Eräs minulle läheinen ihminen kuoli n. 5 vuotta sitten. Hän oli tärkeä osa elämääni ja tietyllä tavalla "pelasti" minut. Itse kuoleminen kesti kauan (alzheimerin tauti), joten kuolema ei varsinaisesti tullut yllätyksenä, mutta se järkytti enemmän kuin osasin ikinä aavistaa.
Muistan puhelun, jolla soitettiin että hän on kuollut. Muistan sen yhden hetken, sen ensimmäisen henkäyksen ja silmänräpäytyksen kun tajusin että hän on poissa. Sen ensimmäisen huudon ja vajoamisen lattialle. Sitten pimeni. Ei mitään. En muista surutyötä, seuraavia päiviä, viikkoja...en mitään. Olen täysin pimennossa.
Haluaisin muistaa, haluaisin surra. Ymmärrän että se on aivojeni tapa suojella minua, mutta tuntuu että se estää minua käsittelemästä asiaa loppuun ja päästämään irti. En muista suru-aikaa. En ainoatakaan päivää tuon yhden hetken jälkeen. Niin on käynyt myös muissa elämäni traumaattisissa kokemuksissa. Se kaikista kamalin hetki, pieni sekunnin osa, on muistissani ja kaikki siitä eteenpäin on kuin kumitettu pois aivoistani. En muista miten tilanne "päättyi"...vai onko se edes päättynyt?
Miten voin muistaa?
Muistan puhelun, jolla soitettiin että hän on kuollut. Muistan sen yhden hetken, sen ensimmäisen henkäyksen ja silmänräpäytyksen kun tajusin että hän on poissa. Sen ensimmäisen huudon ja vajoamisen lattialle. Sitten pimeni. Ei mitään. En muista surutyötä, seuraavia päiviä, viikkoja...en mitään. Olen täysin pimennossa.
Haluaisin muistaa, haluaisin surra. Ymmärrän että se on aivojeni tapa suojella minua, mutta tuntuu että se estää minua käsittelemästä asiaa loppuun ja päästämään irti. En muista suru-aikaa. En ainoatakaan päivää tuon yhden hetken jälkeen. Niin on käynyt myös muissa elämäni traumaattisissa kokemuksissa. Se kaikista kamalin hetki, pieni sekunnin osa, on muistissani ja kaikki siitä eteenpäin on kuin kumitettu pois aivoistani. En muista miten tilanne "päättyi"...vai onko se edes päättynyt?
Miten voin muistaa?
Vastaukset 7
Vanhimmat
vasta n. puoli vuotta - vuoden kuolemasta eteenpäin. Tarkkaa aikaa on vaikea sanoa, koska kaikki on kovin utuista ja vaikeaa hahmottaa.
Melkein sekunnin tarkkuudella muistan, mitä tapahtui ennen kuolemaa. Kuulen korahdukset, juoksen makuuhuoneeseen, tempaan puhelimen, soitan varmasti 112 ja selitän tilanteen rauhallisesti. Ambulanssin tulo kestää 7 min 28 s., koko sen ajan puhelu on auki ja hätäkeskus neuvoo, mitä täytyy tehdä.
Ensimmäisen ambulanssin miehistö saapuu ja kuulen sanat: ei tunnu pulssia. Hänet nostetaan lattialle elvytykseen. Minä seuraan koko ajan ja juttelen hänelle, olen pukemassa päällysvaatteita päälle, että lähdetään sairaalaan. Mieheni käsi heilahtaa sähköiskun voimasta - ajattelen: hyvä, totta kai hän selviää, minun iso,vahva mieheni. Sitten alkaa muisti pettämään.
Joku pyytää minut keittiöön ja sanoo... en muista tarkasti, jotain sellaista, että häntä ei enää ole. Romahdan lattialle ja huudan, ei ,ei, ei. Joku sanoo minulle, "Sinä teit kaiken ihan oikein, ei se ole sinun syy". Joku käskee soittamaan ystävälle - en minä voi tähän aikaan soittaa kenellekään. Veljeni tulee meille ja ruumisauto tulee ja saan hyvästellä mieheni, hänen kätensä, rintansa ja poskensa ja huulensa ovat kylmät.
Jossain vaiheessa meillä on poliiseja ja soitan mieheni tyttärelle ja hän tulee. Käymme toisen tyttären luona. En muista missä järjestyksessä asiat tapahtuvat.
Sitten jossain vaiheessa minä astun ambulanssiin ja minut viedään psykiatriselle osastolle, myöhemmin kuulin verenpaineen olleen 180/120 ja sanat: itsetuhoisia ajatuksia. Mukaani kotiin saan purkillisen Opamaxia.
Seuraavat viikot syön rauhoittavia ja nukahduslääkkeitä, saan ahdistus- ja paniikkikohtauksia, lopetan syömisen, sen sijaan vedän kahvia ja tupakkaa. Joskus huimaa ja kaatuilen, koska jalat puutuvat ja niitä pistelee. Yksin ollessani huudan lattialla niin kovaa kuin pystyn. Verenpaine nousee jatkuvasta itkusta ja päätä särkee koko ajan. Joskus soitan kriisipuhelimeen, ainakin sinä päivänä, kun tiedän,että miehelleni tehdään ruumiinavaus ja sitten kun käydään katsomassa ...ja tuhkauspäivänä.
Kahdesta ensimmäisestä viikosta en muuta muista. Seuraavista kahdesta ehkä jotain. Siis olen kirjoittanut kalenteriini, kuka on käynyt ja ollut yötä meillä, mutta en yhtään muista. 6 viikkoa sairaslomalla. Joskus neljännellä viikolla menin yleislääkärille valittamaan, kun vatsa oli ollut ripulilla 4 viikkoa. Hän talutti minut saman tien psykiatrisen osaston akuuttiryhmän hoiviin ja sanoi, että näillä on parempi "tatsi" näihin sinun vaivoihisi.
Juuri huomasin terapiassa, että minähän en muista lapsuudestanikaan juuri mitään. Oli vähän vaikeaa.
Mulla on nyt viikko tramaattisesta kuolin tapahtumasta.. mitä on tapahtunut... puhelin on soinut.. ihmisii on käyny, kukkia on tullu ..adresseja.. osanottoja ..sairaslomalla koko sakki
minä en ole juuri tehny mitään . mie oon tsombi nyt
äly ei pelaa EIKÄ MUISTI... MUT MIE SUOJELEN VARMAAN TOSISSAAN ITTEENI VIELÄ ..KOSKA EN HYVÄKSY SITÄ KUOLEMAA , VIELÄ EN NYT.. SITTEN KUN TOSISSAAN TAJUAN ET NÄIN KÄVI.. ENKÄ LUOVUTAN..SURUSSANI JA JOSKUS SAAN SEN RAUHAN SIITÄ.
Sokissa ihminen toimii mitä merkillisemmin.
Itse olin mukamas hyvin rauhallinen , se jonka piti kaiken hoitaa.Kroppa vaan ei ollut samaa mieltä.
kaikki mitä söin tuli saman tien ulos, ja sitä kesti n.kolme viikkoa monta kertaa päivässä.Ihan samaa kuinka vähän tai paljon söin.
sekavuus ja muistiinmenetys on kai niitä yleisempiä oireita.Oletan sen olevan sokki käsitellä niin paljon yhtäkkiä.
Osa siitä miten itse reagoi on kai kehon oma tapa myös suojella meitä.
Minun pääni suhisi ja aivoni kävi kuin höyryveturi.Kuin mylly joka jauhoi niin kovin että sauhu nousi.Jossain vaiheessa olin kuin juovuksissa, ilman lääkkeitä , ilman alkoholia..
En nukkunut ja lopulta oli pakko saada nukahatamislääkkeitä.
Oksensin , suutani kuivas, niin..en oikein tiedä mikä oli mitäkin..yritin pitää järjestystä ja huolkta muista vaan, oli tuhatta muistilappua..soitin kavereille jotka ohjasi minua kun eksyin autolla.
En löytänyt autoa parkkipaikalta, piti koko halli käydä rivi riviltä läpi..
menin laittamaan hautailmoituksen, jonotin tuli minun vuoro, ja sitten vasta muistin että hautatoimistohan sen lupasi hoitaa..
muisti pätkii vieläkin, asioita jauhaan , käännän ja väännän edelleen.
Viimeksi tänään mieheni sanoi että ehkä ois syyttä hakeutua hoitoon ja hän ei jaksa kuunnella minua, ja se mitä edelleen teen ei auta asioita ja pahennan vaan ajattelemalla asioita.
Tuntuu epäreilulta..ja aikaa on kulunut 8kk...
voimia
Elät nyt elämäsi pahinta aikaa.
Älä ole yksin, hetkeäkään. Yksinäisyys on pahinta myrkkyä mitä voi olla. Silloin kaikki hyökyy päälle ja tuntuu kuin siihen mustaan pyörteeseen hukkuisi.
Soita ihan kenelle vaan. Pyydä ystäviäsi apuun. Nyt tarvitset heitä enemmän kuin koskaan. Anna itsellesi aikaa ja lupa olla tekemättä mitään. Kaikki asiat järjestyvät vielä.
Yritä syödä ja nukkua - tiedän, ettei kumpikaan maistu nyt, mutta muuten menetät voimasi. Ja nyt tarvitset voimia enemmän kuin koskaan.
En tiedä, voiko läheisen kuolemaa hyväksyä koskaan. Se selviää sitten joskus myöhemmin. Silti ei kannata luovuttaa. Uskon, että poikasi ei haluaisi sinun luovuttavan.
Ota vastaa kriisiapu tai terapia. Itse vihoissani kieltäydyin siitä ja kadun sitä nyt.
Pää, äly, muisti ja keho eivät pelaa täysillä moneen viikkoon, mutta se tasoittuu pikku hiljaa.
Anna itsellesi aikaa.
Voimia sinulle
Nyt muistan itsekin olleeni kuin humalassa, vaikka olin selvinpäin. Ja päässä suhisi. Yksi ystävä, joka kävi usein luonani, kysyi minulta, miksi minä hakkaan ja puristelen otsaani. No, kun päässä oli sellainen tunne kuin olisi ylimääräistä painetta tai puristava vanne otsan ympärillä. Ja välillä puhaltelin, ihan kuin pois sitä painetta.
Mitään en muistanut, minullakin jääkaapin ovi täynnä muistilappuja. Liikenteessä ajelin päin punaisia, sitten kun pystyin ajamaan, kun lopetin Opamaxin käytön.
Minulla oli onneksi mieheni tyttäristä apua hautajaisjärjestelyissä.
Ikävää, että miehesi sanoi noin, mutta se on ehkä hänen tapansa käsitellä surua. Ota yhteyttä paikkakuntasi terveyskeskukseen ja pyydä apua, terapiaa tai vastaavaa. Vanhat naiset ovat sanoneet minulle, että siitä kuolemasta täytyy puhua yhä uudelleen ja uudelleen. Luulisi, että vanhat naiset, joilla on ollut useita kipeitä menetyksiä ja ovat selvinneet niistä, tietävät mistä puhuvat.
Soita heti jollekin ystävällesi ja puhu hänelle
Surun käsitteleminen on kyllä tosiaan rankkaa.
Muisti pätkii, kroppa on kun jonkun toisen.
Minulla on ollut vaikeuksia syömisen kanssa,
laitan ruokaa itselle ja tytölle mutta
kun saan hänet nukkuman, oksennan.
Alkuun istuin minäkin vaan rappusilla teekuppi
ja tupakka kädessä, tuntui olevan ainoat asiat
jotka sain mennemään "alas".
Maha on jatkuvasti sekaisin ja vieläkin pelkkä ajatus joulukinkusta yököttää, sitä piti niellä
pakolla vaikka olin justiin siivonnut ex-mieheni
mahanesteet lattialta.
Sain terveyskeskuksesta cipralexia, että jaksan
viedä tyttöä eteenpäin.Tyttö sai nukahtamislääkkeet ja diapamia.
Olen ottanut neuvosta vaarin ja puhunut, puhunut
ja puhunut asiasta, viimeiksi eilen tytön liikunnanopettajan kanssa.
Se helpottaa edes jonkin verran.
Tämä käy laihdutuskuurista, vaatekoko on pienentynyt nelikakkosesta kolmekasiin.
Tosin tätä kuuria en toivoisi kenenkään käyvän läpi !