olen 19 vuotias tyttö ja menetin pikkusiskoni noin 2 viikkoa sitten. 15 vuotias sisareni oli sairastanut pitkään, mutta oli siitä huolimatta ollut todella vahva. hän oli mun paras ystävä ja esikuva. jaksoin aina ihailla hänen tarmoaan selviytyä sairaudesta huolimatta.
kuitenkin siskoni löytyi huoneestaan kuolleena. oli ottanut yliannostuksen lääkkeitään. kukaan ei aluksi tiennyt miksi, masennuksen merkkejä ei ollut koskaan näkynyt eikä hän puhunut koskaan elämänsä päättämisestä, päin vastoin, siskoni suunnitteli aina elämäänsä ja millaista se olisi jos hän selviäisi sairaudestaan. kaikki näytti hyvältä ja sairauskin alkoi helpottaa, mutta sitten tämä..
mun sydän särkyi kun äiti kertoi löytämästään viestistä jonka sisko oli sen kalenterin väliin jättänyt. "rakas äiti, en jaksa enää hymyillä"
en tiedä miten jatkaa elämääni. olisin tänä keväänä kirjoittanut mutten pysty joten se saa nyt siirtyä. onko täällä muita jotka olisivat menettäneet maailman rakkaimman ihmisen? miten ikinä olette selvinneet?
kuitenkin siskoni löytyi huoneestaan kuolleena. oli ottanut yliannostuksen lääkkeitään. kukaan ei aluksi tiennyt miksi, masennuksen merkkejä ei ollut koskaan näkynyt eikä hän puhunut koskaan elämänsä päättämisestä, päin vastoin, siskoni suunnitteli aina elämäänsä ja millaista se olisi jos hän selviäisi sairaudestaan. kaikki näytti hyvältä ja sairauskin alkoi helpottaa, mutta sitten tämä..
mun sydän särkyi kun äiti kertoi löytämästään viestistä jonka sisko oli sen kalenterin väliin jättänyt. "rakas äiti, en jaksa enää hymyillä"
en tiedä miten jatkaa elämääni. olisin tänä keväänä kirjoittanut mutten pysty joten se saa nyt siirtyä. onko täällä muita jotka olisivat menettäneet maailman rakkaimman ihmisen? miten ikinä olette selvinneet?
Vastaukset 13
Vanhimmat
tosin sitä ei huomaa, ellei pidä päiväkirjaa.Aika tavallaan pysähtyy.
Ei ole mitään kaavaa minkä mukaan surusi etenee.
Mutta yleispiirteet meillä surevilla on kai jollakin tavallaa samoja.
Sokkivaihe ja siitä pikkuhiljaa eteenpäin.
8:ssa kuukaudessa olen itse edennyt hitaasti.
Kaikki kysymykset kaikki jossittelu on vaan käytävä läpi.Läheisten tuki tärkeää nyt.Joku jolle voi puhua ja purkaa kaikki asiat.
Koskaan ei unohda, eikä se olekkan päämäärä.
Itse huomasin että poltin kynttilöitä jokaikinen päivä puolen vuoden ajan.Nyt huomaan etten tee niin, ja se merkitsee minulle pieni askel eteenpäin.
Ensin kaion pakko yrittää hyväksyä oman tapansa surra.Minulle ehkä ainakin se oli vaikein osuus.
Toinen asia joka tuli hiukan myöhemmin on tavallaan yrittää hyväksyä että tämän asian kanssa on vaan jaksettava elää lopun elämän.
On löydettävä se joku oljenkorsi josta pitää kiinni.
Jos uskoo johonkin se voi olla voimavara.Tosin en itse tiedä mihin uskoa, mutta kai uskon johonkin kuitenkin.
On parempia päiviä ja sitten taas niitä huonoja.
Itse olen kai kokenut kaikki tunnetilat mitä ihminen vaan voi kokea..vihasta rakkauteen..Nyt sallin ne itselleni.
Anna itsellesi aikaa ja lupa surra niin kuin se tulee.
Syöminen on tärkeää, vaikka tiedän ettei se ketään paljonkaan kiinnosta.Ulkoilu on tärkeämpi kuin uskoisikaan, mutta ymmärrän jollet saa itseäsi ulos.Huomasin vaan itse sen tekevän hyvää.
Minulla meni pitkään täälläkin ymmärtää , etten ole yksin.Alussa olin vaan itse olemassa oman suruni kanssa.Minun rakkaani oli vaan olemassa.Nyt olen huomannut että on monia muita jotka suree. Kai sekin huomio on osoitus siitä että oma suruni etenee.
On ohikiitäviä hetkiä kunnen mieti asiaa.
ja parasta minulle ystävä joka myös hautasi lapsensa.Koska tässä vaiheessa missä minä olen, tuntuu ettei kukaan jaksa ymmärtää että suren vieläkin.On olo etten voi puhua kenelle vaan asiasta.Suru muuttaa muotoaan mitä oudoimalla tavalla, mutta olen jo hyväksynyt sen.
Muista että sinulla on oikeus tuntea ihan sitä miltä sinusta tuntuu.Ja ainakin täällä uskon olevan aina joku joka on valmis keskustelemaan tai kuuntelemaan.
Aian löytyy se oma polku kuitenkin ..
otan osaa ja paljon voimia sinulle..
Otan osaa suureen suruusi.
Menetin veljeni hänkin teki itsemurhan.
Kysyit miten pystyy selviytymään tästä eteen päin. Minä löysin kirjoittamisen puran ahdistusta, tuskaa ja muita surun tuomia tuntieta niin positiiviset kuin myös negatiiviset tunteet kirjoittamalla,kirjoitin yhteisestä lapsuudesta asti aina hänen kuolemaansa asti kirjoitin sen muodossa sinulle veljeni. Mutta puhuminen kuitenkin helpottaa eniten mutta silloin kun ei voi puhua voi kirjoittaa. Tärkeää on elää niin normaalisti arjessa työssä, koulussa mitä ikinä meidän arkemme sitten onkin kuin vain suinkin on mahdollista, ne auttavat jaksamisessa, paikoilleen ai kannata jäädä sillä silloin masennus saa yliotteen. Luonto on myös minun voimanlähteeni kävelyt metsässä. Keskustelut perheen kesken niitä tarvitaan keskusteluja pois nukkuneesta minun on ollut pakko puhua veljestäni ja näin käsitellä menetystäni, veljeni ei myöskään puhunut elämänsä päättämisestä. Niin vaikealta kuin elämä nyt tuntuukin uskon että sinun siskosi ja minun veljeni haluaisivat että me jatkamme elämäämme surusta huolimatta.
Näiltä sivuilta löytyy vertaistukea ja puh n:ro
www.itsemurhantehneidenläheiset.net
Päivä kerrallaan on menty tähänkin asti. Rankkaa on, mutta onneksi on perhe joka tukee ja jota saa itse tukea. Tavallaan helpottaa kun saa itsekin tukea muita surussa, silloin tajuaa ettei ole ainoa joka on menettänyt rakkaansa..
Pahinta on kuitenkin ystävien seurassa. En jaksaisi kuunnella enää yhtään "Siis mä en tajuu miten se silleen" tai "Mä kuolisin jos mun sisko tekis tolleen" tyylistä lausahdusta.
Kiitos kuitenkin vastanneille. Sain jo heti lisää voimaa sanoistanne ja päätinkin lähteä koiran kanssa kohta ulos.
Vaikka tuntuukin raskaalta elää tällä hetkellä, tiedän ettei mun sisko olisi halunnut meidän perheen linnoittautuvan sisään verhojen taakse. Yritän nauttia näistä kauniista kevät päivistä, ihan niinkuin mun pikkusiskoni aina nautti.
Kevät oli sen lempivuodenaika.
mua alko itkettää ihan hirveesti ton jälkee ku luin ton sun tekstin, ihan hirveetä.. :( aaahh en kestä miks tällast tapahtuu, ittellä kuoli vuosi sitten maailman tärkein ihminen oma sisko, ja koska mulla on sitä niin ikävä et alko taas itkettämään, en ole päässy surusta pois ja siitä asiasta on vaikea puhua muille. Olen 18 vuotias ja voin todella tietää miltä susta tuntuu. ! Rakas jumala pitää huolen näistä pois menneistä tytöistä.. Yritä saada purettua asiaa jollain tavalla itse olin kaikista lähin ihminen oman äidin kanssa siskolleni mutta olin melkein ainoa ihminen hautajaisissa joka ei itkenyt olin nii hirveässä shokissa ja olen vieläkin. Yritä pärjätä, ja elää asian kanssa niin kuin se itsellesi tuntuu parhaalta. Vieläkin jos vaikka joku vanha tuttu kysyy et noh mitäs sun siskolle kuuluu niin mua alkaa sattumaan, ja voin sanoo et mä en repee ikinä kenenkään edessä tää on ollut mun elämäni hirvein ja pahin menetys, voi mun sisko rakas...
Voimia, mä en kestä...
Itku tulee kun tulee, se ei kysy aikaa tai paikkaa. Sinun on ihan pakko saada puhua siskostasi muille ja monta kertaa. Muuten suru jää sinuun isoksi tummaksi möykyksi vatsaan.
Älä koveta itseäsi - jos sinua itkettää, niin se on vaan hyvä juttu. Sillä tavalla hoidat itseäsi.
Jos ei itketä juuri hautajaisissa, niin sitten ei. Olit shokissa.
Itse päätin 14-vuotiaana, kun isäni kuoli, etten enää koskaan anna minkään satuttaa itseäni, en koskaan enää itke - nyt se kostautuu moninkertaisena.
vain iloinen kun itken ja käsittelen asiaa. Jokaisella on oma tapansa selviytyä surusta, minulla kaverit auttaisivat jos haluisin ja kaikki ovat auttavinmielin, mutta jos alan juttelemaan muiden kanssa en useasti saa sitä tunnetta joka on syvällä minussa, sen kohtaan vain minä. Silloin kun tämä tapahtui kirjoitin kaksi tuntia kahta sivua päiväkirjaa ja itkin koko sen ajan, minua auttaa oma tapani. En pysty muille näyttämään useastikkaan surun tunteita ja yritän olla vahva, mutta olen jo paljon kehittynyt siitä minkälainen olin ennen, toisilla ihmisillä on vain helpompi näyttää tunteensa kun toisilla, olen iloinen siitä että nykyään pystyn edes jotenkin näyttämään syvällä minussa olevaa tuskaani...
Ensinnäkin syvä osanottoni pikkusiskonsa menettänelle. Sanat eivät riitä ilmaisemaan
myötätuntoani, mutta jos olisit vieressäni
niin saisit ison lämpimän halirutistuksen.
Omat lapseni ovat 21 ja 14v ja pienemmän isä kuoli 4 kk sitten. En uskalla edes kuvitella
että jompi kumpi tyttäristäni lähtisi, en.
Saatikka joku neljästä sisaruksekstani.
Olen tosiaan syvästi pahoillani puolestasi.
Koita jaksaa, tunnista toiseen ja päivästä toiseen, enkeleitä sinun tiellesi...
Sinula Coeurbrisee haluaisin kysyä kuinka
käsittelit oman isäsi kuoleman, kun olit 14,
eli saman ikäinen kun tyttäreni nyt ?
Muistatko mitä tunsit ?
Kuinka selvisit ? Murrosikäisenä vielä ?
Minun täytyi miettiä pitkään ennen kuin sain palautettua isäni kuoleman mieleeni, on muisti tehnyt temppujaan viime aikoina. Isäni kuolemasta on sentään kohta 29 vuotta.
Isäni kuoli tässä samassa talossa, jossa miehenikin. Samalla tavalla, sydäninfarktiin saunan jälkeen. Onneksi olin silloin mummolla yötä, ettei tarvinnut olla näkemässä sitäkin. Veljeni oli antanut elvytystä, hänellä oli varmaan traumaattista.
Toinen veljeni kertoi minulle seuraavana päivänä. Ensimmäinen reaktio oli, että huusin - ei saa valehdella. En uskonut pitkään aikaan, varmaan vuoden kuvittelin, että isä on mennyt pois kauhean äitimme luota ja sitten joskus myöhemmin voin tavata hänet.
Hautajaisia varten äitimme työnsi minulle Diapamia, "etten ulvoisi kaikkien nähden". Hautajaiskuvista katsoin, että minä seisoin yksinäni haudan vieressä etummaisena, kun kaikilla muilla oli joku joka piti kiinni. Muistotilaisuudesta kotonamme muistan, että olohuoneessa kahviteltiin ja minä sain ihan rauhassa vaellella talomme alakerrassa yksin. Mitä teen nytkin, alakerrassa on työtila, jossa tunnen isäni, veljeni (sen, joka kuoli muutama vuosi sitten syöpään) ja nyt mieheni läheisyyden. Heillä kaikilla oli tapana työskennellä siellä.
Äitini viha minua kohtaan voimistui isäni kuoleman jälkeen, ehkä hän purki suruaan sillä tavalla. Isästä ei koskaan enää puhuttu ja äiti hävitti nopeasti kaikki hänen tavaransa. Minä kovetin itseni ja päätin, ettei mikään enää koskaan satuta minua.
Purin suruni isän kuolemasta vasta sitten vuosia myöhemmin poikakaverini ja nyt viime vuosina mieheni kanssa. Ikävöin edelleen isääni, olin ihan täysin "isän tyttö". Uskon, että minusta olisi tullut tasapainoisempi ja vahvempi ihminen, jos isäni kuolemasta olisi voitu puhua silloin aikoinaan ja olisin voinut tehdä surutyön ajoissa.
Toivottavasti sinä pysyt puhumaan tyttäresi kanssa ja antamaan hänen surulleen tilaa. Hänellä ei varmasti tule olemaan helppoa. Älä anna hänen sulkea surua sisäänsä. Ja koska hän oli paikalla kuoleman tapahtuessa, hänellä on varmaan trauma, joka pitäisi voida purkaa eli puhua se tapahtuma läpi. Uskon, että hän tarvitsee ammattiauttajaa ainakin muutaman kerran. Säikkyykö hän nyt helposti kovia ääniä tai valoja? Itselleni diagnosoitiin PTSD eli posttraumaattinen stressihäiriö - olen koko ajan valmiustilassa, jos jotain tapahtuu.
Kiitos vastauksesta.
Ihmettelen kyllä äitisi reaktiota, kuinka omaa
lastansa kohtaan voi käyttäytyä noin ???
Uskomatonta !!! Miksi se vihaa sinua ??? Eiii...
Sehän on väärin, lastansa pitää rakastaa, eikä
varsinkaan purkaa negatiivisiä tunteita häneen !!
Meidän vappu oli tosi vaikea, tytöllä on vielä
murrosikä ja välillä tuntuu että kaikki kaatuu
niskaan. Kyllähän me puhutaan, välillä jopa
kovaan ääneen, mutta hän sanoo etten tiedä
mitään koska en itse vielä (onneksi) ole
menettänyt isääni.
Koitan niin kovasti ymmärtää, tukea ja olla
läsnä tytön elämässä että välillä tuntuu ettei
jää tilaa omille ajatuksille. Mun oli pakko soittaa vappuna kriisiryhmään, tuntui että sydän halkeaa.Tyttö lähti urheasti torille myymään vappupalloja että saavat rahaa lentopalloseuralle.Hän kuunteli lähtiessä usean kerran Kaija Koon kappaleen Isä lähti ikävä jää. Nieleskelin itkua ja koitin olla urhea, mutta kyyneleet tulivat kun hän laittoi oven kiinni. Ulvoin ja vapisin,olo oli uskomattoman voimaton, kuinka tämän surun yli mennään ?
Olen vihainen elämälle; meille on annettu ihan
kohtuuton taakka kannettavaksi, voimat loppuu.
Minulle sanottiin että tämä on ylimenovuosi,
kaikki juhlapyhät muistuttaa asiasta.
Varmasti niin käykin; joulu oli ihan kamala,
(kuolemasta aikaa 1,5 vuorokautta)
uutenavuotena käytiin katsomassa ruumista, loppiaisena oli hautajaiset. Pääsiäisenä
tyhjennettiin asuntoa, jossa oli yhä exäni vaatteet siinä tilassa mihin ne oli jääneet
viimeisten jääkiekkoharjoitusten jälkeen.
Hikisiä ja hujan hajan. Ruuat jääkaapissa,
tiskit koneessa, kukat nuukahtaneet.
Tyttö pelkää ihan hirveästi minun kuolemaani.
Olin 4 v sitten tosi pahassa kolarissa, mm. selkäranka katkesi ja jouduin opettelemaan
kävelemään uudestaaan. Hän oli silloin 10 v
ja tuli joka päivä suoraan koulusta auttamaan ihan arkipäiväisissä jutuissa. Itse en saanut edes sukkia jalkaan, saatikka että olisin päässyt
kauppaan. En halunnut jäädä sairaalaankaan,
me päätettiin pärjätä kotona.
Hauskana yksityiskohtana muistan kun minulla oli
teräksinen ortoosi kaulasta lantiolle, niin typykkä koristeli sen kiiltokuvilla ja siirtokuvilla, olin aika komea näky se päällä!
Samoin kyynärsauvat oli todella "siistit"...
Tytön ukki kuoli 3 v sitten lentopalloharjoituksiin. Hän oli katsomassa ukin
kuolemaa isänsä kanssa. Se suru purettiin yhdessä, puhuin n. vuoden verran tämän nyt kuolleen exäni kanssa puhelimessa tuntikausia.
Hän halusi soittaa aina kun tyttö oli koulussa, ettei tyttö huolestu. Nyt hän siis kuoli itse.
Kriisiterapia täällä tuppukylällä ei toimi, mutta
sain tytön ylimmäräisenä, ja nuorimpana potilaana
yksityiselle psykoterapeutille ihan tähän lähelle kotiamme. Typykkä saattaa herättää minut
yöllä kysyäkseen että hengitänkö minä, onko kaikki hyvin. Jos yskäisen vähän kovempaa, olen
vessassa 2 sekuntia liian kauan, kaupassa liian
pitkään, tai liian pitkää hiljaa, tulee kaaos.
Hermoja raastava tilanne, kun enhän voi "luvata"
että en kuole, koska milloin sen tietää että
jää vaikka auton alle tai jotain pahaa tapahtuu.
Sain beetasalpaajat vuosi sitten, entinen työni
oli niin stressaava että tuli pahat rytmihäiriöt.
Se lääkitys tuntuu olevan ainoa asia joka häntä rauhoittaa edes vähän, hän muistaa joka päivä tsekata että lääke on otettu.
Kun kysyit niistä peloista äkillisiä ääniä kohtaan tajusin itsekkin että näinhän se on;
jos joku tavara putoaa, ovi paukahtaa kovemmin,
tai ylipäätään kuuluu joku epämääräinen ääni, kuuluu huuto ÄITI!! voitko sie ihan hyvin...
Valoja hän sytyttää joka huoneeseen, täällä palaa kaikki kattolamput joskus jopa keskellä
päivää. Yöksi pitää aina jättää joku valo, ja radio hiljaiselle soimaan.
Elikkä ne PTSD:n oireet voivat hyvinkin pitää paikkansa ja tällä hetkellä olen se seuraava
"potentiaalinen" kuolija.
Paha tilanne oli viime viikolla se, kun järkkäilin hänen isänsä hautakiveä. Siinä on tilaa kuudelle nimelle, ja piti miettiä kuka aikanaan haudataan ja mihin. Haluaako tyttö isänsä viereen, mihin minut ja vanhempi tyttöni laitetaan. Hänethän exäni aikoinaan otti omalle sukunimelleen vaikka ei ole biologinen isä.
Isompi wappupallo täytti 22 v vapunaattona.
Miten tämä voikin olla näin vaikeaa ???
Eilen illalla typykkä tuijotteli meidän hääkuvaa,
naimisiin menosta tulisi nyt parin päivän päästä 17 vuotta. Yhteiselo aloitettiin 20 vuotta sitten, erottiin ja sen jälkeen meistä tuli ystävät. Jouduin selittämäään useampaan kertaan
seurusteluajat, kihlauspäivän , kaiken, eronkin,
ja sen jälkeisen ystävyyden.
Katsoin viime viikolla meidän häävideon, siinä
se kuollut mies puhuu, laulaa ja tanssii valssia
äitini kanssa. Löysin sen asuntoa tyhjentäessäni,
olin jo unohtanut että semmoinen on edes olemassa. Ukkikin on hengissä, nyt molemmat
miehet makaa haudassa 3 metriä multaa pään päällä
ja ruumismadot aloittavat työnsä....
No, nyt sitten kyyneleeni valuvat sinun ja tyttösi puolesta, kun luin tekstisi.
Meidän "muori" on hiukan erikoinen ihminen. Minulla ei ole oikeastaan ollut minkäänlaista äiti-tytär-suhdetta häneen. Olin isän tyttö ja pienenä tätini ja mummoni hoitivat minua. Se siitä!
Vappu oli vaikea, aattoiltana olin hautausmaalla. Istutin orvokkeja isäni, veljeni, tätini, mummoni ja tietysti mieheni haudalle. Vappupäivänä kaikilla oli niin hauskaa ja kiirettä, ettei kukaan joutanut lähtemään kanssani syömään. En uskalla juhannusta tai joulua edes ajatella.
Tyttösi vihaiset reaktiot kuuluvat asiaan. Minä myös vihaan välillä elämää ja kaikkea. Jokaisen suru on tietysti erilainen, ei voi tietää, miltä toisesta tuntuu, voi kyllä vähän aavistaa. Varmaan hänen reaktionsa laimenevat ajan kuluessa.
Hyvä, että jaksat olla tyttösi tukena. Sinäkin tarvitsisit tukea ja voimia. Kriisiryhmään soitto oli hyvä idea, itsekin olen soittanut pahimmassa ahdistuskohtauksissa, kun sydän ja pää ovat halkeamaisillaan. Aika usein kyllä kehottivat ottamaan rauhoittavia.
Ei aavistustakaan, miten surun yli päästään. Hetki kerrallan kait. Pitkä tie edessä. Ei kun suruhan ei lopu koskaan, mutta tuskan pitäisi lieventyä ja ahdistuksen helpottaa pikkuhiljaa.
En voi ymmärtää, miksi joillekin annetaan niin raskas taakka ja vastoinkäymisiä enemmän kuin jaksaisi kestää. Aina, kun luulet, että nyt seisot jaloillasi, tulee taas jotakin paskaa niskaan ja kaikki on hajalla ja matto vetäisty jalkojen alta. Kun veljeni kuuli, että mieheni kuoli, hänen ensimmäiset sanansa olivat, "kyllä meillä on huono onni". Ollut tässä perheessä niin paljon kuolemaa ja sairautta sun muuta. Kai se sitten vaan on elämää.
Tyttösi huolehtii sinusta ihanasti, mutta hän on ihan liian nuori ottamaan tuollaista roolia. Toivottavasti psykoterapeutti osaa lieventää hänen tuskaansa ja huoltaan.
Meillä olisi paljon kotivideoita, mutta en vielä kärsi katsoa, liian vähän aikaa vielä, sitten joskus myöhemmin.
Sinä iltana, kun mieheni sai sydänkohtauksen, olimme juuri olleet lentopalloharkoissa. Lentopallon kautta toisemme löysimmekin. Nyt, kun kerroit että ukki kuoli lentopallokentälle, en varmaan enää uskalla mennä harjoituksiin. Olen jo ollut muutamia kertoja pelaamassa, siellä pystyy ajattelemaan muutakin kuin kuolemaa.
Kiitos lohdutuksesta ja mukavista sanoistasi.
On hyvä tietää että joku toinenkin on tässä
samassa tilanteessa ja suurin piirtein ymmärtää
sen tuskan, ikävän ja kivun, mitä itsekin käy läpi !
Älä kuitenkaan tuhlaa kyyneliä, niitä meillä
on täällä ihan omasta takaa :(
Minulle palasivat taas fyysiset oireet. Tyttö
alkaa pikku hiljaa tajuta että tämä kuolema
on totisinta totta, eikä tässä ole paluuta entiseen ja me jatketaan nyt kahdestaan.
Ehdotin paikkakunnan vaihtoa, josta hän vetäisi
herneen (tai lähes rantapallon) nenään.
Jotenkin en kestä yhtään mitään riidan tapaistakaan, tuli hirvittävän paha olo ja
oli pakko oksentaa. No siitähän sitten taas
show syntyi, paniikki tytölle että nyt minulla
on joku hätä.... sain rauhoitettua tilanteen
sitten saunassa, puhuin vaan rauhallisesti siitä että äitikin voi joskus olla vähän väsynyt.
(mulla on muuten semmoinen t-paita jossa tuo lukee, ja toinen jonka teksti on superäiti.
ipanat osti sen äitienpäivälahjaksi :o)pidän niitä vuoronperään )
Mene vaan ihmeessä lentopalloon, sehän ei sinällään tapa ketään ! Ja on tosi hyvä jos
voit pitää jonkun harrastuksen, saat ajatukset
muualle siksi aikaa. Vähän käy jopa kateeksi jos
pystyt harrastaman, itse kun istun päivät töissä
kotona ja illat myös kotona. Ennen oli harrastuksia vähän liiankin kanssa, mutta tämä tilanne muutti kaiken.
Teen siis töitä kotona, markkinoin ja myyn teatteria ja olen muutenkin sen yleishöylä.
Kylillä liikkumista rajoittaa se että periaatteessa ei ole mitään työaikoja vaan työtä
koko ajan, ja esim. lenkille lähteminen on siitä
hankalaa että pitäisi raahata mukana kahta puhelinta ja varauskansioita...
No- "entisessä elämässä", matkatoimistotyötä 17v
tuli reissuttua kiintiö täyteen. Ja onhan tämä
tässä tilanteessa ihan hyväkin, olen kotona aamulla kun tyttö lahtee kouluun ja iltapäivällä
kun hän tulee takaisin. Paras mahdollinen ratkaisu meille. Itsellä vaan välillä meinaa
nuppi levitä ja tulee mökkihöperyyskohtauksia.
Siellä missä sinä asut voi siis jo laittaa haudalle kukkia? Tällä tuli TAAS lunta.
Haudalla on yhä seppeleet, sille ei ole vielä
voinut tehdä mitään, kaikki on siinä tilassa
mihin se jäi hautajaisten jälkeen.
Kävin ottamssa valokuvia siellä, tyttö ei itse
pysty käymään vielä ollenkaan, enkä voi tietenkään pakottaa.
Oli aika liikuttavaa, kun hänen seppeleensä, isot tummanpunaiset ruusut olivat kauniisti
jäätyneet ylimmäksi. Ja kaikki ne muut, siellähän on jopa jääkiekkomailaan tehty asetelma.Exäni oli tosi pidetty, aktiivinen,
ja niinkuin jossain viestissäsi kirjoitit omasta
miehestäsi, vahva kuin härkä.
Olisi valmistunut insinööriksi seuraavalla viikolla, opiskeli työn ohessa.
Siskoni sanoikin eilen että hänen kuolemansa
pysäytti hetkeksi koko kylän, puhumattakaan meistä. Sotin serkulleni, joka on pappi, että
kelle tästä saa valittaa?? Eipä hänelläkään ollut vastausta siihen kysymykseen.
Kuolema on niin tyly seuralainen. Ei enää mitään
neuvottelumahdollisuutta sen kanssa.
Ei kymmenen päivän palutusoikeutta, ei takuuta
että saat saman tuotteen tilalle...
Muistan lopun elämäni sen syvän hiljaisuuden hetken, kun hänet irroitettiin sydänkäyrästä ja ensihoitajat eivät osanneet sanoa mitään. Ja kun koitin tajuta että sehän exodus tosiaan tarkoittaa kuolemaa. Sisäisen huudon päässäni, EIIIII !
Ja ne askeleet, kun läksin sanomaan tytölle, että isäsi on kuollut. Ja hänen äidilleen että
sinun poikasi lähti. Äiti oli pihalla, katsoi toivorikkaana minua luullen että ambulanssi vie
kohta sairaalaan.
Ei ole koskaan ollut niin raskas askel kuin silloin.
Sen jälkeen kaoottinen aika hautajaisjärjestelyiden ja muun kanssa. Siitä ei
ole paljon muistikuvia, jotenkin se vaan tehtiin.
Pahinta on kuitenkin tämä kai koko loppuelämän kestävä psyykkinen ja fyysinen kipu ja tytön surun kanssa eläminen.
Hän jutteli isälleen kauan yksin uudenvuodenaattona kun kävimme hyväsetelemässä
ruumiin, lupasi elää hyvän elämän, käydä koulun,
valmistua ensihoitajaksi ja olisi halunnut että
iskä näkee lapsenlapsensa. Laittoi ison punaisen
ruusun rinnan päälle ja jostain löysi vielä viimeisen hymynkin kyynelten keskelle.
Sitten arkku ruuvattiin kiinni ja minä nostin
hänet ruumisautoon hänen ystäviensä kanssa.
Sielua kääntää, mutta pakko on vaan pyristellä
eteenpäin.
Ja kyllä sinäkin coeubrisee vielä joskus hymyilet, jonain päivänä. Lähetän sinulle lämpimiä ajatuksia ja energiaa kun istun taas
yösydännä rappusilla ja kuuntelen hiljaisuutta.
Voimia, valoa, iloa ja jaksamista edelleen,
kenellekkään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Uskotaan näin, jooko ?
Liian nuorena joudut käsittelemään tällaisia asioita. Pakko sinun on kestää, siskosi varmasti haluaisi sinun jatkavan.
Toivottavasti pystytte äitisi kanssa puhumaan menetyksestä. Ja puhu myös ystävillesi.
Mutta eikö kuitenkin ole ihanaa, että olet tuntenut siskosi, joka oli niin ihana ja vahva ihminen? Muista kaikki ne hyvät muistot,joita sinulla on hänestä.
Sydämesi tulee särkymään vielä monta kertaa, mutta se on vain kestettävä. Jos sinusta ei tuntuisi, että sydämesi särkyisi, niin silloinhan siskosi ei olisi ollut sinulle rakas.
Miten siitä selviää? Aamusta iltaan ja illasta aamuun, päivä kerrallaan. Vaikeaa se on. Elämän raskain työ on surutyö. Alussa sitä ei usko millään, että siitä selviää, mutta jotenkin aika vaan menee eteenpäin ja pikkuhiljaa se helpottaa.Mutta on se hidas prosessi. Kannattaa tosiaan jättää ne kirjoitukset ensi kevääseen. Sinulla on varmaan keskittymisongelmia.
Onko teillä käynyt kriisiryhmä? Sieltä saa apua ja terveyskeskuksesta voi kysyä terapiaa. Mutta älä ota vastaan kaikkia lääkkeitä mitä lääkärit tyrkyttävät.