Elämää.

jo vuoden kaksikin.Olin jo valmis laittamaan pisteen koko touhulle mutta sairastuin ja odottamani vauva kuoli juuri ennen laskettua aikaa.Siinä surussa jätin asiat ennalleen.Nyt on kohta vuosi kulunut ja kapinamieli alkaa nostaa päätään.Kaiken kokemani jälkeen sanoisin että jokainen vastaa omasta onnellisuudestaan,ei kukaan pysty siihen mihin ihminen itse ei kykene.Sanoisin että elämäni on tyydyttävää mutta tyhjää.Olen todella yksinäinen suhteessa. En vaan tiedä,että ruokinko itse tyytymättömyyttäni nykyiseen kumppaniin vai huijaanko itseäni saadakseni syyn revitellä. Jotenkin vaan tuntuu että kaiken paskan jälkeen olen ansainnut palan onneaa.Voin vaikka syyttää sielunkumppania..

toinenkaan tehnyt asialle mitään.

voimaa muuttaa tilannetta. Toiset meistä valitsevat mieluummin turvallisuuden ja toiset taas käyvät tunteilla. En tosin tiedä kumman asema on "onnellisempi"..Lopetettiin yhteisellä päätöksellä kumppanini kanssa suhde, koska ajatus siitä, että vielä vuosia sitä samaa ei houkutellut..oli myönnettävä, ettei toista arvostanut, eikä pystynyt ns. palvomaan, en siis ollut kamalan onnellinen silloin. No sen jälkeen mitään varteen otettavaa en ole löytänyt ja siksi onnellisuuden tasossa ei ole tapahtunut muutoksia.

Miksi muuten oletetaan, että vain yksi ihminen maailmasta voisi tuoda sen onnen? Ei kai meitä täällä näin montaa olisi, jos ei olisi tarkoitus tutustua useampaan. Varovainen kannattaa ehkä olla siinä, mitä muille lupaa ja vannoo..vähemmän sanoja, enemmän tekoja, silloin ei tarvisisi astella muka ikuiseen liittoon ja luvata muiden edessä aioita, joiden pitäisi muutenkin olla itsestään selviä.

Minä olen onnellinen. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin, olen todella onnellinen. Ehkä se johtuu luonteestani; seurallinen, empaattinen, vahva. En ole montaa kertaan ajatellut olevani vahva, selviytyjä. Nyt kun katson elämääni taakse tajuan kuinka monista kolhuista olen selvitynyt. Joka kerta aurinko tuntuu paistavan lämpimämmin minua kohti.

Ehkä eri ihmiset katsovat onnellisuutta eri tavalla. Jotkut odottavat onnellisuudelta paljon, toisille se on pieniä asioita. Toisille se on vain yhden kumppanin löytäminen, toisille se on paljon enemmän. odotan toki. odotan, että löydän minulle sopivan miehen, minulle täydellisen miehen. En kuitenkaan perusta elämäni onnellisuutta siihen. Olen onnellinen muista asioista ympärilläni. Minulle onni on perheeni, ystäväni, jopa outo ihminen, joka junassa avaa suunsa ja muistuttaa minua olemassaolostani. Onnea on kävellä auringon paiteessa, koskettaa syksyllä ensilunta, kastua kaatosateessa, onnea on hymy vieraalta. Minun elämäni on onnellista.

En enää perusta ajatusta onnellisuudesta vain yhden ainoa ihmisen varaan. Miksi antaisin onnellisuuteni riippua siitä? Miksi oisin jäänyt huonoon suhteeseen saatika itkemään sen perään, vain siksi, että minulla olisi joku? En keksinyt yhtään hyvää syytä. Luulin olevani heikko, luulin, että vain yhden miehen rakkaus oli minun onneni. Onneksi olen lähtenyt, itkenyt itkuni, polttanut siltoja takanani korjaten niistä osan jälkeenpäin ja tajunnut, mitä onni minulle on. Minun onnellisuuteni on itse rakennettu, se on pieniä asioita, jotka tuovat hymyn ja hyvänolon tunteen mukanaan. Yhdessä ne muodostavat suuren kokonaisuuden: onnellisuuden tunteen.

Kaikki tekevät kuitekin omat valintansa ja rakentavat omat siltansa; kaikki ovat erilaisia.