Kertokaa minulle, kuinka te yksin asuvat lesket selviätte surunne ja ikävänne kanssa. Rakkaani kuoli noin kolme kuukautta sitten, ja minusta tuntuu, että vasta nyt alan käsittämään kuinka lopullista eromme on.Ikävöin suunnattomasti rakkaani läheisyyttä ja lämpöä, hänen ääntään ja olemustaan. Koti ei tunnu enää kodilta ja kuitenkin, kun missään ei ole hyvä olla, tämä on ainut turvapaikka. Koko elämä on menettänyt merkityksensä. Mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta. Miten tästä selviää?
Yksinasuvat
yksinäinen leski
61067
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ennenkuin ymmärsin täysin asian.Masennukselta tuo vaikuttaa,ja suru tietty päällimmäisenä.Tärkeätä,ettet jää yksin.Soita ystäville,tai tapaa,jos jaksat.Diakonissalle kävin juttelemassa.Kirkossa on myös sururyhmiä läheisensä menettäneille.Kyllä siitä selviää vaikkei alussa uskoisikaan.Pikkuhiljaa jokin pieni asia tuo iloa.Tiettysuru vie oman aikansa,voimia sinulle
jotenkin sitä on vaan selvittävä.
Itse olen saanut voimia sururyhmästä,sekä minulla on ollut ns.tukihenkilö kriisikeskuksesta.
Missäpäin asustelet?
Olisin valmis vaihtamaan ajatuksia kanssasi.
Usko pois,vielä se aurinkokin paistaa risukasaan.
Suurin suru otti mulla sen yli vuoden päivät. Sitten alkoi tuntumaan että saa jo välillä hengitettyäkin. Vaikka sinulla on nyt juuri tosi synkkää ja yksinäistä niin koita jaksaa. Itsellä oli sama homma ja hyväksyin sen surun osaksi arkipäivää ja elämää. Myönsin itselleni että okei, tuntuu pahalta, surettaa ja ikävä on pohjaton. En yrittänytkään sitä poistaa. Kannoin sitä mukanani. Ja nyt sen kantaminen ei ole enää niin raskasta, jää jo energiaa muuhunkin ja usko pois, jopa uuden suhteen ajattelemiseen jos kohdalle osuu. Voimia sinulle! Itse myös rukoilin paljon. Olin vain Jumalan edessä kun oli oikein tuskaisaa. Odotin apua siinä.
Minun mieheni, rakkaani, paras ystävini, elämäni meni pois 15 viikkoa, 105 päivää sitten.
Välillä luulen eläväni painajaisunta ja välillä luulen, että elämä hänen kanssaan olikin vain jotain kaunista unta. En tiedä enää mikä on totta ja mikä ei.
Ikävöin jatkuvasti hänen kasvojaan, hänen kosketustaan, suudelmiaan, hänen sanojaan, hänen tuoksuaan, joka jo häipyy hänen t-paidastaan, jota olen pitänyt sängyssämme koko tämän ajan. Öisin käperryn vuoteeseemme ja kuvittelen hänet vasten selkääni kuin aina silloin ennen, käsivartensa minun ympärilläni. Nuuhkin hänen tyynyään ja vuodatan itkuni siihen, sitten siinä ei tuoksu kuin minun suolaiset kyyneleet.
Kerran tänä aikana olen käynyt vähän kauempana kummipoikamme syntymäpäivillä ja minulla oli kauhea kiire takaisin kotiimme, joka on nyt ainoa turvapaikkani. Täällä meillä on yhteys, täällä voin jutella hänen kanssaan, varsinkin saunassa. Hautausmaalla käyn usein, mutta en koe hänen läsnäoloaan siellä.
Missään ei ole koskaan hyvä olla, ei hetkeäkään. Tuleeko joskus sellainen hetki, että henki kulkee normaalisti ja on hyvä olla ?
Ainoat hetket, kun voin olla ajattelematta häntä, ovat työssä ja lentopallokentällä. Opetan työkseni ja siinä hommassa on pakko keskittyä työhön. Samoin yhteinen harrastuksemme lentopallo, saa minut pariksi tunniksi muutaman kerran viikossa jopa innostumaan.
Jumalaan en usko, seurakunnasta ei ole apua. Sururyhmä oli todella ahdistava - jos lesket ovat vielä kuuden vuoden jälkeen ihan hajoamispisteessä, niin ei paljon helpota oloa tässä vaiheessa!
Onneksi useamman viikon todella pahojen fyysisten oireiden (päänsärky, vatsakivut, ripuli, oksennukset, laihtuminen, huimaus, korkea verenpaine, unettomuus, tärinä, vapina, paniikkihäiriöt jne. ) jälkeen minut talutettiin terapiaan, käyn siellä viikottain, ehkä se auttaa vähän.
Maanantaiaamut ja perjantai-illat ovat helvettiä. Ja tänäänkin, vappuaattona, olisin voinut jäädä töihin ihan hyvin, mutta pakkohan se oli lähteä pois. Vietin tunnin vappuaattona miehen haudalla, haravoiden ja laitellen kukkia, sitten oli pakko lähteä pois sieltäkin, kun oli niin kylmä.
En toden totta tiedä, kuinka tästä selviää, se ei ole selvinnyt minulle. Töihin menen kuin robotti.
Ystäville voi soittaa, mutta kaikki ystävät ovat pariskuntia ja näin vappuaattona heillä on parempaakin tekemistä kuin jutella jonkun lesken kanssa. Niin oli meilläkin, silloin kun kaikki oli vielä hyvin.
Elämällä ei ole merkitystä, koska olen oppinut, että kuolema voi tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. En halua katsoa kalenteria yhtä viikkoa enempää eteenpäin.
En tiedä miksi käyn töissä, ennen se oli niin selvää. Oli suunnitelmia, niin paljon suunnitelmia tulevaisuutta varten. Nyt on vain ongelmia ja jokaisen ongelman ratkaisuun kuluu kauheasti aikaa, mutta sitähän on - tai sitten ei ole. En tiedä. En tiedä mistään mitään.
Eilen vaihdoin kesärenkaat autoon, jonka ostin kuolinpesältä eli miehen entinen auto, ( en sietänyt ajatusta, että sillä ajaisi joku muu) Tänään sain kritiikkiä veljeltäni, että väärin vaihdettu - kevytmetallivanteiden pultteja ei saa kiristää kuin tiettyyn momenttiin - voi v--tu ! Opettele taas jotain tuollaista! Tai huoltamaan moottorisahaa! Tai puhdistamaan öljykattila tai rakenna halkovaja! Uuuh!
Töitä olisi kyllä niin paljon kuin ehtisi tehdä, mutta ei ole voimia, ei ole intoa. Olen nyt yritellyt elää yksin omakotitalossa, mutta en tiedä kuinka kauan jaksan. Kaikki työt lykkään myöhemmäksi.
Ruoka ei maistu ollenkaan miltään (mieheni oli tosi hyvä kokki, teki aina ihanaa ruokaa, jopa kalakukkoa),laihtunut olen 7 kiloa, monet huomauttelevat, että oletpa sinä laihtunut kauheasti. Ei tunnu yhtään hyvältä, kun kaikki farkut lököttävät ja rintaliivit ovat jääneet tyhjiksi.. Punaviini kyllä kelpaa, sitä ja kahvia ja tupakkaa kyllä kuluu. Siksiköhän suussa on ollut metallinmaku jo kolme viikkoa.
Miten tästä selviää - sanovat, että aika parantaa haavat, en usko. Sanovat, että elämä jatkuu, no siinähän sitten jatkuu - mitä väliä?
Ehkä selviämiseen tarvitaan joku toivo jostakin, mutta en näe mitään. Kun ei ole lapsia (miehelläni on, heistä on ehkä vähän iloa, mutta en tiedä, kuinka kauan suhde heihin jatkuu, aikuisia lapsia ja lapsenlapsia).
Neuvokaa joku viisaampi, missä on se oksa, josta voi ottaa kiinni, kun tuntuu, että maa jalkojen alla pettää ja vajoaa johonkin tummaan syöveriin!!!
14.2-07 yhtäkkiä aivan yllättäin työ päivän ollessa melkein lopussa rakas veljeni oli tuupertunut lattialle.ja heti elvytys oli joku aloittanut ja 7min päästä ensivasteet ym 1kerran pulssi vähän tuntunut mutta sitten ei enään mitään.käyn 1kertaa viikosa psygologilla ja on unilääkkeitä ja todettiin masennus ja lääkkeet siihen..mutta uni ei ole ollut kertaakaan ystäväin päivän jälkeen normaalia ei yhtään kokonaista yötä.ja on jo niin kroppa ylikierroksilla ja muuten niin väsynyt ettei jaksas millään olla hereillä mutta uni ei tule edes uni lääkkeillä kun2tuntia korkeintaan hikoilua ja kieriskelyä sängysä.ja todella ylienerginen olo mutta kuitenki tosi väsynyt.tätä ei ymmärrä että yhtäkkiä terveen elämän tavannut pikkuveli viedään pois.vielä ei ole loppulausuntoa tullut mikä vei veljeni.olemme menossa juttelemaan myös ensiavun antaneitten ihmisten kans,että mitä loppujen lopuksi tapahtu..kaikki muistuttaa koko ajan meidän ilopilleristä.miten tosiaan voi selvitä,minäkään en usko että aika,vaikka kaikki hokee sitä,olen koko ajan sairaslomalla ja yritän perhettäni hoitaa mies vielä reissuhommissa.olen lääkäreiltäkin tingannut selviääkö tästä koskaan sanovat että aivan varmasti.mutta itse olen epävarma...otan osaa sinun suureen suruusi anteeksi etten osannut sinua lohduttaa,mutta kerronpa tilanteen että tiedät ettei tarvi olla yksin.
Hei. Olen kokenut myös rakkaani poismenon. 14.2 tänä vuonna. Meille jäi 5v. poika. Kerron tarinani miten minä jatkan ja yritän selvitä. On totta että asian hyväksyminen on kaikkein pahinta mitä joutuu käymään läpi. Joskus hyväksyn, joskus taas en. Välillä vihaan maailmaa ja kaikkea tätä.....miksi juuri minun mieheni piti kuolla kun kaikki jäi kesken. En ole käyttänyt unilääkkeitä enää, enkä muitakaan lääkkeitä. Lapsi pitää arjessa kiinni ja työ. Koen että työ on minun pelastus. Ellei sitä olisi, en selviäisi. Mietin myös sururyhmää, mutta paikkakunnan ryhmät olivat jo aloittaneet, eikä niihin päässyt enää mukaan. Joten pakko on vaan jaksaa muuten eteenpäin. Ystävät ja eritoten appeni on ollut todella mahtava tuki. Mutta haudalla käyn ja suruani vien eteenpäin siinä toivossa, että joskus helpottaa. Vielä en jaksa siihen uskoa. Toivottavasti te muutkin saman kokeneet jaksatte uskoa, että ajan saatossa suru hälvenee, mutta kauniit muistot säilyy sydämmissämme. Kesän odotusta teille.