Aikuinen poikani kuoli yllättäen 1 1/2 kk sitten. Syyllisyys painaa. Olisinko voinut estää poikani kuoleman? Poikani oli käynyt työpaikkalääkärillä tutkimuksissa ja saanut lähetteet sairaalaan tarkempiin tutkimuksiin. Miksi en vienyt häntä yksityiselle lääkärille? Miksi en tiennyt kaikista poikani sairauksista? Joku sanoikin, että poikani halusi suojella minua.
On vaan niin ahdistunut olo, itkettää ja väsyttää. En voi nukkua makuuhuoneessa. Nukahdan telkkarin ääreen sohvalle pariksi kolmeksi tunniksi. Laihduin 2 viikossa 5 kiloa. En syö mitään lääkkeitä, enkä haluakaan syödä.
Miten jaksaa tästä eteenpäin? Milloin tämä ahdistus ja masennus helpottaa? Suruhan ei koskaan helpotu. Sanoinkin isälleni, joka on ollut hyvänä tukena, että minun täytyy kantaa tämä suru lopun ikääni mukanani eli oppia elämään poikani kuolemansuru mukanani.
Poikani oli erittäin älykäs ja lahjakas. Hyvin menestynyt nörtti. Poikani oli minun ykkönen. Olin erittäin ylpeä pojastani ja toinkin sen useasti esille muille ihmisille. Hän oli myös kiltti. Olen jälkeenpäin kuullut poikani entisen tyttöystävän käyttäneen häntä rahallisesti hyväkseen, samoin tyttöystävän myötä tulleet siipiveikot käyttivät rahallisesti poikaani hyväksi. Isäni sanoikin, että poikani oli liian kiltti tähän maailmaan.
Onhan minulla mies ja kaksi pienempää lasta. Lasten takia on jaksettava. Mies on perussuomalainen mies. En saa häneltä oikein henkistä tukea. Mies ei ole poikani isä, siinäkö syy, miksi hän ei osaa antaa tukea. Mies tekee kyllä, laittaa ruokaa, siivoaa ja tiskaa. Sekin on tuen antamista. Olen käynyt kriisikeskuksessa keskustelemassa. Sieltä saatava keskustelutuki on 5 kertaa. Entä sitten?
Ystävät ja sukulaiset soittivat lapseni kuoleman jälkeen useampiakin kertoja. Nyt on pari viikkoa ollut syvä hiljaisuus kotona. Puhelin ei soi.
Pyörittelen jatkuvasti poikani viimeisiä elinpäiviä mielessäni, mitä olisin voinut tehdä toisin? Poikani sanoi hänellä olevan toive: saada oma perhe. Sitä hän ei ehtinyt kokea elämässään. Suren kovasti.
On vaan niin ahdistunut olo, itkettää ja väsyttää. En voi nukkua makuuhuoneessa. Nukahdan telkkarin ääreen sohvalle pariksi kolmeksi tunniksi. Laihduin 2 viikossa 5 kiloa. En syö mitään lääkkeitä, enkä haluakaan syödä.
Miten jaksaa tästä eteenpäin? Milloin tämä ahdistus ja masennus helpottaa? Suruhan ei koskaan helpotu. Sanoinkin isälleni, joka on ollut hyvänä tukena, että minun täytyy kantaa tämä suru lopun ikääni mukanani eli oppia elämään poikani kuolemansuru mukanani.
Poikani oli erittäin älykäs ja lahjakas. Hyvin menestynyt nörtti. Poikani oli minun ykkönen. Olin erittäin ylpeä pojastani ja toinkin sen useasti esille muille ihmisille. Hän oli myös kiltti. Olen jälkeenpäin kuullut poikani entisen tyttöystävän käyttäneen häntä rahallisesti hyväkseen, samoin tyttöystävän myötä tulleet siipiveikot käyttivät rahallisesti poikaani hyväksi. Isäni sanoikin, että poikani oli liian kiltti tähän maailmaan.
Onhan minulla mies ja kaksi pienempää lasta. Lasten takia on jaksettava. Mies on perussuomalainen mies. En saa häneltä oikein henkistä tukea. Mies ei ole poikani isä, siinäkö syy, miksi hän ei osaa antaa tukea. Mies tekee kyllä, laittaa ruokaa, siivoaa ja tiskaa. Sekin on tuen antamista. Olen käynyt kriisikeskuksessa keskustelemassa. Sieltä saatava keskustelutuki on 5 kertaa. Entä sitten?
Ystävät ja sukulaiset soittivat lapseni kuoleman jälkeen useampiakin kertoja. Nyt on pari viikkoa ollut syvä hiljaisuus kotona. Puhelin ei soi.
Pyörittelen jatkuvasti poikani viimeisiä elinpäiviä mielessäni, mitä olisin voinut tehdä toisin? Poikani sanoi hänellä olevan toive: saada oma perhe. Sitä hän ei ehtinyt kokea elämässään. Suren kovasti.
Vastaukset 15
Vanhimmat
On jotain kovin perusteellisen väärää siinä, että äiti joutuu hautaamaan lapsensa.
Se on kuin rikos koko elämää vastaan ja siksi ehkä juuri se nimenomainen kuolema, jota on kaikkein vaikein hyväksyä.
Jos olisi jokin keino ottaa pois osa kivusta tai nopeuttaa turtumista (tällä tarkoitan sitä että kipu ei koskaan katoa, mutta jollain lailla siihen turtuu ja sen kanssa oppii elämään - ei siksi että haluaisi vaan siksi että muutakaan vaihtoehtoa ei ole )niin auliisti sen sinulle neuvoisin.
Sellaista ei vain ole.
Puhuminen kuitenkin auttaa.
Ne kriisipuheet.
Puhuminen isäsi kanssa.
Sukulaisten.
Tuttujen ja tuntemattomien.
Yhä uudelleen ja uudelleen.
Kirjoitat kauniisti ja ymmärtäväisesti miehestäsi. Ruoanlaitto, tiskaaminen ja siivoaminen ovat todellakin hyvin konkreettisia tukitoimia ja rakkaudentunnustuksiakin.
Hyvä että rinnallasi on sellainen ihminen.
Toisaalta kannat mukanasi aika paljon vihaakin?
Osa saa muodon itsesyytöksissä ja osa kohdistuu poikasi entiseen tyttöystävään?
Ihmismieli on sillä lailla rakennettu, että kivun käydessä kestämättömäski, me pakenemme muihin tunteisiin. Viha on yksi pakopaikka.
Itse olen kihissyt raivoa itseäni, elämää, jumalaa ja jumalia kohtaan. Räävitön sadattelu ja kahvikuppien paiskominen seiniin on auttanut muutaman kerran ohi juuri siitä nimenomaisesta hetkestä.
Samaan aikaan tajuan kyllä tuon vaaratkin: Jos viha jää päälle se tuo mukanaan katkeruuden.
Ja minun henkilökohtainen vakaa uskomukseni on, että jos ihminen antaa rakkaansa kuoleman tehdä hänet katkeraksi, hän häpäisee rakastamansa ihmisen muiston.
"En liten ängel kom, log och vände om" kirjoittaa tyttäreni oman tyttärensä hautakiveen.
Pieni enkeli tuli luoksemme, hymyili meille ja lähti pois.
Meidän perheessä taistellaan tällä hetkellä jotta muistaisimme sen hymyn sen sijaan että keskittyisimme lähdön aiheuttamaan kipuun.
Samaa toivon sinulle. Et saanut pitää poikaasi, mutta sait elämältä ihanan lainan.
Toivon että tulee päivä jolloin muistat nimenomaan sen ihanan isompana kuin kaipuun ja surun.
Niin on ajatuksemme samanlaiset.
Aikaa on vasta kulunut niin vähän , ettet voi edes odottaa itseltäsi surun helpottuneen vielä yhtään.
On raskasta haudata oma lapsi ja vielä tässä vaiheessa yrittää ymmärtää että asian kanssa on elettävä lopunelämän.
Itsensä syyttely ei johda mihinkään, mutta sekin sinun on käytävä läpi.uskon monen syyttävän jotain jossain vaiheessa.Kohtalotoverini kanssa olemme pohtineet miten meidän surumme poikiemme kuoleman jälkeen , menee suht samaa rataa, pienillä vivahteilla maustettuna.
Mieliala vaihtelee, vihasta , syvään suruun,. masennukseen, omaan oloon käpertymistä, ja vaikka mitä olotiloja.
Ensin pitää kai yrittää hyväksyä oman surunsa johon sinulla on oikeus.
Ei tarvitse ja minusta on mahdotonta ymmärtää miksi näin kävi, on mahdotonta käsittää tätä surua kokonaisuudessaan juuri nyt.Hyvä kun jaksaa elää yksi päivä kerralla.Anna itsellesi aikaa, älä vaadi itseltäsi yhtään mitään, sinulla on oikeus tuntea ja surra niin kuin asiat ja suru eteesi tulee.
Kaikki ajatukset on pakko kahlata läpi, kaikki kysymykset on kerrattava päässään, jopa kaikki ne syytökset ja ne miljoonat miksi/miksen kysymykset.
On asioita jolle me emme mahda mitään.
Suru muuttaa muotoaan.Itse kirjoitan paljon.Toiset puhuu, toiset käy terapiassa.Kaikki on oikein.
Kirjoittaminen auttaa itseäni ymmärtämään ajan kulun, sekä surun etenemistä paremmin.
Huomaan etten käy haudalla joka päivä, huomaan etten polta kynttilöitä joka päivä.Pieniä askelia eteenpäin.
Luovuttamisen vaihe , nöyrä kuin koira, siinä vaiheessa olen minä.Vaikka kuinka mietin, kuinka syytän, kuinka vihaan, kuinka rukoilen.Totuus on se, että tiedän että on elettävä tämä elämäni ilman poikaani, ilman kenekään ymmärrystä että suren edelleen.
Silti on hiukan helpompaa, hyvin vähän mutta kuitenkin.
Ymmärrän ainoan elossa olevan lapseni voimaa.
Voima joka pitää minut kiinni tässä elämässä.
En voi tehdä itselleni mitään, en voi elossa olevalle lapselleni tuottaa enempää tuskaa kun hän jo on käynnyt läpi veljensä menetyksen myötä.
En halua elää, samalla kun on pakko/haluakin elää toisen takia.
Suruja ei voi verrata, ja jokaisen suru on ainutlaatuista.
Olisi hyvä olla joku kenen kanssa voi puhua asioista.Ammattiapuakin on olemassa.
Täältäkin löytyy tukea ja jossain vaiheessa ymmärrät ettet ole yksin surusi kanssa.
Jokainen meistä on varmasti kokenut lapsen menetyksen myötä että juuri minulla on se suurin ja tuskallisin suru, josta ei pääse yli.
Kun aika kuluu ymmärtää ettei ole yksin asian kanssa.
On niin monta aisaa josta haluaisin kirjoittaa, ja niin paljon toivoisin lohduttni sinua edes hitusen verran.Mutta tiedän ettei mitkään sanat lohduta juuri nyt.Mitkään tekoni ei auta .Mutta ehkä joskus muistat ja toivon että ymmärrät että toivoin sinulle voimia jaksaa.
Ja niinhän ne sanoo että hyvät täältä ensin lähtee.Niin epäoikeudenmukaiselta kun se tuntuukin.
Voimia ja otan syvästi osaa suruusi.
Nämä asiat tajuaa vain toinen saman kokenut! Helpottaa tietää, että on ihmisiä,jotka tietävät ja tuntevat mitä tässä tilanteessa läpikäydään. Itse, tosin en ole tuota kokenut, vielä.Lapseni on vakavasti sairas. Toivottavasti vielä monen monta yhteistä vuotta edessä! Mutta, suru on jo luonani.
sanoja,millä mie sinnuu lohuttasin-tämä tie on niin raskas kulukkee-ei pahimmalle vihamiehellekkää sois tätä kohtalloo;seissoo oman lapsen hauvalla ymmärtämättä,miks näin kävi!!!
Syyllisyys on normaali tunne, jonka kaikki läheisensä menettäneet joutuvat käymään läpi, vaikka olisikin turhaa. Mutta jossain myöhemmässä vaiheessa ymmärrät, että sinä teit kaiken, mitä tehtävissä oli. Enempää et olisi voinut auttaa, poikasi oli aikuinen ja vastasi omista päätöksistään. Nyt vain oli hänen aikansa mennä pois.
Ahdistus ja tuska helpottavat sitten joskus, aina vähän kerrallaan on helpompaa. Ne kohtaukset on vain mentävä läpi. Alussa ahdistus on musertavaa ja seinät kaatuvat päälle tai vajoat mustaan pyörteeseen, mutta jotenkin selviät, aina helpommin ajan kuluessa.
Nukahtamisvaikeudet, itselläni jo 3 ja puoli kuukautta mieheni kuoleman jälkeen, siihen tottuu. Ei ne nukahtamispillerit niin pahoja ole, mutta ei niillä saa unta kuin 3 tai 4 tuntia. Unettomuuteenkin tottuu. Itse aina laitan valot päälle ja kirjoitan, kun herään - muuten pelkään liian paljon yksinäisessä talossani. Uskon, että joskus vielä voi nukkua normaalisti, kunhan aikaa kuluu.
Laihtuminen on paha juttu. Kun ruoka ei maistu kertakaikkiaan ja sitten on syömättä kauan, niin sitten silmissä mustenee ja jalat menevät alta. Yksi ystäväni neuvoi: juo cokista (tai jotain vastaavaa, jossa on sokeria) ja syö suolakeksejä. Itkiessäsi menetät nestettä ja suoloja. Sinun täytyy pitää neste- ja suolatasosi tasapainossa, muuten olet kohta sairaalassa. Elin noin 3 viikkoa niillä, ei ollut ketään tekemässä ruokaa ja itse oksensin pelkästä ruoan hajusta.
Älä torju miehesi tukea. Hän tukee ja auttaa sinua ihanalla tavalla, niin kuin hän osaa. Itse olisin ollut ikionnellinen, jos minulle olisi joku siivonnut tai tehnyt ruokaa. Ja muista, että sinulla on kaksi elävää lasta, hekin tarvitsevat sinua.
Juttele usein isäsi kanssa, hänellä tuntuu olevan ymmärrystä ja viisaita sanoja. Silti, älä unohda miehesi antamaa tukea, hän on varmasti hämmentynyt eikä tiedä miten voisi auttaa.
Voimia sinulle, mennään päivä kerrallaan eteenpäin!
Minä en ymmärrä moniakaan asioita lapseni kuolemassa ,minä en ymmärrä esimerkiksi sitä miksi hänet piti ottaa minulta pois ,enkä minä ymmärrä sitä miksi ihmiset pakenevat eivätkä ota vastuuta teostaan.Miksi sitä yläkerran herraa ylistetään niin kovin?Kuinka hän voi olla hyvä koska vie terveen unelmia ja haaveita täynnä olevan lapsen minulta pois?Miksi hän ei ota sairaita ,kärsiviä lapsia ja anna heille kaipaamansa lepoa?Miksi hän antaa vanhempien kärsiä ja antaa heidän katsoa kun lapsi hiljaa kuihtuu pois?Eilen katsoin erästä lasta joka pyörätuoöissa istui eikä tajunnut tuon taivaallista tästä maailmasta,epämuodostuneena täysin kyvyttömänä liikuttaa itseään,letkuruokinnassa.
Sitten yksi kaunis päivä minun terve nuori lapseni,joka unelmoi ja haaveili tulevaisuutta,täynnä intoa ja elämäniloa,hänet hän vei minulta tuo niin ylistetty herramme
miksi miksi?Jos hän on niin hyvä kaikille eikä erottele ketään hän kai sitten tuo myös lapseni takaisin vai kuinka?
Nythän hän antaa kärsivien vaan kärsiä lisää.
Samoin vanhukset ja sairaat jotka rukoilevat että pääsisivät jo pois niin ei muuta kuin elinpäiviä lisää että varmaan kärsivät tuskaansa
kyllä minä olen oman käsitykseni muodostanut ja en aio uskoa tuohon hyvään isään tuolla jossain koska ei antanut lapseni elää.
Otan osaa suuren suruusi.
Ymmärrän ettet voi ymmärtää miksi lapsesi otettiin pois, kuolemaa on hyvin vaikea käsittää me emme näe sitä, se tulee lupaa kysymättä, ottaa sinut musertavaan otteeseensa kipu on todella kova, sinä kapinoit nyt Jumalaa vastaan sekin on sallittua, saat huutaa kipuasi onhan sinulla paha olla sinulta on riistetty sinulle rakas ja tärkeä ihminen. Ymmärrän että kapinoit ettei lapsesi joka oli terve ei saanut elää, suruun kuuluu myös kiukku,kysymme miksi minulle kävi näin, sinulla on lupa olla vihainen, saat itkeä. Saat kapinoida sitäkin että sairaat elävät sinulla on siihen nyt lupa sillä sinua koskee syvältä sisimmästäsi koskee, huuda itke pura suruasi.
Surutyötä voisi kutsua luopumisen tuskaksi koska silloin on joutunut luopumaan.
Haluisin kertoa sinulle vammaisuudesta voit kirjoittaa takaisin tämän luettuasi jos niin haluat ei tarvitse arkailla sillä tarkoitukseni ei ole loukata sinua ymmärrän ettei voi tietää mitä vammaisuus on jos ei ole omakohtaista kokemusta.
Kerron sinulle pyörätuolissa istuvasta. Hän on yksi minulle rakkaista veljistäni hän on cp-vammainen, päällepäin katsottuna henkilö joka ei ymmärrä mitään, suupielistä valuu kuola,pää roikkuu vinossa, kädet nyrkkiin kouristuneina huitovat sinne tänne, mikä johtuu käsien pakkoliikkeistä, jalat ja ylävartalo ovat sidottu tuoliin kiinni pakkoliikkeiden takia. Hänen puheestaan on vaikea saada selvää tottumattoman, cp-vammaan liittyy aina jonkin asteinen puhevamma. Hän ei pysty syömään ilman apua eikä selviydy ylipäänsä ilman apua, hän ei ole koskaan kävellyt, ainoa joka hänellä toimii normaalisti on järki ja tunteet. Cp-vamma syntyy hyvin usein vaikeassa synnytyksessä jolloin vauvan hapen saanti vaikeutuu.
Kun lähetän esim. hänelle tekstiviestin saan siihen vastauksen noin 1/2-1h sisällä siksi että hänen kirjoittamisensa vaatii häneltä suuria ponnistuksia käsien pakkoliikkeiden takia.
Koulunsa joka oli vammaisten koulu Helsingissä hän suoritti loistavin arvosanoin.
Hänelläkin oli unelmia löytää tyttö joka olisi lievemmin cp-vammainen kuin hän on. Ei ole löytynyt ja hän on nyt 32v. Hän on opiskellut kieliä ja hän on lahjakas elämän myönteinen ja haluinen.Nuorena kapinoin paljon ettei veljeni joka on minusta 13 vuotta nuorempi voi olla kuin muut. Veljeni on opettanut minulle senkin että hän pystyy elämään vammansa kanssa, häntä se ei häiritse, vaan hänen vammaisuutensa häiritsee muita.
Kanssa ihmiset ohittavat hänet keskusteluissa esim. kaupassa asioidessaan hänellä on avustaja mukana ja hänen avustajalleen puhutaan hänestä, kuin häntä ei olisi kuvitellaan ettei hän ymmärrä.
Kun olen kulkenut hänen kanssaan kaupungilla, ohi ajavasta autosta saatetaan avata ikkuna ja huutaa rivouksia, mutta hän itse on jo niin turtunut tällaiseen ettei enää välitä.
Meistä kuka tahansa voi vammautua vaikka liikkenne onnettomuudessa ja jäädä samanlaiseksi kuin veljeni joka on syntymästään saakka ollut vammainen.
Vammaisuutta on monenlaista cp-vamma on yksi monien joukosta.
Mutta myös vaikeimminkin vammautuneet aistivat kosketuksen ja läheisyyden.
Veljeäni onnellisempaa, sympaattisempaa ja tyytyväisempää ihmistä en toista tunne.Hänen kauttaan olen opppinut ymmärtämään vammaisuutta ja erilaisuutta ja mielestäni myös hänellä ja muilla vammaisilla on oikeus elää.
Perhettämme on kuolemansuru koskettanut 4 kertaa. Viimeksi 1,5kk sitten kun sisaruksistamme yksi kuoli yllättäen vähän yli nelikymppisenä ja hyvä kuntoisena, meitä on 4 elossa ja toinen vanhemmistamme,kaksi sisarustamme on kuollut nuorina sairauden murtamina.
Ymmärrän kyllä että silloin kun oma terve nuori lapsi kuolee se tuntuu käsittämättömältä että sairaat ja vanhat saavat elää.
Tosi asia on että kaikki ovat rakkaita jollekin kuka haluaa luopua rakkaastaan, ei kukaan. Vanhempien suru on yhtä suuri jos kuolee terve tai sairas lapsi se on aina oma lapsi ja rakas.
Tiedän myös että surusta selviää, niin vaikeaa kuin se onkin uskoa silloin kun se on ajankohtaista.
Kaikki surevat yksilöllisesti ja suruun kuuluu kapina kiukku kaikki tunteet.
Meidän kuolleet rakkaamme eivät tule takaisin vaikka sitä toivommekin.
Itse ajattelen ettei helppoa elämää ole missään luvattu ja kuolemakin kuuluu elämään,sitä vaan on niin vaikea hyväksyä, koska koko meidän yhteiskuntamme on vaiennut kuoleman kuoliaaksi se on tabu josta ei saa puhua. Ja kuitenkin me kaikki kuolemme emme tiedä koska ja miten, meidänkin jälkeen aina joku jää suremaan.
En tiedä onko minun helpompi hyväksyä kuolema, koska se on koskettanut niin monta kertaa? Tärkeäksi olen kokenut että ei saa antaa itsensä katkeroitua.
Mutta kaikesta huolimatta suru on surtava ja puhuttava on jos ei ole kelle puhua ja jos alkaa tuntua ettei jaksa selviytyä, on turvauduttava ammattiapuun yksin ei saa jäädä.
Voimia sinulle ja perheellesi surussanne.
Heipä vaan vastaan sinulle kuitenkin vaikka kirjoitukseni saattoi tuntua hiukan tökeröltä,
nämä ajatukset tulevat väistämättä kai jokaisen lapsensa menettäneen mieleen että miksi juuri minun terve lapseni,myös omissa läheisissäni on tällaisia niin kutsuttuja vammaisia tai sairaita ja he eivät koskaan parane eivätkä koskaan tule elämään normaalia lasten elämää.
Väistämättä silloin kun oma lapseni menehtyi tuli mieleeni kysymys miksi ei näitä sairaita jotka eivät edes tule elämään aikuisikään asti?
luulen että tuo ajattelutapa on normaalia koska vastausta tähän miksi kysymykseen on liene turha koskaan edes odottaa
olen luonteeltani hyvin realisti ja pengon asioita tosiasiasioina,olen selvinnyt tai siis olen päässyt tåähän asti suht koht hyvin vaikka lapseni poimenosta on vasta 8kk.
Suru ja tuska toki tulevat seuraamaan loppuelämäni.Lähinnä olen katkera ja vihainen sille toiselle osapuolelle joka oli osaltaan aiheuttamassa lapseni kuoleman,eikä tähänpäivään mennessä ole ottanut vastuuta tapahtumasta.
Olen antanut itselleni luvan olla katkera ja vihainen enkä usko että kukaan joka tämän tarinani joskus tulee kuulemaan sitä minulta kiellä,ja vaikka kieltäisi niin se ehkä on hänen murheensa ja hänen ajattelutapansa
siis tarkoitukseni ei suinkaan ollut loukata sinua tai ketään muutakaan "vammaisen ihmisen "läheistä,toivon myös jaksamista sinulle ja hyviä päiviä veljellesi
Heipä sinullekin, et sinä minua loukannut kerroin vain mitä minä ajattelen.
Kiitos vastauksestasi.
Ymmärrän kyllä että olet katkera ja vihainen tälle henkilölle joka oli osapuolena lapsesi kuolemaan, mielestäni se on vastuuntunnotonta käyttäytymistä jos ei pysty vastaamaan teostaan.
Ymmärrän hyvin että kapinoit se kuuluu suruun kuten kiukkukin.
Minunkin mielestäni reaktiosi oli normaali kun mietit miksi ei sairaita, ne ovat luonnollisia kysymysiä kun joutuu kohtaamaan oman lapsen kuoleman. Kaikki kuolemat jättävät miksi kysymyksiä ja niitä on lupa kysyä. Kaikkiin niihin emme koskaan saa vastausta.
Katkeroitumisessa en osaa sinua neuvoa, enkä sinua siitä missään nimessä tuomitse.
Vaikka oma näkemykseni on toisenlainen itse pyrin taistelemaan sitä vastaan, koska ymmärrän asian niin että katkeroitumisellani en voi vahingoittaa enkä vaikuttaa millään tavoin häneen jolle katkeroidun, se ei vaikuta katkeroitumiseni kohteeseen millään tavoin. Ainoastaan minun sisimpäni vahngoittuu ja aiheutan vain itselleni vahinkoa.
Toivon vuorostani etten mielipiteilläni loukannut sinua. Voimia sinulle surussasi
täällä myöskin surun ja ikävän keskellä oleva äiti
joka on menettänyt 28 vuotiaan terveen pojan äkilliseen sydänkohtaukseen ystävänpäivänä helmikuussa 07ja työnsä ääreen.suruviestin saimme kotiin vähän ennen työpäivän päättymistä.tänä samaisena aamuna ennen töihin lähtöä yhteinen aamupala jäi viimeiseksi hyvästiksi. en tiedä äitinä miten selvitä elämässä eteenpäin välillä pitää olla töistä kotona kun todellakaan ei jaksasiellä kiireen keskellä käsitellä sitä kästtämätömtä surua ja ikävää ja kotona kaikki menetetystä lapsesta on muistuttamassa. meille äideille oli ne sitten pieniä tai vähän vanhempia ovat kuitenkin lapsukaisia koska meillä oli sama juttu että perheen ehtii perustaa sitten kun saa elämän siihen malliin että ehtii sitten perheen kanssakin olla. tässä me näemme mutta emme tiedä mitä luoja ajattelee kun meiltä tällaiset kiltit ja eteen päin pyrkivät pojat viedään.meillä jäi 2 vanhempaa sisarusta ja heidän lapsukaisensa kaipaamaan enoa.kylläkait se niin on että arki kuitenkin meillä on jatkuttava koska se me kuitenkin tiedetään että poikiamme emme takaisin saa,mutta pojat elää meidän mukana aina ja kauniina muistoissa. tässä kuitenkin näemme että emme aina ole ihan ainoita äitejä suuren surun keskellä. pohditaan asioita ja vaihdetaan ajatuksia kun suomi on niin pieni maa. surun murtama äiti
Sain tiedon poikani kuolemasta monen puhelun ja monen ihmisen kautta. Poliisi, joka tuli paikalle, kun poikani kuoli, ei vaivautunut soittamaan ja kertomaan. Tällä poliisilla oli kiire pitkän viikonlopun viettoon. Soitin poliisille, kun hän oli tullut töihin ja kerroin mielipiteeni hänen laiminlyönnistä ilmoittaa lähiomaiselle omaisen kuolemasta. En rähissyt, vaan ihmettelin poliisin menettelyä. Tämä poliisi ei edes ilmaissut minulle osanottoa. Soitin poliisin esimiehelle. Hän kyllä ilmaisi osanottonsa. Sanoin, että poliisin pitäisi saada lisää koulutusta surevan asiakkaan kohtaamiseen.
Olen yrittäjä, joten sairaslomaa en ole näiden 1 1/2 kuukauden aikana pitänyt ollenkaan. Olen järjestänyt poikani hautajaiset. Olen hoitanut poikani kuolinpesän juoksevat asiat. Nyt on vuorossa perukirjoitukset ja ilmeisesti minä kuitenkin laadin perukirjan. Ulkopuoliset uskotut miehet pitäisi vielä miettiä.
Kaksi pienempää lastani jaksavat minua pitää kasassa. Itkiessäni he tulevat, lohduttavat ja ottavat kaulasta kiinni. Lapsetkin surevat isoaveljeään. Olemme yhdessä katsoneet kuvia isosta veljestä ja puhuneet. Paljon on hyviä muistoja yhdessä koetuista hetkistä. Mies ei ole tuolloin osallistunut. Hän katselee ja lukee lehtiä tai telkkarista jääkiekkoa, kun puhumme lasten kanssa. Mies on etäämpänä. Poikani ei ollut hänen lapsensa, mutta asuihan poikani luonamme monta vuotta. En ymmärrä hänen käyttäytymistään? Ehkä hän on se käytännön maalaisihminen, joka ajattelee kaikki asiat käytännön kautta, laittaa ruokaa ja siivoaa.
Mieheni isä sanoi minulle poikani hautajaisten jälkeen, että nyt se helpottaa. Jälkeenpäin sanoin apelleni, että nyt vasta se surutyö alkaa, ja että oman lapsen kuolemasta ei toivu koskaan. Ilmeisesti ne olivat apeltani lohdutuksen sanoja sen kummemmin ajattelematta. Ihmettelen myös muutamia perhetuttuja. He eivät ole ottaneet mitään yhteyttä poikani kuoleman jälkeen, eivät ole laittaneet edes adressia tai korttia?
Silti on elämä ennen poikani kuolemaa ja elämä poikani kuoleman jälkeen. Olen muuttunut ihminen. Ilo ja kiinnostus aikaisempiin harrastuksiini ovat menneet. Nukun huonosti. Tuntuu, että en ansaitse nukkuakaan omassa sängyssäni. Nukahdan sohvalle. Tämä ahdistus ja tuska poikani menettämisestä painaa. Ikävä on suunnaton. Meillä oli poikani kanssa erityislaatuinen suhde, elimmehän monta vuotta kahden. Myös isälläni oli läheinen suhde poikaani. Pari viimeistä elinpäiväänsä poikani vietti isäni kanssa. Syyllisyydentunne on sanoinkuvaamatonta. Miten olisin voinut estää poikani kuoleman? Miten pysyn elämässä kiinni? Isäni, tukeni, sanoo, että lasten takia pitää jaksaa.
Hei,vähän samantapaisia on nuo sinun kokemuksesi kuin minunkin.Ei minullekkaan ilmoitus lapseni kuolemasta poliisilta tullut,no samapa tuo.
Se että läheiset ihmiset eivät pidä yhteyttä ja kysele jaksamista pitää paikkansa,kumma juttu.
Minä olen myös eronnut ja mieheni ei ollut poikani isä,siitä kai sitten johtuu tuo että ihmiset eivät hautajaisten jälkeen eikä myöskään ennen sitä yhteyksissä olleet.
Minusta tehtiin täysin ulkopuolinen siihen asiaan,hyvä että muistivat että minä satun olemaan sen lapsen äiti.Hylkiö joka erosi miehestään ja jätti lapsensa,pahantekijä,täysin ulkopuolinen,no ainakin itese tiesin sen että rakastin lastani ja joka päivä hänelle soitin ja hän oli myös minun luonani,ja toivon vaan että kuollessaan myös lapseni sen tiesi
mutta tällaistahan tämä on ,toiset kai sitten tietävät paremmin minun tunteeni kun eivät edes vaivaudu kysymään vointiani,vai täytyisiköhän minun alkaa soittelemaan heille ja kysellä että hei kuinka sinä nyt jaksat kun lapseni on kuollut
no mutta voimaa sinulle kuitenkin ja hyvää kevään jatkoa vaikka tiedän kyllä sen tunteen mikä vallitsee vielä pitkään asioiden kiinnostavuudesta toivon että jaksat
Kiitos kaikille tukeneille! Olen niin keskellä tätä poikani kuolemaa. Rakkaan poikani kuolema, en jaksa oikein muuta ajatella, kuin miten tästä yrittää jaksaa edes vähän olla hengissä. Kuulin tänään, mitä isäni oli sanonut silloin, kun olimme koko ajan puhelinyhteydessä, kun kuulin, että lastani elvytetään. Isäni ajoi autolla asunnolle, jossa poikani yöpyi, siellä oli ambulanssi. Veljeni soitti miehelleni ja kerroin isälleni puhelimessa samaan aikaan, että poikani on kuollut. Tähän isäni oli sanonut: "Kaikki on ohi. ----- on kuollut." Voimia kaikille läheisen ihmisen kuoleman kokeneille!
Täsmentääkseni, puhuin tässä elvytyksestä. Kuulin kyllä jälkeenpäin, että ilmeisesti mitään elvytystä poikani suhteen ei tehty, vaikka ambulanssi kutsuttiin. Poliisi oli kylläkin paikalla. Poliisihan tulee paikalle, kun ihminen kuolee kotiinsa? Tiedän, että jos havaitaan sekundääriset kuolinmerkit, potilaan elvytykseen ei ryhdytä.
Kuoleman aika on sellainen ettei sitä ihmisvoimin estetä. Olet täysin syytön, tuo aika oli Jumalan ja Hänen tiensä ovat salatut. Ole suopeampi itsellesi, tuon vaiheen kävin oman tyttäreni hukkumisen jälkeen läpi. Sen läpi pitää kulkea mitään vaihtoehtoja ei ole.Rakasta myös itseäsi ethän sinä voinut enempää. Et olisi voinut vaikka olisit ollut vieressä.
Poliisitkin ovat ihmisiä. Minäkin hämmästyin suuresti kun poliisit tulivat ensimmäisenä paikalle mutta, elvyttämistaitoja ei näiltä löytynyt. Seisoivat kädet taskussa ja katsoivat vaan kysyvästi toisiaan. Joten sain itse elvyttää omaa lasta joka oli tajuton tuolloin. Tein parhaani yksin kunnes vpk:n yksi mies tuli kaveriksi. Siinä tein vain kuin käskettiin kunnes ambulanssi tuli paikalle. Varmasti tehtiin kaikki kaikki mitä osattiin mutta eipä riittänyt. Tyttöni oli niin kauan tajuttomana että aivovaurio oli tapahtunut eikä hänestä olisi tullut tervettä koskaan. Tätä taustaa vasten nyt 11 vuoden jälkeen ymmärrän että, kuoleman vaihtoehto oli armahtavampi kaikille.
Poliisi on kokenut tilanteen niin vaikeana ettei kyennyt ehkä ilmoittamaan. Lausahti minulle eräs pappikin (kun hänelle kerroin lapseni kuolemasta) "Voi kauhia" nyt ymmärrän tätäkin vaikkakin silloin odotin vähintäänkin jonkinlaista osanottoa, vaan ei. Hän (mahdollisesti) ajatteli että voi kauhia jos hänen pitäisi tuo kokia..
Että tässä ollaan samalla viivalla poliisien ja pappien kanssa. Ehkä tämä tieto helpottaisi eikä kaihertaisi enää.
Minä olin palkkatyössä tuolloin mutta, satuin olemaan myös vanhempainlomalla. Nuorin lapsistani oli 3 kuukautta. Minä en pystynyt tekemään hautajaisten eteen mittään. Mieheni hoiti sen ja kaikki järjestelyt. Lapsille kuolema on jotenkin luonnollisempi kuin aikuisille ja heillä riittää sympatiat vanhempia kohtaan. Jotenkin joskus tuolloin tuntui etteivät he pidä sitä niin lohduttoman lopullisena kuin me aikuiset.
Miehesi ei voi tuntea samanlaista ikavää ja tuskaa poikaasi kohtaan ja olen "satavarma" vaikka olisikin poikasi isä te ette tuntisi samoin. Niin erillälailla kuin me lapsiamme rakastamme niin surukin on erilainen.
Minua raivostutti kun mieheni näytti ettei se edes välitä että, tyttäremme hukkui ja kuoli. Siitä ei saanut puhua,kysyä, muistella EI mitään saanut näkyä valokuvia tai piirrustuksia..EI mittään! Oli kuin hän olisi kieltänyt kaiken.
Pahin tilanne oli kun veli(3v.) oli katsomassa videota jossa sisko konttasi tomerasti nauraen kohti kukkapurkkia.. Siinä meinasi saada kyytiä video,veli ja minäkin koin "huutia". Silloin muistan suuttuneeni täysin estäessäni pahemman katastrofin...
Mieheni muisti kyllä mekastaa siivoamisesta minulle muttei ole osallistunut kuin sotkemiseen.. Siis ole iloinen hänen avustaan ja anna arvostuksesi hänelle.
Appi ei tietenkään osannut lohduttaa kuin pikemminkin loukata. Ehkä hän itse koki sen niin omallekohdalleen?? Surutyö todellakin alkaa hautaamisesta, ennemmin et ole joutanut. Pidähän huoli itsestäsi ettet polta ns. kynttilää molemmista päistä. Isäsi on olkapää nojaa siihen kun sellainen on. Minun isäni suurinpiirtein kielsi suremisen.. sille ei saa antaa valtaa.
Nojaa,nyt ymmärrän tuotakin sen kummemmin selittämättä.
Aika auttaa jaksamaan ja se että sinua tarvitaan niin kauan kunnes tehtävä on täytetty. Taakka on niin kulmikas, painava ja sopimaton kaikinpuolin ensin, tiedän sen mutta aika muuttaa ja hioo senkin niin että, sen kantaminen onnistuu sinultakin.
Sydämellinen osanottoni suureen menetykseesi joka on sinun ikioma. Voimia jaksaa!