Apokryfiset kirjat ja vt-seura

Kreikkalaista sanaa a‧po′kry‧fos käytetään alkuperäismerkityksessään kolmessa Raamatun jakeessa puhuttaessa ”huolellisesti salatusta” tai ’huolellisesti kätketystä’ (Mr 4:22; Lu 8:17; Kol 2:3). Kirjoituksista puhuttaessa se tarkoitti alun perin kirjoituksia, joita ei luettu julkisesti ja jotka siis olivat ’salattuja’ tai ’kätkettyjä’ toisilta. Myöhemmin sana alkoi kuitenkin merkitä väärennettyä tai kaanoniin kuulumatonta, ja nykyään sitä käytetään useimmiten niistä lisäkirjoituksista, jotka roomalaiskatolinen kirkko julisti osaksi Raamatun kaanonia Trenton kirkolliskokouksessa (1546). Katoliset kirjoittajat käyttävät näistä kirjoista adjektiivia deuterokanoninen, joka merkitsee ’toiseen (tai myöhempään) kaanoniin kuuluvaa’, erotukseksi protokanonisista kirjoista.

Näitä lisäkirjoituksia ovat Tobias, Juudit, Viisauden kirja (Salomon viisaus), Siirak, Baaruk, 1. ja 2. Makkabilaiskirja, lisäyksiä Esterin kirjaan ja kolme lisäystä Danielin kirjaan: Asariaan rukous ja kolmen miehen kiitosvirsi tulessa, Susanna sekä Beel ja lohikäärme. Niiden tarkkaa kirjoitusaikaa ei tiedetä, mutta todisteet viittaavat aikaisintaan 100- tai 200-luvulle eaa.

Todisteita kanonisuutta vastaan: Vaikka näillä kirjoituksilla onkin toisinaan jonkin verran historiallista arvoa, niiden kanonisuuden puolesta esitetyillä väitteillä ei ole luotettavia perusteita. Todisteet osoittavat, että heprealainen kaanon tuli valmiiksi sen jälkeen, kun Esran, Nehemian ja Malakian kirjat oli kirjoitettu 400-luvulla eaa. Apokryfiset kirjoitukset eivät koskaan kuuluneet Raamatun henkeytettyjen kirjoitusten juutalaiseen kaanoniin, eivätkä ne ole nykyäänkään osa siitä.

Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt juutalainen historioitsija Josefus osoittaa, että tunnustettu asema suotiin vain niille muutamille (heprealaisen kaanonin) kirjoille, joita pidettiin pyhinä. Hän toteaa: ”Me emme omista myriadeja epäjohdonmukaisia kirjoja, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Meidän kirjojamme, jotka aiheellisesti tunnustetaan, on vain kaksikymmentäkaksi [vastaavat Raamatun heprealaisten kirjoitusten nykyisen jaottelun mukaisia 39:ää kirjaa], ja ne sisältävät muistiinmerkinnät kaikilta ajoilta.” Sen jälkeen hän osoittaa selvästi olevansa perillä apokryfikirjojen olemassaolosta ja siitä, että ne on jätetty pois heprealaisesta kaanonista, sillä hän lisää: ”Artakserkseestä omaan aikaamme asti on kirjoitettu täydellinen historia, mutta sitä ei ole pidetty yhtä suuressa arvossa kuin aiempia muistiinmerkintöjä, koska keskeytymätön profeettojen sarja on puuttunut.” (Against Apion, I, 38, 41 [8].)

”Septuagintaan” sisällyttäminen.  Apokryfisten kirjoitusten kanonisuuden tueksi esitetyt väitteet keskittyvät yleensä siihen, että nuo kirjoitukset löytyvät monista Heprealaisten kirjoitusten kreikkalaisen Septuaginta-käännöksen varhaisista jäljennöksistä. Tuo käännöstyö aloitettiin Egyptissä n. 280 eaa. Koska yhtään Septuagintan alkuperäiskappaletta ei kuitenkaan ole enää olemassa, ei voida ehdottoman varmasti sanoa, että apokryfikirjat sisältyivät alun perin tuohon teokseen. Monet, kenties useimmat, apokryfiset kirjoitukset kirjoitettiin eittämättä sen jälkeen, kun Septuagintan kääntäminen oli aloitettu, joten ne eivät ilmeisesti sisältyneet alkuperäiseen luetteloon kirjoista, jotka kääntäjät valitsivat käännettäväkseen. Parhaimmillaankin niitä voitaisiin siis pitää pelkästään lisäyksinä tuohon teokseen.

Lisäksi vaikka kreikankieliset Aleksandrian juutalaiset lopulta liittivätkin nuo apokryfiset kirjoitukset kreikkalaiseen Septuagintaan ja pitivät niitä ilmeisesti osana pyhien kirjoitusten laajennettua kaanonia, aiemmin lainattu Josefuksen lausunto osoittaa, että niitä ei koskaan liitetty Jerusalemin eli Palestiinan kaanoniin ja että niitä pidettiin korkeintaan toisarvoisina kirjoituksina, jotka eivät olleet lähtöisin Jumalalta. Niinpä Jamnian juutalainen kokous (n. v. 90) nimenomaan jätti kaikki nuo kirjoitukset pois heprealaisesta kaanonista.

Se mitä Paavali sanoo Roomalaiskirjeen 3:1, 2:ssa, osoittaa selvästi, että juutalaisten näkemykseen tässä asiassa on syytä kiinnittää asianmukaista huomiota.

Lisätodisteita alkuajoilta: Yksi tärkeimmistä ulkopuolisista todisteista apokryfien kanonisuutta vastaan on se, että kukaan kristityistä Raamatun kirjoittajista ei ottanut lainauksia näistä kirjoista. Vaikka tämä ei sinänsä olekaan ratkaisevaa, koska heidän kirjoituksistaan puuttuu lainauksia myös joistakin kanonisina pidetyistä Raamatun kirjoista, esim. Esteristä, Saarnaajasta ja Laulujen laulusta, niin on varmasti merkittävää, ettei ainoatakaan apokryfistä kirjoitusta lainata kertaakaan.

Merkitystä on myös sillä, että suurin piirtein kaikki ajanlaskumme ensimmäisten vuosisatojen johtavat raamatunoppineet ja ”kirkkoisät” pitivät apokryfejä vähempiarvoisina. 200-luvun alkupuolella elänyt Origenes teki huolellisen tutkimuksen jälkeen eron näiden ja aitoon kaanoniin kuuluvien kirjoitusten välillä. Athanasios, jerusalemilainen Kyrillos, Gregorios Nazianzilainen ja Amfilokios, jotka kaikki elivät 300-luvulla, laativat luetteloita pyhistä kirjoituksista heprealaisen kaanonin mukaan ja joko jättivät nämä lisäkirjoitukset huomiotta tai luokittelivat ne toisarvoisiksi.

Hieronymus, jota pidetään varhaiskirkon ”parhaana heprean tuntijana” ja joka sai valmiiksi latinalaisen Vulgatan vuonna 405, oli ehdottomasti apokryfikirjoja vastaan, ja hän oli itse asiassa ensimmäinen, joka käytti sanaa ”apokryfinen” nimenomaan merkityksessä ’ei-kanoninen’ ja sovelsi sen näihin kirjoituksiin. Niinpä Hieronymus luetteleekin Samuelin ja Kuninkaiden kirjojen esipuheessaan Heprealaisten kirjoitusten henkeytetyt kirjat heprealaisen kaanonin mukaisesti (jossa nuo 39 kirjaa on ryhmitelty 22:ksi) ja sanoo sitten: ”On siis kaksikymmentäkaksi kirjaa – – Tämä Raamatun esipuhe voi olla vahvistettu johdatus kaikkiin kirjoihin, jotka käännämme hepreasta latinaksi, jotta tietäisimme, että kaikki näihin kuulumattomat täytyy sijoittaa apokryfeihin.” Kirjoittaessaan Laeta-nimiselle naiselle tämän tyttären koulutuksesta Hieronymus neuvoi: ”Välttäköön kaikkia apokryfikirjoja, ja jos hän joskus haluaa lukea niitä, ei niiden opetusten totuudellisuuden vuoksi vaan arvostuksesta niiden ihmeellisiä tarinoita kohtaan, tajutkoon, että niitä eivät todellisuudessa kirjoittaneet ne, joita väitetään niiden kirjoittajiksi, että niissä on monia virheellisiä aineksia ja että kullan etsiminen loasta vaatii paljon taitoa.” (Select Letters, CVII.)

Katolilaisten erilaisia näkemyksiä. Ensisijaisesti Augustinus (354–430) pani alulle suuntauksen sisällyttää nämä lisäkirjoitukset kaanoniin, vaikka hänkin myönsi myöhemmissä teoksissaan, että heprealaisen kaanonin kirjoilla ja näillä ”ulkopuolisilla kirjoilla” oli selvä ero. Katolinen kirkko seurasi kuitenkin Augustinuksen johtoa ja sisällytti nuo lisäkirjoitukset Karthagon kirkolliskokouksen vuonna 397 määrittämään pyhien kirjojen kaanoniin. Vasta 1546 roomalaiskatolinen kirkko kuitenkin vahvisti Trenton kirkolliskokouksessa hyväksyvänsä ehdottomasti nämä lisäykset Raamatun kirjojen luetteloonsa, ja tämä toimenpide katsottiin tarpeelliseksi sen vuoksi, että mielipiteet näistä kirjoituksista jakautuivat yhä kirkon sisälläkin. Roomalaiskatolinen pappi ja oppinut John Wycliff, joka Nicholas Herefordilaisen avustamana laati 1300-luvulla ensimmäisen englanninkielisen raamatunkäännöksen, ei sisällyttänyt teokseensa apokryfejä, ja tämän käännöksen esipuheessa noiden kirjoitusten julistettiin olevan ”vailla uskon arvovaltaa”. Kardinaali Cajetanus (1469–1534), joka oli dominikaani ja aikansa huomattavin katolinen teologi ja jota Klemens VII nimitti ”kirkon lampuksi”, teki myös eron aidon heprealaisen kaanonin ja apokryfisten teosten välillä ja vetosi Hieronymuksen kirjoituksiin auktoriteettinaan.

Lisäksi on huomionarvoista, että Trenton kirkolliskokous ei hyväksynyt kaikkia kirjoituksia, jotka aiemmin kokoontunut Karthagon kirkolliskokous oli hyväksynyt, vaan jätti kolme niistä pois: Manassen rukouksen sekä 1. ja 2. Esran kirjan (ei niitä 1. ja 2. Esran kirjaa, jotka joissakin katolisissa käännöksissä vastaavat Esran ja Nehemian kirjoja). Niinpä nämä kolme kirjoitusta, jotka olivat yli 1 100 vuoden ajan kuuluneet hyväksyttyyn latinalaiseen Vulgataan, jätettiin nyt pois.

Sisäiset todisteet. Näiden apokryfisten kirjoitusten sisäiset todisteet puhuvat vielä painokkaammin niiden kanonisuutta vastaan kuin ulkoiset todisteet. Profeetalliset ainekset puuttuvat niistä täysin. Niiden sisältö ja opetukset ovat toisinaan ristiriidassa kanonisten kirjojen sisällön ja opetuksen kanssa, ja ne ovat ristiriitaisia myös keskenään. Ne ovat täynnä historiallisia ja maantieteellisiä epätarkkuuksia ja anakronismeja. Kirjoittajat syyllistyvät joissakin tapauksissa epärehellisyyteen esittäessään teoksensa väärin aiempien, henkeytettyjen kirjoittajien laatimiksi. He osoittavat saaneensa vaikutteita kreikkalaisesta pakanuudesta, ja toisinaan he turvautuvat liioittelevaan kielenkäyttöön ja kirjalliseen tyyliin, jotka ovat täysin vieraita henkeytetylle Raamatulle. Kaksi kirjoittajaa antaa ymmärtää, että he eivät olleet henkeytettyjä. (Ks. Siirakin kirjan johdantoa ja 2. Makkabilaiskirjan 2:23–31; 15:37–39:ää.) Näin ollen voidaan sanoa, että paras todiste apokryfien kanonisuutta vastaan ovat apokryfit itse. Seuraavaksi tarkastelemme kutakin noista kirjoista erikseen.

Tobias (Tobia). Kertomus hurskaasta, Naftalin heimoon kuuluneesta juutalaisesta, Toobitista, joka karkotetaan Niniveen ja joka tulee sokeaksi, kun hänen molempiin silmiinsä tipahtaa linnun ulostetta. Hän lähettää poikansa Tobiaan Meediaan perimään erästä velkaa, ja ihmiseksi aineellistunut enkeli johtaa Tobiaan Ekbatanaan (Ragakseen). Matkalla hän hankkii kalan sydämen, maksan ja sappirakon. Hän tapaa lesken, joka on ollut naimisissa seitsemän kertaa mutta on silti pysynyt neitsyenä, koska Asmodeus-niminen paha henki on surmannut kaikki hänen aviomiehensä hääyönä. Enkelin rohkaisemana Tobias ottaa leskeksi jääneen neitsyen vaimokseen ja ajaa demonin tiehensä polttamalla kalan sydämen ja maksan. Tultuaan takaisin kotiin hän palauttaa isänsä näkökyvyn kalan sapella.

Kertomus kirjoitettiin todennäköisesti alun perin arameaksi, ja sen arvellaan olevan peräisin n. 200-luvulta eaa. Kertomuksessa on taikauskoa ja virheitä, minkä vuoksi se ei selvästikään ole Jumalan henkeyttämä. Yksi sen sisältämistä epätarkkuuksista on seuraava: Kertomuksessa esitetään, että Toobit näki nuorena pohjoisten heimojen kapinan, joka tapahtui Salomon kuoleman jälkeen, 997 eaa. (Tobias 1:4, 5), ja että hänet karkotettiin myöhemmin Niniveen Naftalin heimon kanssa 740 eaa. (Tobias 1:10–13). Sen mukaan hän olisi elänyt yli 257 vuotta. Kuitenkin hänen sanotaan olleen kuollessaan 102-vuotias tai toisten tekstien mukaan 158-vuotias. (Tobian Kirja 14:1–3, KR-1776, v:n 1936 Perhe-Raamattu; Tobias 14:11, KR-38, v:n 1939 Perhe-Raamattu.)

Juudit. Tämä on kertomus kauniista leskeksi jääneestä juutalaisnaisesta, joka asui Betulian (Beetyluan) kaupungissa. Nebukadnessar lähettää upseerinsa Holoferneen sotaretkelle länteen hävittämään kaiken muun palvonnan paitsi Nebukadnessarin palvonnan. Juutalaisia piiritetään Betuliassa, mutta Juudit teeskentelee olevansa juutalaisten asian petturi, ja hänet päästetään Holoferneen leiriin, jossa hän antaa tälle väärän selostuksen kaupungin olosuhteista. Juhlassa, jossa Holofernes juopuu, nainen surmaa hänet hänen omalla miekallaan ja palaa sitten Betuliaan Holoferneen pää mukanaan. Seuraavana aamuna vihollisleiri joutuu hämmingin valtaan, ja juutalaiset voittavat sen täysin.

Katolinen raamatunkäännös The Jerusalem Bible toteaa esipuheessaan Tobiaan, Juuditin ja Esterin kirjoihin: ”Varsinkin Juuditin kirjassa näkyy julkea välinpitämättömyys historiaa ja maantiedettä kohtaan.” Yksi esipuheessa esille tuleva ristiriita on seuraava: Tapahtumien sanotaan sattuneen Nebukadnessarin hallituskaudella, ja häntä sanotaan kuninkaaksi, ”joka hallitsi assyrialaisia suuressa Niniven kaupungissa” (Juudit 1:1, 7). Tämän käännöksen esipuhe ja alaviitteet osoittavat, että Nebukadnessar oli Babylonian kuningas eikä hän hallinnut koskaan Ninivessä, sillä Nebukadnessarin isä Nabopolassar oli hävittänyt Niniven jo aiemmin. (Ks. myös Vanhan Testamentin apokryfikirjat, Porvoo 1950, s. 11.)

Holoferneen armeijan matkareitistä tuo esipuhe toteaa, että se on ”maantieteellinen mahdottomuus”. The Illustrated Bible Dictionary (toim. J. D. Douglas, 1980, 1. osa, s. 76) sanoo: ”Kertomus on silkkaa mielikuvitusta – muutoin sen epätarkkuus olisi uskomatonta.”

Arvellaan, että kirja on kirjoitettu Palestiinassa kreikkalaiskaudella toisen vuosisadan loppupuolella eaa. tai ensimmäisen vuosisadan alkupuolella eaa. Sen alkuperäisen kirjoituskielen uskotaan olleen heprea.

BAARUK (sisältää Jeremiaan kirjeen). Kirjan viisi ensimmäistä lukua on tehty ikään kuin ne olisi kirjoittanut Baruk, joka oli Jeremian ystävä ja hänen kirjurinsa; kuudes luku esitetään Jeremian (Jeremiaan) itsensä kirjoittamana kirjeenä. Kirja sisältää katumuksen ilmauksia ja avunpyyntörukouksia, joita Babylonin pakkosiirtolaisuuteen joutuneet juutalaiset esittivät, kehotuksia noudattaa viisautta, kannustusta panna toivonsa vapautuslupaukseen sekä babylonilaisen epäjumalanpalveluksen tuomitsemisen.

Barukin esitetään olevan Babylonissa (Baaruk 1:1, 2), vaikka Raamatun kertomuksessa osoitetaan hänen menneen Jeremian tavoin Egyptiin eikä ole mitään todisteita siitä, että Baruk olisi koskaan ollut Babylonissa (Jer 43:5–7). Vastoin Jeremian ennustusta, jonka mukaan Juudan autioitus Babylonin pakkosiirtolaisuuden aikana kestäisi 70 vuotta (Jer 25:11, 12; 29:10), Baarukin 6:2:ssa kerrotaan juutalaisille, että he olisivat Babylonissa seitsemän sukupolven ajan ja saisivat sen jälkeen vapauden.

Hieronymus toteaa Jeremian kirjan esipuheessaan: ”En ole katsonut Baarukin kirjaa kääntämisen arvoiseksi.” The Jerusalem Bible arvelee tämän kirjan esipuheessaan (s. 1128), että jotkin kirjoitelman osat on ehkä kirjoitettu vasta toisella tai ensimmäisellä vuosisadalla eaa., joten kirjoittajan (tai kirjoittajien) on täytynyt olla joku muu kuin Baruk. Alkuperäinen kieli oli luultavasti heprea.

Jehovan todistajilta on tuollaisten kirjojen tutkiminen kielletty. Itseäni aikoinaan kiinnosti lukea kyseiset teokset, mutta niitä pidetttiin "vaarallisina", joten tutkiminen jäi siihen.

Nyt voisikin ottaa työn alle ja lukaista .

Hassua sinäänsä, että osa raamatunaikaisista teksteistä on "vaarallista", vaikka itse raamatun kaanon päätettiin äänestämällä ja siihen valittiin kirjat, jotka soveltuivat parhaiten yhteen :D
Ei siis edes kaikkia "aktiivikäytössä" olleita kirjoituksia.

Apokryfikirjoihin sopii viitata silloin, kun ne sattuvat tukemaan sopivasti omaa Raamatun tulkintaa, jos ne taas ovat oman tulkinnan kanssa ristiriitaisia, niin niitä sopii kutsua väärennöksiksi.

Vartiotorniseura on erehtynyt joskus kehumaan Makkabealaiskirjoja hyvinä kuvauksina tuon aikaisista tapahtumista, mutta Danielin kirjan tulkinnan apuna niitä ei ole käytetty, sillä heidän oma tulkintansa saattaisi näkyä epäilyttävässä valossa.

Jos ei olisi käyttänyt apokryfikirjoja, voi huomauttaa että vartiotorniseura on käyttänyt spiritistin tekemää raamatunkäännöstä omien oppiensa tukena.

Spiritisti Greber teki "raamattunsa" avoimesti, kirjan esipuheessa hän sanoo, että käännöstyönsä apuna on ollut spiritismi.

Syynä, että vartiotorniseura on kirjaa käyttänyt, on mitä ilmeisimmin ollut, että kun seuran jo syntyneille opeille on etsitty tukea, niin Spiritisti-Greberin työ on sitten jossakin ratkaisevassa raamatunjakeessa ollut ainoa löydetty tuki johon viitata vartiotornissa.

Tästä Greberin spiritistisen raamatunkäännöksen käyttämisestä kirjoittaa esim. Pasi Turunen kirjassaan "Vartiotorni, valtakunta uudessa valossa".