Ettei kukaan intopää ryhtyisi "arpostelemaan", täytynee kertoa että Suomessa olleisiin "liittoutuneiden" sotavankeihin kohdistuneet oikeudettomat teot tutkittiin ja syyllistyneitä rangaistiin jo 40-luvulla.
Vankien kohteluun oli puututtu jo sodan aikana, ja jatkosodan alkuvaiheen tilanteet aiheuttivat mm. sen, että Mannerheimkin puuttui asiaan. Sotavankileirit siirrettiin pois kotijoukkojen esikuntien alaisuudesta, minkä jälkeen epäkohdat helpottuivat huomattavasti.
Valtaosa neuvostoliittolaisista sotavangeista jäi vangeiksi jatkosodan hyökkäysvaiheessa, ja heidän pitkä vankeutensa nostaa sekin kuolleisuuslukuja. Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa olivat useimmiten kesän -44 perääntymisvaiheessa vangittuja, mutta vankileireillä kuoltiin siitä huolimatta.
Tehdyt tutkimukset eivät sisällä vakavinta vankeihin kohdistunutta väkivaltaa, eli ampumista pian vangitsemisen jälkeen, luovuttamatta vankeja eteenpäin. Tälläiseen toimintaan viittaavia tietoja on ikävän paljon, ja myös suomalaisten puolelta.
Sodan jälkeen Suomi ei saanut vastausta n. 3000:tta tod.näk. vangiksi joutunutta sotilasta koskeviin tiedusteluihin, ja heidät julistettiin myöhemmin kentälle jääneiksi. On mahdotonta sanoa, koskeeko tämä lukumäärä kiinniotettuina surmattuja vai palauttamatta jätettyjä sotilaita.
Välirauhansopimuksessa oli kaksi kohtaa, jotka koskivat Suomessa olleita sotavankeja: Neuvostoliitto edellytti, että kaikki vankeihin kohdistuneet loukkaukset tutkitaan ja syylliset tuomitaan suomalaisten viranomaisten toimesta. Näin tehtiinkin.
Tosin oikeusministeri Kekkonen arvosteli tuomioistuimia liian lievistä tuomioista, mikä syytös on erikoinen koska silloin elettiin valvontakomission kyttääminä ja kommunistien uhon ollessa suurimmillaan. Kekkonen lienee pelannut omaa poliittista peliään?
Jo ennen sotavankien luovuttamista takaisin heiltä otettiin ylös tiedot ja todistuslausunnot mahdollisista rikkomuksista. Valvontakomissio toimitti myös parisensataa ilmoitusta v.1945 loppuun mennessä.
Kaikki ilmoitukset tutkittiin, vaikka joukossa oli jopa nimettömiä lappusia ja huhujen toistamista (Suomalaisilta ilmiantajilta). Ei ole siis ihmettelemistä siinä, että suurin osa jutuista raukesi. Tuomioita annettiin 694:lle henkilölle.
Valvontakomissiolla oli näiden prosessien aikana mahdollisuus seurata rikosten asianmukaista käsittelyä, ja tarvittaessa mahdollisuus vaikuttaa poliittisesti asioihin, jos epäkohtia ilmenisi.
Rauhansopimuksen pykälä, joka velvoitti Suomen palauttamaan kaikki neuvostokansalaiset, oli sotavangeille suorastaan vaaraksi. Osa vangeista oli tullut liian hyvin toimeen suomalaisten kanssa, ja heille yritettiin järjestää joko pääsy länteen vapauteen tai Suomen kansalaisuus.
Tämä auttamistoiminta oli länsimaisen humaaniuden mukaista, mutta viranomaiset joutuivat toimimaan toisin. Palaaminen NL:oon oli monissa tapauksissa kohtalokasta ent. neuvostosotilaalle.
Eräs anekdootti: Joku omaan vallankäyttöönsä ihastunut persoona määräsi vankien leireillä tekemät puhdetyöt, mm. soittimia, jätettäväksi sotavankileireille, eli vangit saivat pitää vain Suomesta saamansa vaatteet (suomalaisia sotilaspukuja ja punaisen ristin lahjoituksia).
Ehkä tämä mielivalta koitui kuitenkin vankien onneksi, sillä asenne vangeiksi antautuneita kohtaan oli NL:ssa tyly? Stalin oli käskenyt tappelemaan viimeiseen veripisaraan ja kieltänyt antautumisen.
Saksassa keskitysleireissä olleet punasotilaatkin olivat ensin epäilyksen alaisia "yhteistoiminnasta vihollisen kanssa", ja monille "vapautus" merkitsi natsi-leirin vaihtumista kotoiseen stalinistiseen.
Oli ehkä hyvä, ettei Suomen palauttamilla punasotilailla ollut mukaan mitään esineistöä, joka todistaisi kapitalistisen lokoisista oloista lahtari-tsuhnien vankileireillä sillä aikaa kun muut olivat olleet rintamalla luotien ja kranujen keskellä.
Suomeen jääneitä neuvostosotilaita, useat suomensukuisia, metsästettiin kommunistien ja SN-seuran toimesta vielä pitkään 50-luvulle asti. Moni heimokansan veteraani oli luottanut Suomeen oikeusvaltiona ja perustanut perheen ja rakentanut talonkin. Sitten joku antoi ilmi ja noutajat tulivat.
Syksyllä -44 sotavankileiri-organisaatiota purettaessa annettiin seuraavanlainen käsky:
02.10.19944 "Sotavankien jäljellä olevillä viihdytysmäärärahoilla hankittava kessua (=halpaa tupakkaa, "nurkantakuista") niin paljon että sitä riittää vangeille matkankin aikana."
Suomalaisten viranomaisten suhtautuminen sotavankeihin näyttää siis vaihdelleen huolenpidosta simputukseen.
Sotavankeudessa Suomessa kuoli yhteensä 18 700 puna-armeijassa sotinutta, joista 76,1% kuoli 1.7.1941 ja 30.06.1942 välisenä aikana.
Mitä Suomessa olleille tapahtui palautuksen jälkeen, siitä on vain puutteellisia tietoja. Viranomaiset eivät kuitenkaan ole voineet olla täysin sinisilmäisiä vastaanoton sydämmellisyyden suhteen, sillä syksyllä -44 saatettiin vielä määräyksillä tehostaa Neuvostoliittoon kuljetettavien vartiointia jopa Nastolan järjestelyleirillä olleiden naisvankien palauttamisessa 9.10.1944: "...pidettävä erityisen tarkasti vankeja silmällä karkaamisen estämiseksi". Mihin he olisivat karanneet?
Vaikka valvontakomission upseereilla oli hyvät mahdollisuudet valvoa sotavankeihin kohdistuneiden rikkomusten saattamista tuomioistuimiin, se ei ehkä ollut heille tärkein kiinnostuksen kohde, vaan mahdollisten loikkausten estäminen?
Vaikka vankileireillä oli esiintynyt käytäntöjä, jotka olivat ristiriidassa suomalaisen oikeusperinteen kanssa, -mm. raipparangaistuksia- neuvostoupseeri ei ehkä nähnyt niissä mitään moitittavaa? Kotona niskuroijaa ammutaan päähän samantien, kenttäoikeuksia tms. vaivaamatta...
Voinemme kuitenkin pitää sotavankien kohtelua ja tapahtuneita rikkomuksia jo selvitettynä asiana. Eino Pietolan tutkimus "Sotavangit Suomessa 1941-1944" ilmestyi jo 80-luvulla, ja vaikka kirjaa vaivaa tietyissä kohdin ajankohdalle tyypillinen asenteellisuus, sen kautta po. kysymyksestä saa riittävän tarkan kuvan.
Mitään "sotahistorian kirjoittamattomia lehtiä" ei siis ole olemassa tälläkään alueella.
http://haku.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/6.lokakuu/wcri4000.htm
Vankien kohteluun oli puututtu jo sodan aikana, ja jatkosodan alkuvaiheen tilanteet aiheuttivat mm. sen, että Mannerheimkin puuttui asiaan. Sotavankileirit siirrettiin pois kotijoukkojen esikuntien alaisuudesta, minkä jälkeen epäkohdat helpottuivat huomattavasti.
Valtaosa neuvostoliittolaisista sotavangeista jäi vangeiksi jatkosodan hyökkäysvaiheessa, ja heidän pitkä vankeutensa nostaa sekin kuolleisuuslukuja. Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa olivat useimmiten kesän -44 perääntymisvaiheessa vangittuja, mutta vankileireillä kuoltiin siitä huolimatta.
Tehdyt tutkimukset eivät sisällä vakavinta vankeihin kohdistunutta väkivaltaa, eli ampumista pian vangitsemisen jälkeen, luovuttamatta vankeja eteenpäin. Tälläiseen toimintaan viittaavia tietoja on ikävän paljon, ja myös suomalaisten puolelta.
Sodan jälkeen Suomi ei saanut vastausta n. 3000:tta tod.näk. vangiksi joutunutta sotilasta koskeviin tiedusteluihin, ja heidät julistettiin myöhemmin kentälle jääneiksi. On mahdotonta sanoa, koskeeko tämä lukumäärä kiinniotettuina surmattuja vai palauttamatta jätettyjä sotilaita.
Välirauhansopimuksessa oli kaksi kohtaa, jotka koskivat Suomessa olleita sotavankeja: Neuvostoliitto edellytti, että kaikki vankeihin kohdistuneet loukkaukset tutkitaan ja syylliset tuomitaan suomalaisten viranomaisten toimesta. Näin tehtiinkin.
Tosin oikeusministeri Kekkonen arvosteli tuomioistuimia liian lievistä tuomioista, mikä syytös on erikoinen koska silloin elettiin valvontakomission kyttääminä ja kommunistien uhon ollessa suurimmillaan. Kekkonen lienee pelannut omaa poliittista peliään?
Jo ennen sotavankien luovuttamista takaisin heiltä otettiin ylös tiedot ja todistuslausunnot mahdollisista rikkomuksista. Valvontakomissio toimitti myös parisensataa ilmoitusta v.1945 loppuun mennessä.
Kaikki ilmoitukset tutkittiin, vaikka joukossa oli jopa nimettömiä lappusia ja huhujen toistamista (Suomalaisilta ilmiantajilta). Ei ole siis ihmettelemistä siinä, että suurin osa jutuista raukesi. Tuomioita annettiin 694:lle henkilölle.
Valvontakomissiolla oli näiden prosessien aikana mahdollisuus seurata rikosten asianmukaista käsittelyä, ja tarvittaessa mahdollisuus vaikuttaa poliittisesti asioihin, jos epäkohtia ilmenisi.
Rauhansopimuksen pykälä, joka velvoitti Suomen palauttamaan kaikki neuvostokansalaiset, oli sotavangeille suorastaan vaaraksi. Osa vangeista oli tullut liian hyvin toimeen suomalaisten kanssa, ja heille yritettiin järjestää joko pääsy länteen vapauteen tai Suomen kansalaisuus.
Tämä auttamistoiminta oli länsimaisen humaaniuden mukaista, mutta viranomaiset joutuivat toimimaan toisin. Palaaminen NL:oon oli monissa tapauksissa kohtalokasta ent. neuvostosotilaalle.
Eräs anekdootti: Joku omaan vallankäyttöönsä ihastunut persoona määräsi vankien leireillä tekemät puhdetyöt, mm. soittimia, jätettäväksi sotavankileireille, eli vangit saivat pitää vain Suomesta saamansa vaatteet (suomalaisia sotilaspukuja ja punaisen ristin lahjoituksia).
Ehkä tämä mielivalta koitui kuitenkin vankien onneksi, sillä asenne vangeiksi antautuneita kohtaan oli NL:ssa tyly? Stalin oli käskenyt tappelemaan viimeiseen veripisaraan ja kieltänyt antautumisen.
Saksassa keskitysleireissä olleet punasotilaatkin olivat ensin epäilyksen alaisia "yhteistoiminnasta vihollisen kanssa", ja monille "vapautus" merkitsi natsi-leirin vaihtumista kotoiseen stalinistiseen.
Oli ehkä hyvä, ettei Suomen palauttamilla punasotilailla ollut mukaan mitään esineistöä, joka todistaisi kapitalistisen lokoisista oloista lahtari-tsuhnien vankileireillä sillä aikaa kun muut olivat olleet rintamalla luotien ja kranujen keskellä.
Suomeen jääneitä neuvostosotilaita, useat suomensukuisia, metsästettiin kommunistien ja SN-seuran toimesta vielä pitkään 50-luvulle asti. Moni heimokansan veteraani oli luottanut Suomeen oikeusvaltiona ja perustanut perheen ja rakentanut talonkin. Sitten joku antoi ilmi ja noutajat tulivat.
Syksyllä -44 sotavankileiri-organisaatiota purettaessa annettiin seuraavanlainen käsky:
02.10.19944 "Sotavankien jäljellä olevillä viihdytysmäärärahoilla hankittava kessua (=halpaa tupakkaa, "nurkantakuista") niin paljon että sitä riittää vangeille matkankin aikana."
Suomalaisten viranomaisten suhtautuminen sotavankeihin näyttää siis vaihdelleen huolenpidosta simputukseen.
Sotavankeudessa Suomessa kuoli yhteensä 18 700 puna-armeijassa sotinutta, joista 76,1% kuoli 1.7.1941 ja 30.06.1942 välisenä aikana.
Mitä Suomessa olleille tapahtui palautuksen jälkeen, siitä on vain puutteellisia tietoja. Viranomaiset eivät kuitenkaan ole voineet olla täysin sinisilmäisiä vastaanoton sydämmellisyyden suhteen, sillä syksyllä -44 saatettiin vielä määräyksillä tehostaa Neuvostoliittoon kuljetettavien vartiointia jopa Nastolan järjestelyleirillä olleiden naisvankien palauttamisessa 9.10.1944: "...pidettävä erityisen tarkasti vankeja silmällä karkaamisen estämiseksi". Mihin he olisivat karanneet?
Vaikka valvontakomission upseereilla oli hyvät mahdollisuudet valvoa sotavankeihin kohdistuneiden rikkomusten saattamista tuomioistuimiin, se ei ehkä ollut heille tärkein kiinnostuksen kohde, vaan mahdollisten loikkausten estäminen?
Vaikka vankileireillä oli esiintynyt käytäntöjä, jotka olivat ristiriidassa suomalaisen oikeusperinteen kanssa, -mm. raipparangaistuksia- neuvostoupseeri ei ehkä nähnyt niissä mitään moitittavaa? Kotona niskuroijaa ammutaan päähän samantien, kenttäoikeuksia tms. vaivaamatta...
Voinemme kuitenkin pitää sotavankien kohtelua ja tapahtuneita rikkomuksia jo selvitettynä asiana. Eino Pietolan tutkimus "Sotavangit Suomessa 1941-1944" ilmestyi jo 80-luvulla, ja vaikka kirjaa vaivaa tietyissä kohdin ajankohdalle tyypillinen asenteellisuus, sen kautta po. kysymyksestä saa riittävän tarkan kuvan.
Mitään "sotahistorian kirjoittamattomia lehtiä" ei siis ole olemassa tälläkään alueella.
http://haku.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/6.lokakuu/wcri4000.htm
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sotien aikaiset ja 1930-luvun karkotusten ja teloitusten tutkimus jatkuu kansallisarkiston akateemisina projekteina. Nämä tutkimusprojektit saivat alkunsa monista äärioikeiston jyrkistäkin tuomioista Elina Sana – harrastelijatutkijan – julkaisemasta kirjasta:
"Luovutetut. Suomen ihmisluovutukset Gestapolle. Helsinki: WSOY, 2003"
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?arvostelu=776
Elina Sana on ehkäpä, ainakin toistaiseksi, syvällisimmin tutkinut Suomen Valpon ihmisluovutuksia Gestapolle Saksan keskitys- ja työleireille (esim. Stutthofin keskitysleirille Puolaan lähelle Gdanskia) paitsi Suomen alueelta myös, mutta vain pinnallisesti, itämerensuomalaisten asuma-alueilta Karjalasta, Vatjanmaalta ja Vepsästä = Saksan miehittämä ja Gestapon ja SS-joukkojen yhdessä Suomen sotilasvirkamiesten ja Mustan Valpon kanssa hallinnoima Leningradin alue kaupungin piirityksen aikana vuosina 1941 - 44.
>>> Through Valpo’s ‘police line’, according to Elina Sana’s calculations, 129 persons were extraditioned; 91 of them were citizens of the Soviet Union (and the Soviet-occupied Baltic states). Among them were convinced communists, undoubtedly some Soviet secret agents, but also ordinary refugees who, in the spy-hysteria of wartime, were suspected of working for the Allies. Finnish-born Finns who had at some time of their lives been in the Soviet part of Karelia building socialism, but had returned home disappointed, were also recorded as Soviet citizens. In one case the nationality of a Finnish man convicted of petty crime was changed during his prison sentence, and he was extradited as a Soviet citizen to the STUTTHOF concentration camp http://www.stutthof.pl/imgs/design/bramastart.jpg .
Jos Eino Pietolan teksti on häiritsevän asenteellista, Elina "Sana" ja sinun sepustuksesi menevät jo niin överiksi, ettei niitä edes viitsi kommetoida.
Pietola sentään on ottanut kirjailijantehtävänsä vakavissaan, vaikka -niin uskomatonta kuin se onkin- väittää 50-60 000:n inkeriläisen vain "palanneen" neuvostoliittoon!
Miten joku järkevien ihmisten kirjoissa oleva voi pitää piikkilangoilla suljetuissa härkävaunuissa reissaamista "paluuna" kotimaahan??
Otetaan nyt esimerkki kohteesta, jota Pietola pitää "keskitysleirinä":
Miehikkälän-Muurolan työleiri Kannaksen- ja Laatokan-Karjalaan venäläisten toimesta sinne muualta NL:sta (pakko?)siirretyille mutta evakuoimattajätetyille siviileille.
Leiriin sijoitettu:
1 114 henkilöä
Henkilökunta:
Upseereja 3,
kirjureita 4 naista,
töiden valvojia ym. 8 naista ja 10 miestä,
tulkkeja 4,
aliupseereja 1,
vartiomiehiä 10,
vanginvartijoita 10 naista,
lääkintäupseeri 1,
terveyssisaria 4,
kätilö 1,
keittiöväkeä ja muonavarastonhoitaja 3 miestä ja 5 naista,
ajomiehiä 5.
Tällä porukalla hillehdittiin yli tuhannesta vangista! Vartijoita saattoi olla vain viisi kerrallaan vuorossa, ja nekin luultavimmin vain öisin?
Elina "Sana" kirkuisi kiimasta, jos löytäisi "kidutuspäällikön" ja "kaasukammionhoitajan", mutta hän varmasti uskoo mielessään että sellaisiakin oli. Pakko niitä oli olla! -Muutenhan hänen maailmankuvansa kaatuisi.
Venäläisten po. siviilien kuolintilastot ovat huippuluokkaa! Natsitkin kalpenisivat näiden lukujen edessä:
Otettu leirille venäläisiä siviilejä:
1 114 kpl.
Luovutettu sodan loputtua neuvostoviranomaisille:
1 430 henkilöä.
Eli fasistisen sorron alla neuvostokansalaiset senkun lisääntyivät? Olihan fasistien joukossa käitilökin!
Pietola on löytänyt myös yksityiskohtaiset määräykset mm. lasten terveyden turvaamisesta:
"Käskyn mukaan (leirille siirrettävä) väestö saa ottaa karjaa mukaansa seuraavasti:
-12 lehmää alle 1 vuoden ikäisyä 100 lasta kohti
- 5 lehmää 1-10 vuoden ikäistä 100 lasta kohti.
..."
Kun maatalousviranomaiset kielsivät tuomasta karjaa (Talvisodan) rajan yli Suomeen takaisin vallatusta Karjalasta päämaja käski hankkia vastaavan määrän lehmiä muualta.
Suomelta ryöstettyjen alueiden venäläinen siviiliväestö, jota oli siis po. seuduille asutettu Talvisodan jälkeen, oli kansainvälisen lain edessä miehitysjoukkoihin kuuluvan väen asemassa. Heidän eristämistään leireille ei siis voida moittia.
Suomi siis pyrki sodankin oloissa toimimaan sivistyneen oikeusvaltion tavoin, toisin kuin mm. Neuvostoliitto joka ei ollut allekirjoittanut sotavankien kohtelua koskevaa Haagin sopimusta v.107.
Suomella ei Haagin protokollan mukaan ollut velvoitetta soveltaa sitä allekirjoittamatta jättäneen maan sotilaisiin, mutta silti oli annettu käsky nouttaa Haagin pykäliä, vaikka vastapuoli ei niin tehnyt.
Sotavankeihin toki kohdistui vääryyksiä, mutta niihin ehdittiin puuttua jo sodan aikana. Eräs tälläinen toimenpide oli Mannerheimin käsky ottaa vankileirien valvonta pois suojeluskunnilta, joihin oli kohdistunut arvostelua.
Sotavankileireinä käytettiin rauhan-ajan varavankiloita ja työsiirtoloita, joissa on sodankin jälkeen pidetty rikoksista tuomittuja ilman että kukaan on pahemmin parkunut.
Sotahistorian paljon messutut "valkoiset lehdet" ovatkin ilmeisesti 70-luvun jälkeen aikuistuneen ikäpolven tiedoissa? Hehän eivät tiedä edes sitä, armeijamme onnistui torjumaan neuvostomiehityksen, joka mm. Anthony Beevorin arvion mukaan olisi ollut yhtä raakaa kuin miehitetyillä Saksan itäaluella.
Tälläiseltä vältyimme, kiitos veteraanien:
http://tappis.0catch.com/Roessel_28_01_1945.htm
Tältä emme välttyneet:
http://tappis.0catch.com/partisaanit.htm
Joten vähän suhteellisuuden tajua sinulle, ja Elina "sanalle". Oliko hänen entinen nimensä muuten "Elina Venäjä"?
"Rautkallio, Hannu: Holokaustilta pelastetut. WSOY. Helsinki 2004 . 560 s.
Viime syksynä Elina Sana julkaisi kohukirjan "Luovutetut", jonka perusteella maailman mediassa väitettiin Suomen luovuttaneen Saksaan jatkosodan aikana "tuhansia Suomen kansalaisia" (BBC). Samalla väitettiin, että tätä synkkää salaisuutta olisi Suomessa peitelty vuosikymmeniä. Kohujournalismin tuote palkittiin tietokirjana, vaikka jo väite aiemman tutkimuksen puutteesta oli perätön: Hannu Rautkallio oli julkaissut jo toistakymmentä vuotta aiemmin kirjat "Ne kahdeksan ja Suomen omatunto" (Espoo 1985) ja "Finland and the Holocaust" (New York 1987), joissa aihe oli käsitelty perusteellisemmin kuin mikään muu Suomen ulkomaalaishistorian yksityiskohta. Rautkallio on nyt palannut aiheeseen vielä kerran kertaamalla vanhoja tietoja ja lisäämällä uusia."
"Sana" siis aloittaakin esityksensä valehtelemalla. Elinan hype-kirjalla tehdään silti poliittista kampanjaa Suomen mustaamiseksi maailmalla.
niin ..pitihän se taasen arvata..
että Stalinisti-Stappis sai taas Ståndiksen kun
tapasi Heidelbergin toverinsa Stasi-Stradivariuksen..
Teikäläisiinhän ei tehoa muu kuin - oikeat ja
kunnolliset ... - josko nekään ..?
Me hoitoon.
- Jotain Hannu Rautkalliota tai Lasse Lehtistä
ei akateemisen älymystön piirissä
ole koskaan noteerattu
vakavasti otettaviksi
tutkijoiksi!
Honk honk honk....