Kopion tänne kun on ajankohtainen

Taisi unohtua.

Takaisin
UNBREAKABLE BASE - liittoutuneiden sotaromua Ilomantsissa

Amerikkalaisvalmisteisen kuorma-auton osa                                    Unbreakable -teksti


Alaskan Highwayta pitkin Ilomantsiin
Muuta materiaalia

Yhdysvaltain 77. kongressi hyväksyi maaliskuun 11 päivänä vuonna 1941 presidentti Franklin Rooseveltin ajaman lain "Yhdysvaltain puolustuksen edelleen kehittämiseksi ja muita tarkoituksia varten", joka antoi presidentille käytännössä vapaat kädet valtuuttaa puolustushallinnon tai minkä tahansa hallinnonalan valmistamaan tai muulla tavoin hankkimaan kaikenlaisia puolustuksellisia tarvikkeita mistä maasta tahansa ja myydä, siirtää, vaihtaa, lainata, vuokrata (lend, lease) tai muuten luovuttaa niitä sellaisten maiden hallituksille, joiden presidentti katsoi edistävän Yhdysvaltain puolustuksellisia etuja. Laki tunnetaan tekstistään poimituista kahdesta sanasta: Lend Lease. Lain nojalla Yhdysvallat neuvotteli sotatarvikesopimukset kaikkiaan 42 valtion kanssa, niiden joukossa Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto ja Kansallinen Kiina (Guomingtang). Sotatarvikkeita kengännauhoista sotalaivoihin ja atomiaseiden valmistukseen tarvittaviin materiaaleihin toimitettiin syksyyn 1945 saakka, senkin jälkeen kun Stalin jo oli julkisesti määritellyt suurimman kapitalistimaan seuraavaksi vastustajakseen. Toimituksen kokonaisarvo näyttää laskutavasta riippuen olleen 40-51 miljardia dollaria, jonka on arvioitu olleen suunnilleen 15% Yhdysvaltain sotaponnistusten kokonaiskustannuksista toisessa maailmansodassa. Valtaosa avusta toimitettiin Iso-Britannian hallitukselle ja Ranskalle. Noin neljäsosa avun arvosta saivat Neuvostoliiton asevoimat, Kiina noin yhden prosentin verran. Lisäapua Neuvostoliitolle tarjosi yksityinen aatteellinen järjestö nimeltä U.S. Russian War Relief sekä Punainen Risti.

Lend-Lease -sopimuksen alkuperäinen hyötyjämaa oli siis Iso-Britannia. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 lupasi Churchill välittömästi tukensa Neuvostoliitolle. Vajaan kahden kuukauden kuluessa alkoivatkin asetoimitukset Amerikkalaisen Lend-Leasen periaatteita suoraan soveltaen, kuitenkin ilman muodollista sopimusta, jollainen vahvistettiin vasta 26. kesäkuuta 1942. Englanti toimitti nopeasti mm. kaksi laivuetta Hurricane-hävittäjiä, jotka tuotiin lentotukialuksella Murmanskin edustalle ja lennettiin suoraan kannelta Vajenkan kentälle.

USA reagoi Saksan Barbarossa-hyökkäykseen mm. vapauttamalla 24. kesäkuuta 1941 Yhdysvaltalaisiin pankkeihin talletetut Neuvostoliiton varat, jotka oli jäädytetty NL:n hyökättyä Suomeen 30. marraskuuta 1939. Tämä antoi Neuvostoliitolle mahdollisuuden ostaa välittömästi mm. 59 hävittäjäkonetta, minkä lisäksi samanaikaisesti aloitettiin neuvottelut Lend-Lease -lain soveltamisesta myös Neuvostoliiton kohdalla. Ensimmäinen US-NL Lend-Lease protokolla allekirjoitettiin Moskovassa 1. lokakuuta 1941. Neuvostoliiton strateginen auttaminen sotamateriaalilla painoi vaakakupissa enemmän kuin sen johtoa ja järjestelmää kohtaan tunnettu epäluottamus. Tarkoituksena oli tietenkin mahdollisimman tehokkaasti hajottaa Saksan resursseja kahden rintaman sotaan.
Alkuun
Alaskan Highwayta pitkin Ilomantsiin

Alkuperäinen Lend-Lease -tavarantoimitusreitti kulki meritse suurina saattueina Murmanskiin sekä sulanveden aikaan myös Arkangeliin, edelleen rautateitse rahdattavaksi. Saksalaiset sukellusveneet ja ilmavoimat aiheuttivat tällä reitillä raskaita tappioita. Kriegsmarinen raskassarjalaiset Scharnhorst ja Tirpitz olivat nekin eliminointiinsa saakka Norjan rannikolla saattueita uhkaamassa. Muurmannin radalla junia suistivat myös Suomen ja Saksan ilmavoimat sekä suomalaiset kaukopartiot, mikä pakotti käyttämään uusia rautatieyhteyksiä sekä uhraamaan voimia elintärkeiden ratojen suojaamiseen. Suurvaltojen sodankäynti Euroopan pohjoisimmassa osassa oli suurelta osin taistelua tämän pohjoisen huoltoreitin kohtalosta.

1942 avattiin kaksi muutakin toimitusreittiä: Alaskan-Siperian reitti (ALSIB) sekä eteläinen Abadanin reitti. Presidentti Roosevelt oli perustanut vuonna 1938 Alaskan kansainvälisen maantien komitean suunnittelemaan maayhteyttä eteläisistä osavaltioista Kanadan halki Alaskaan. Tämä Venäjältä ostettu pohjoinen osavaltio oli alkanut kiinnostaa sekä strategisesti että kauppapoliittisesti. Asiaa oli pidetty esillä jo aikaisemminkin. Ehdotukset olivat liikkuneet lennätinlinjasta aina rautatiehen, joka yhdistyisi Beringin salmella Siperian ja sitä tietä Euroopan rataverkkoon. Maantieyhteyttä varten oli tutkittu parikin vaihtoehtoa, mutta ne oli leimattu julkisuudessa mielettömiksi hankkeiksi, kunnes Japanin ilmavoimat hyökkäsivät Pearl Harboriin. Se muutti julkisen mielipiteen tavalla, jonka vertainen lienee vain kahden newyorkilaisen pilvenpiirtäjien tuhoutumisen syyskussa 2001 aloittama kehitys. Tyynen meren huoltoyhteyksien menettämistä pelännyt Roosevelt antoi armeijalle valtuudet suunnitella maayhteyttä Alaskaan 11.helmikuuta 1942. Sotaväki suunnitteli sen palvelemaan ensisijassa ilmapuolustuksen tarpeita, joten se vedettiin olemassaolevien ja pian rakennettavien yli kahdenkymmenen lentokentän kautta Kalliovuorten länsireunaa pitkin alkaen Brittiläisen Kolumbian (Kanada) Dawson Creekistä, johon oli valmiina maantieyhteys Seattlesta. Tie puskettiin auki aina Alaskan Delta Junctioniin ja siitä Richardson Highwayta pitkin Fairbanksin lähellä oleviin lentotukikohtiin kuten Laddiin ja Alleniin, myöhemmin myös Eielsoniin. Se rakennettiin tela-ajoneuvoilla liikennöitävään kuntoon saman vuoden marraskuun loppuun mennessä noin 18 500 rakentajan voimin ja sille tuli pituutta 2288 kilometrä. Jo ennen kuin tie oli kunnossa kuorma-autoliikennettä varten, se palveli pohjoiseen suuntautuvaa lentoliikennettä. Radiomajakoiden puuttuessa lentäjät saattoivat suunnistaa seuraten näkösääolosuhteissa pitkin erämaahan puskettua tieuraa. Lokakuussa 1942 ensimmäinen taktisten ilma-alusten toimituserä lensi Alaskasta Uelkaliin ja Krasnojarskiin siirrettäväksi edelleen Neuvostoarmeijan eri rintamille. Punalentäjät saivat tyyppikoulutuksen eri koneille lähinnä Laddin kentällä ja lensivät ne sitten Nomen kentälle tankattavaksi ja edelleen meren yli Siperiaan. Osa koneista lennettiin tarkoitusta varten jopa ikijäälle rakennettujen lentokenttien kautta Euroopan puolelle, osa pakattiin rautatievaunuihin Krasnojarskissa. Näin voitettiin aikaa ja vältettiin ne tekniset vastoinkäymiset, joita oli laivattaessa lentokoneita pitkää ja hidasta Abadanin reittiä eli meritietä Persianlahden kautta Basraan ja edelleen maa- ja rautateitse Iranin halki Neuvostoliiton Keski-Aasiaan koottaviksi. Hiekkainen aavikkomatka lyhensi koneiden käyttöikää.

Kaikkiaan 7925 amerikkalaista lentokonetta teki yli 14 000 kilometrin vaelluksen yli pohjoisten seutujen päätyäkseen Stalinin sotakoneiston käyttöön. Mitään muuta reittiä ei kuljetettu näin suuria konemääriä. Kaikkiaan toimitettiin eri tavoin ainakin 18550 lentokonetta joista 4216 englantilaista. Lukumääriltään merkittävimmät konetyypit olivat Bell P-39 Airacobra (4952kpl), Hawker Hurricane (2834kpl), Douglas A-20 Boston (2771kpl), Bell P-63 Kingcobra (2400kpl), Curtiss P-40 Kittyhawk (1887kpl) sekä Supermarine Spitfire Mk.VB ja Mk.IX (1337kpl).

Tuontikoneista voitiin muodostaa noin 250 lentorykmenttiä, jotka osallistuivat taisteluihin Saksan ja sen liittolaisten asevoimia vastaan. Pian nämä konetyypit tulivat tutuiksi myös Ilomantsin ilmapuolustukselle. Vuoden 1944 suurhyökkäyksen edettyä nykyisen rajan tuntumaan Möhkön ja Oinassalmen siltoja pommitettiin Bostoneilla ja saattohävittäjinä sekä maataistelukoneiden tukena käytettiin ainakin Kittyhawkeja ja Airacobria, mahdollisesti myös Hurricaneja. Ainakaan Oinassalmen siltaan ei saatu 3.8. seitsemällä Bostonilla matalasta 800m vaakapommituskorkeudesta huolimatta kunnolla osumaa, mikä saattoi johtua siitäkin ettei USA halunnut luovuttaa Boston-koneisiin vakiona kuuluvia erinomaisia Norden-pommitustähtäimiä venäläisille, paitsi ilmeisen vahingossa 1945.

Länsikaluston kokonaisvahvuus Neuvostoilmavoimien kaikista lentokoneista (ml. kuljetus, koulu- ja yhteyskoneet) 41-45 oli 18%, mutta joissakin ilma-armeijoissa osuus oli huomattavasti suurempi. Esim. Karjalan rintamalla vuosina 1942-43 kaksi-kolmasosaa lentoaseesta muodostui länsikalustosta. Maaselästä Ilomantsiin vetäytyneen 21. Prikaatin suojana olleen Kev.It:Psto S:n (Saarinen) jaosten sotapäiväkirjat todistavat samaa, sillä niissä esiintyvien tyyppitunnistuksien perusteella alueella toimineen NL:n yhden sekalentodivisioonan ja parin hävittäjärykmentin osien hävittäjä- ja pommikonetyyppien valtaosa olisi ollut amerikkalaisia Airacobria, Kittyhawkeja ja Bostoneita. Vahvistamattoman muistitiedon mukaan Teppanan motin alueelle pudotettu kone olisi ollut Airacobra, jonka majurin arvoinen lentäjä yhä lepäisi haudassaan aivan maantien penkassa. Ilomantsin alueelta on myös löydetty Englantilaisen Hurricane-hävittäjän putoamispaikka, miltä löytyneistä kappaleista voi erottaa kruunulla varustetun "AM" eli Air Ministry -leiman.

Mahdollista, joskin epätodennäköistä oli myös North American B-25 Mitchell -pommittajien tiedustelukäyttö Ilomantsin taivaalla. It-yksiköt havaitsivat mottitaistelun jokaisena päivänä yksinäisiä, korkealla lentäviä tiedustelijoita jotka kirjattiin Petljakov-2 -tyyppisiksi. Pe-2 ja B-25 ovat molemmat kaksimoottorisia ja samannäköisellä jakoperäsimellä varustettuja, tosin niin on myös Jatkosodan lopussa käyttöön tullut Tu-2. Mitchell-koneita oli sodan jälkeen Neuvostoliitossa ilmakuvaus- ym. käytössä pitkälti viisikymmentäluvulle saakka.
Alkuun
Muuta materiaalia

Lentokoneiden lisäksi toimitettiin sodan kuluessa myös lähes kaikkea mahdollista muuta materiaalia, kuten yli 400.000 kuorma-autoa, yli 12.000 panssarivaunua ja muuta taisteluajoneuvoa, 32.000 moottoripyörää, 13.000 veturia ja vaunua, 8000 ilmatorjuntatykkiä ja konekivääriä, 135.000 konepistoolia, 300.000 tonnia räjähteitä, 40.000 kenttäradiota, noin 400 tutkaa, 400.000 metallintyöstökonetta, useita miljoonia tonneja ruokaa, terästä, muita metalleja, öljyä, polttoainetta, kemikaaleja jne. Kuten em. Norden-esimerkki osoittaa, ei apu kuitenkaan ollut mitenkään pyyteettömän uhrautuvaa. Voidaan esimerkiksi väittää osan lentokoneista olleen liittoutuneiden keskuudessa ei-pidettyjä tai vanhentuneita tyyppejä. Sitäpaitsi jokaisella rintamalle laivatulla tai lennätetyllä Amerikkalaisella artikkelilla oli hintalappu. Maksuaikaa vain oli myönnetty suurpiirteisesti, kuten jo sopimuksen nimikin antoi ymmärtää. Lend-Lease -sopimuksen ihmeellisyyksiin kuuluu että osaa sen velvoitteista ei ole vieläkään maksettu takaisin, mikä on edelleen yhtenä -vaikkakin vähäisenä- kantona Yhdysvaltain-Venäjän välisten suhteiden kaskessa.

Ilomantsin taistelualueille tätä materiaalia tuli sekä hyökänneiden rintamajoukkojen että partisaaniosastojen mukana. Useissa valokuvissa näkyy mottitaistelujen jälkeen suomalaisten haltuun jääneitä tai tuhoutuneita Studebaker- kuorma-autoja. Lemiahossa niitä paloi useita, niiden lastina oli ollut lääkintätarvikkeita, viestivälineitä, kiväärinpatruunoita ja piiskatykin laukauksia. Studebakerin lavalle asennetun "Katjusha"- raketinheittimen osia on löydetty mottitaistelujen jäljiltä. Kaatiolammen takana, välittömästi puna-armeijan etulinjan taakse haudatuissa viestikeloissa oli kilometreittäin amerikkalaista vedenpitävää puhelinkaapelia. Leminahon palaneiden autojen tuntumaan haudatusta lääkintälaatikosta löytyneet morfiiniampullit ovat samanlaisia kuin liittoutuneilla yleensä. Useilla kentälle haudatuilla hyökkääjillä oli todennäköisesti myös yllään amerikkalaisesta kankaasta ommellut univormut, vaikka valmistusmaata ei voidakaan osoittaa."Made in USA"- teksti tai tähän valmistusmaahan viittaava tuotetunnus on sen sijaan todettavissa useiden puna-armeijan sotavainajien maihinnousukenkien pohjissa, säilykepurkeissa ja Thompson-konepistooliin tai Colt-pistooliin sopivista .45 ACP-patruunoiden hylsyistä, joita oli ainakin partisaanijoukkojen käytössä. Veteraanien muistelmissa amerikkalainen tavara tulee usein esille. Erityisesti Ilomantsiin hyökänneiden divisioonien chigagolaiset lihasäilykkeet ja läski sekä makkarat näyttävät jääneen hyvin mieleen. Venäläiset veteraanit muistelevat usein kuuluisia maihinnousukenkiä, joiden pahviosat eivät kestäneet karjalaisen korpisodan rasituksia juuri viikkoa pitempään.
Kengänkantalapun alaosa                                    Kengänkantalapun yläosa

Amerikanavun merkityksestä Stalinin johtamille sotatoimille esiintyy monenlaisia arvioita, varsinkin kun kylmän sodan aikana Neuvostoliitto pyrki unohtamaan koko asian. Leningradin sotilaspiirin sotamateriaalista on esimerkiksi kesän 1944 suurhyökkäyksessä väitetty jopa 70-prosenttia olleen lend-lease-tavaraa. Muitakin lukuja on olemassa. Amerikkalaiset itse näkevät avun mielellään ratkaisevana tekijänä Saksan sotavoimien lyömisessä, mutta avainmerkitys on kuitenkin ollut materiaalia käyttävissä sotilaissa. Ilomantsin taistelujen korpiolosuhteissa venäläisten oma käytännöllisempi sotamateriaali oli ratkaisevassa asemassa. Kun tavallinen suomalainen rivimies tuskin tunnisti yläpuolellaan kieppuvia amerikkalaisia hävittäjiä, heistä jokainen tunsi Il-2:n, maataistelukoneen joka oli alinomaa rynnäköimässä konekivääreineen ja pommeineen. Partisaaneilta Patvinsuon eräälle kankaalle jääneitä amerikkalaisia kenkiä, laskuvarjosilkkiä ja muita tarvikkeita paikalliset käyttivät jonkin verran, mutta tämän monessa mielessä maksamattoman tavaran merkitys taisi jäädä taloudessa melko vähäiseksi.

Tuhansien ihmisten lähes uskomattomin ponnistuksin toimitettiin Ilomantsin korpiin ruostumaan ja lahoamaan romua maapallon toiselta puolelta. Ilomantsin viimeistä taistelua niillä ei ratkaistu.
Lähteet:
Sota-arkiston sotapäiväkirjat
C-F Geust ja G Petrov: Lend-Lease aircraft in Russia
Aloitussivu