Yritin kaikin tavoin estellä häntä, mutta viimein luovutin. ”Hyvä on. Mennään”, totesin ja ohjasin Brianin yläkertaan. Koputin äidin huoneen oveen, ja menin sisälle. ”Äiti. Bella tässä. Ystäväni Brian on myös”, kerroin ja vedin Brianin huoneeseen.
Huone oli pimeä, sillä äiti piti paksuja verhoja ikkunoiden edessä. Neiti Jaguri sanoi että se on normaalia hän laisilleen.
”Iltaa rouva”, Brian kohteliaasti sanoi. ”Olen kyllä neiti”, äiti totesi sängystään. ”Anteeksi virheeni”, Brian sanoi. ”Tulehan tänne”, äiti käski Briania joka totteli tätä.
”Jan… Miten sinä olet elossa? Sinähän kuolit viime kesänä?” äiti totesi peloissaan.
”Brian. Mene!” käskin. Brian totteli heti ja jäin yksin rauhoittelemaan äitiä.
Viimein äiti rauhoittui ja menin alas olohuoneeseen, jossa Brian istuskeli sohvalla.
”Äitini on sairas. Kuten huomasit. Hänellä menee pitkä aika oppia muistamaa ihmiset edes jonkin. Kun isä kuoli, niin äiti järkyttyi ja joutui sängyn pohjalle, eikä hän muista mikä on mennyttä ja mikä on nykyisyyttä. Joskus hänellä on parempia päiviä. Olin silloin 13vuotias…” kerroin.
”Anteeksi. Minun olisi pitänyt totella sinua”, Brian totesi ja oli vähän nolona. Istuin hänen viereen ja otin hänen kädestään kiinni. ”Älä pyytele. Ja sinunhan olisi pitänyt muutenkin tavata jossain vaiheessa äitini. Ja nyt sitten minun pitää tavata äitini”, totesin hymyillen.
”Niin kai.. Äitisi takia et siis voinut lähteä?” ”Niin. Hänen hoitajansa, Neiti Jaguri on kipeä, eikä päässyt. Hän on äidin kanssa kaikki kouluaikani, treenini, sekä perjantai ja lauantai iltapäivät, sekä sitten muutenkin, kunhan niistä sovitaan. Muuten en voisi pitää vapaa-aikaa”, kerroin.
”Ja äitisi takia et ole halunnut minua tänne”, Brian päätteli. ”Niin. Mutta nyt kun tiedät, niin voit kyllä tulla tännekin, jos haluat”, totesin hymyillen.
Brian alkoi käymään meillä, ja kuljetti minua treeneihin ja kuljimme usein kouluun yhtä matkaa. Melkein joka aamu Brian ilmestyi etuovelleni ja odotteli minua kunnes lähdimme.
En päästänyt Briania katsomaan treenejäni, vaikka hän pyysi ja melkein aneli.
Istuskelimme autossa ja olimme treenipaikkani ulkopuolella. ”Bella… Tänään? Haluaisin niin kovasti nähdä sinun tanssivan taas…” Brian totesi. Mietin hetken aikaa, suutelin häntä nopeasti ja nousin autosta. ”Ei vielä…. Pian kyllä”, sanoin hymyillen. ”Ja sitä paitsi, meillä on vain kokous, noin puol tuntia menee…” jatkoin ja laitoin oven kiinni. ”olen täällä”, kuulin Brianin sanovan ja menin sisälle.
Huone oli pimeä, sillä äiti piti paksuja verhoja ikkunoiden edessä. Neiti Jaguri sanoi että se on normaalia hän laisilleen.
”Iltaa rouva”, Brian kohteliaasti sanoi. ”Olen kyllä neiti”, äiti totesi sängystään. ”Anteeksi virheeni”, Brian sanoi. ”Tulehan tänne”, äiti käski Briania joka totteli tätä.
”Jan… Miten sinä olet elossa? Sinähän kuolit viime kesänä?” äiti totesi peloissaan.
”Brian. Mene!” käskin. Brian totteli heti ja jäin yksin rauhoittelemaan äitiä.
Viimein äiti rauhoittui ja menin alas olohuoneeseen, jossa Brian istuskeli sohvalla.
”Äitini on sairas. Kuten huomasit. Hänellä menee pitkä aika oppia muistamaa ihmiset edes jonkin. Kun isä kuoli, niin äiti järkyttyi ja joutui sängyn pohjalle, eikä hän muista mikä on mennyttä ja mikä on nykyisyyttä. Joskus hänellä on parempia päiviä. Olin silloin 13vuotias…” kerroin.
”Anteeksi. Minun olisi pitänyt totella sinua”, Brian totesi ja oli vähän nolona. Istuin hänen viereen ja otin hänen kädestään kiinni. ”Älä pyytele. Ja sinunhan olisi pitänyt muutenkin tavata jossain vaiheessa äitini. Ja nyt sitten minun pitää tavata äitini”, totesin hymyillen.
”Niin kai.. Äitisi takia et siis voinut lähteä?” ”Niin. Hänen hoitajansa, Neiti Jaguri on kipeä, eikä päässyt. Hän on äidin kanssa kaikki kouluaikani, treenini, sekä perjantai ja lauantai iltapäivät, sekä sitten muutenkin, kunhan niistä sovitaan. Muuten en voisi pitää vapaa-aikaa”, kerroin.
”Ja äitisi takia et ole halunnut minua tänne”, Brian päätteli. ”Niin. Mutta nyt kun tiedät, niin voit kyllä tulla tännekin, jos haluat”, totesin hymyillen.
Brian alkoi käymään meillä, ja kuljetti minua treeneihin ja kuljimme usein kouluun yhtä matkaa. Melkein joka aamu Brian ilmestyi etuovelleni ja odotteli minua kunnes lähdimme.
En päästänyt Briania katsomaan treenejäni, vaikka hän pyysi ja melkein aneli.
Istuskelimme autossa ja olimme treenipaikkani ulkopuolella. ”Bella… Tänään? Haluaisin niin kovasti nähdä sinun tanssivan taas…” Brian totesi. Mietin hetken aikaa, suutelin häntä nopeasti ja nousin autosta. ”Ei vielä…. Pian kyllä”, sanoin hymyillen. ”Ja sitä paitsi, meillä on vain kokous, noin puol tuntia menee…” jatkoin ja laitoin oven kiinni. ”olen täällä”, kuulin Brianin sanovan ja menin sisälle.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Eikös vain!!
Kiitos Wenku ;)
jatko-osa jälleen; luin sen "ahmien"...Kiitos, jef:))
Ollos hyvä vain *kumarrus* Ihanaa kun pidät ;)