Von Knödelnin veljekset

Menin mmyymään vanhan, uskollisen palvelijani - hyvän hevoseni Alfa 75:n. Se muutti meille vuonna 1998. Ensimmäisen talven se vietti lainatallissa Kuusankoskella. Kevään tullen se otti rintamavastuun - ja hyvin ottikin. Lähes koko Suomi sillä tuli kierrettyä ja parhaat palat Ruotsia ja Norjaakin. Ja mikä oli kierrellessä, olihan se virma varsa - parhaassa iässään. Se jaksoi juosta. Ehkä sitä liikaakin tuli rasitettua; parhaana vuonna matkaa taitettiin sillä 50 000 kilometriä. Aikanaan se sai itselleen aisapari, jotka vaihtuivat kuka mistäkin syystä, mutta aina se oli valmis matkaan, kun vähänkin vislasi. Eräänä talvisena päivänä juoksutin sitä liiankin kovaa, liiankin huonosti kengitettynä. Sattui onnettomuus, josta se ei koskaan aivan kokonaan toipunut. Yllättävän hyvin kuitenkin. Ikä ja raskas työ olivat kuitenkin heikentäneet sen kuntoa. Käytin sen kolmisen viikkoa sitten katsastuksessa. Kyllähän se kelpasi, vaikka hieman pehmeyttä oli jo muutamissa paikoissa ja väljääkin. Halusin tarjota ystävälleni arvokkaan vanhuuden. Etsisin käsiini jonkun, joka osaisi sitä arvostaa; jonkun, joka kuntouttaisi sitä ja ymmärtäisi sen sielunelämää.

Lopulta uuden kodin löytäminen ei ollut edes vaikeaa. Uskollinen ratsuni muutti Akaaseen (ent. Toijala) talliin, jossa jo ennestään sitä odotti useampi sen lämminverinen sukulainen. Haikein mielin ja raskain sydämin hyvästelimme toisemme viime maanantaina, vappuaattona. Kostein silmin toivotin sille hyvää matkaa tieten kuitenkin, että näin olisi meille molemmille lopulta parempi. Helppoa se ei ollut sillekään. Sen jättäessä viimeistä kertaa tutun pilttuunsa huomasin sen laskeneen alleen lammikon. Öljyä, vettä vai bensiiniä... en välittänyt sitä edes kuivata, silmissäni oli tarpeeksi sitä hommaa.

Luovutin ohjat uudelle omistajalle violettien seteleiden livahtaessa pulleisiin näppeihini. Se lämmitti vähemmän kuin paloviina, jota ostin. Juopuessani mieleeni muistui, miten uusi omistaja oli katsonut katsastusasiakirjoja ja todennut katsastuksen suorittaneen insinöörin ollen hänen enonsa. En kiinnittänyt asiaan huomiota, sillä sukunimi oli aivan tavallinen suomalainen sellainen. Mutta enothan ovat erinimisiä. Muistin katsastusmiehen omanneen aatelisen nimen, mikä ei ehkä tuollaisissa hommissa ole kovin tavallista. Koska minulla ei ollut enää rekisteriotetta, käytin Internetiä. Kyllä: katsastusasemalla työskenteli tosiaan johtava insinööri Herbert von Knödeln, maanviljelysneuvos Constantin von Knödelnin poika ja Jullhard "Julle" von Knödeln af Bitteschönin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa!

Ilo ja valo täyttivät mieleni. Vaikkei ratsuni uusi omistaja suoranaisesti olekaan von Knödelnien sukua, niin huonetta kuitenkin.


Tähän väliin minun on pakko valottaa lisää von Knödelnin sukua

Suvun ensimmäinen Suomessa vaikuttanut jäsen oli Jullhard von Knödeln af Bitteschön, joka oli Venäjän keisarillisen perheen ystävä ja Tsarskoja Futurajan eli tulevaisuusvaliokunnan ulkomainen asiantuntijajäsen. Hänen tehtäväkseen oli annettu Suomen suuriruhtinaskunnan nykyaikaistaminen ja hän aloittikin homman käynnistämällä Suomessa autokatsastustoiminnan v. 1848.

Juuri hänestä J.L. Runeberg kirjoitti kuuluisan runonsa Von Knödeln Juuttaalla. Siteeratuin kohta runosta lieneen tämä - von Knödeln katsasti aukkoja katsellen.

Hienosta suvustaan huolimatta "Julle" oli kansanmies ja pidetty sellainen. Automobiilien tuolloin suhteellisen vähäisen määrän johdosta hänellä oli runsaasti vapaa-aikaa, jota hän käytti sopivan sukukartanon etsimiseen. Yhden hän onnistuikin ostamaan, mutta hänen poikansa Dobermann von Knödeln (tuttavallisemmin Db.) joi talon viikossa, minkä johdosta suvun etabloituminen Suomeen lykkääntyi vuosikymmeniksi.

Jullen pojanpoika Schäfer von Knödeln muutti takaisin Saksaan. Hän tuli toimineeksi pari vuotta mm. Hitler-Jugend-järjestön johdossa ja Volkswagenin testiajajana, mistä syystä osa suvusta on aina hieman hyljeksinyt häntä. Schäfer kuoli muutamia vuosia sitten Paraguay:ssa, missä hän toimi pitkään sisäministeriön neuvonantajana.