", hän sitten sanoi. "Nämä henkilöt esittävät sinulle kysymyksiä, ja sinä vastaat parhaasi mukaan." Nyökkäsin. Dumbldore löi kätensä yhteen. "Selvä. Aloitetaan." Ihmeekseni Harry nosti ensimmäisenä kätensä. "Niin?" Dunbledore sanoi. "Sitä minä vain... Miten sinä tiesit, mitä oli tapahtumassa? Ja mikä sinun nimesi on?"
Huokaisin. Arvasin, että joku esittäisi sen kysymyksen. Jos ei heti, niin ennemmin tai myöhemmin. "Hyvä. Aloitetaan siitä helpommasta, eli minun nimeni on Katie. Sitten sen vaikeamman pariin..." Vaikenin hetkeksi yrittäen päättää, mistä aloittaisin. "Minä en oikeastaan ole tästä maailmasta ollenkaan. Siellä... Minun maailmassani tämä kaikki... Tylypahka, noidat ja velhot, lordi Voldemort... Kaikki on vain tarinaa. On eräs kirjasarja... Tämä kuulostaa hullulta, mutta.... se kertoo sinun elämästäsi, Harry."
Harry vetäisi kiivaasti henkeä. Sitten hän punastui hivenen. "Kaiken minun elämästäni?" hän kysyi aavistuksen verran pakokauhuisena. Nyökkäsin. Harry punastui entistä syvemmin. "Ei se haittaa, minä pysyn vaiti siitä." Harry hymyili kiitokseksi. Minerva McGarmiva, rohkelikon tuvanjohtaja, karautteli kurkkuaan. "Joten sait siis tietosi tästä kirjasarjasta." "Niin." "Kuinka pitkälle se ulottuu?" Rypistin hivenen otsaani. "Kirjailija ei ole saanut sitä aivan vielä valmiiksi. Kirjat alkavat aina Harryn kesäloman lopusta, ja päättyvät siihen kun hän tulee junalla asemalle. Joten uusin kirja päättyy hänen lähtemiseensä täältä, näiden tapahtumien jälkeen... Jotka päättyvät tosin hieman eri tavalla." Sitten annoin katseeni kiertää huoneessaolijoissa. "Ovatko kaikki ymmärtäneet tämän?" Kaikki nyökkäsivät. "Hyvä. Siirrytäänpä sitten seuraavaan kysymykseen."
Meni hetken aikaa, kunnes Kalkaros viittasi. Pieni hymynpoikanen pyrki liikuttamaan suupieltäni, mutta vaiensin sen. "Niin?" "Tämä sinun taikuutesi, jota käytät ilman taikaliemiä tai sauvaa... Miten se on mahdollista? Tarkoitan, että sinä nukutat ihmisiä, luot esineitä tyhjästä, luet ajatuksia... Miten se on mahdollista?"
"Asia on oikeastaan hyvin yksinkertainen. Se on oikeastaan vain Tahto ja Sana. Kokoat tahtosi, ja vapautat sen tiettyyn tarkoitukseen sanomalla sanan. Joitain rajoituksia tietysti on. Ikinä, toistan, ikinä, ei saa tuhota mitään. Ei saa koskaan sanoa 'katoa', 'älä ole', 'poistu', 'häviä', tai muuta sellaista. Silloin voima suuntautuu takaisin sinuun itseesi, ja tuhoudut. Toinen rajoitus on se, että tämä rasittaa suurinpiirtein yhtä paljon kuin sen tekeminen käsin. Jos vaikka haluat nostaa vuoren ilmaan... No, kannattaa tehdä se sellaisessa paikassa, jossa ei haittaa, vaikket liikahtaisikaan viikkoihin." "Onko muita vaaroja kuin tuo tuhoutumisvaara?" professori Kalkaros kysyi. Nyökkäsin. "Se liittyy tuohon rasitusjuttuun. Koska homma kuluttaa yhtä paljon voimiasi, kuin jos tekisit sen käsin, se kuluttaa myös elinvoimaasi. Jos aloitat jotakin, sitä ei voi pysäyttää, ja jos aloitat jotain, joka vaatii paljon voimaa, se saattaa imeä sinusta sitä niin paljon, ettei sitä riitä enää edes siihen, että sydämesi löisi. Silloin sinä kuolet."
Pudistin päätäni ja katsoin sitten kuuntelijoihini. "Siinä se oli pähkinänkuoressa. Tietysti asiaan liittyy vielä koko joukko muita sääntöjä, mutta niiden selittämiseen kuluisi kuukausia." Kaikki olivat hiljaa. Lopulta Dumbledore rikkoi hiljaisuuden ja kysyi: "Miksi sinä oikein tulit tänne?" Kohautin olkapäitäni. "Halusin hiukkasen avittaa teitä. Yhdellä teolla Piskuilan vankilaan, Voldemort pois tieltä, Musta vapaaksi, Harrylle kunnollinen koti, Cedric Diggory on edelleen elossa... Minun mielestäni siinä on montakin järkevää syytä tänne tulemiseen."
Dumbledore näytti muistavan jotakin. "Tuosta tulikin mieleeni... Sirius, tulisitko sisään?"
Huoneen ovi aukesi, ja Sirius Musta astui arasti sisään. Hän huomasi Harryn ja hymyili. "Hei", hän sanoi käheällä äänellä. "Hei", Harry vastasi ja hymyili hänkin. Dumbledore selvitteli kurkkuaan. "Minusta tämä on jotenkin oikeutettua", hän sanoi hämillään. "Sirius on sentään syytön."
Katseeni kiersi opettajissa ja ainoastaan Kalkaroksen kasvoilla näkyi vihaa. , sanoin hänelle ilman sanoja. Kalkaros sävähti ja katsoi minuun kenties vihamielisemmin kuin Mustaan koskaan. Hymyilin hänelle kuin lapselle, joka ei ymmärrä täysin ilmiselvää asiaa.
Hitaasti Kalkaroksen kasvoille levisi ymmärtämyksen valo. , hän lähetti hämmästyksekseni ajatuksensa minulle. En antanut hämmästyksen näkyä kasvoiltani. Kalkaros virnisti pienesti. Olin lentää hämmästyksestä selälleni. Kalkaros rypisti otsaansa.
Kalkaros huokaisi hiljaa. Nyökkäsin ja silmäilin huonetta, jossa Musta ja muut puhuivat hiljaisina. Kalkaros näytti mietteliäältä. kysyin kulmiani kohottaen. Kalkaroksen suu levisi virneeseen.
Nauroin mielessäni. Sitten käännyin katsomaan Dumbledorea, joka juuri kätteli Mustaa. "... Sovitaan siis niin", kuulin lopun hänen lauseestaan. Mietin, mitä oli sovittu. Onnekseni Dumbledore toisti vielä asian. "Harry, ilmoitamme tädillesi ja sedällesi, ettet enää palaa heidän luokseen lukukauden loputtua." Harry nyökkäsi hymyillen leveästi.