vanhenemisen pelko

Tiedän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu!Parin viime vuoden ajan minua on vaivannut outo epätoivon tunne:en halua vanheta enää yhtään,perheen perustaminen tuntuu ajatuksenakin ahdistavalta,toisaalta:ei myös houkuttele yksin eläminenkään!En yhtään tiedä mitä tekisin elämällä.Itse elän avoliitossa,mutta mieheni on totaalisen kyllästynyt minuun ja "masentuneeseen olemukseeni",kuten hän asian ilmaisi.Minua ahdistaa ajatella,että tänä vuonna täytän 27!Ihan akuheaa,halöuan mieluummin kuolla kuin vanheta,en näe tulevaisuudessa mitään.Ainoa mistä saan edes pientä iloa on alkoholi,jota käytän vielä toistaiseksi ainakin kohtuullisesti kerran viikossa.

Kaiken huipuksi työskentelen itse hoitoalalla..Näen töissä paljon vanhoja,yksinäisiä ihmisiä,en halua elää sellaista elämää.Toivon,että kuolen nuorena,nopeasti ja kivuttomasti.

Sulla on aikaa 45 vuotta kun olet -edes- 70 vuotias...

Mene ilta tai monimuotokoulutukseen tms jos et päivällä jaksa..? Tutki koulutusmahdollisuuksia niitä on piilossa usein. Lyhyempiä kursseja on kanssa. Mieti missä olet hyvä, mikä voisi olla sun oma juttu mistä innostut... ajan kanssa. Onko se luovaa vai jotain muuta, sisustusta vai koneita -aloja on paljon, miten ammattiympäristö sopii sinulle vai itsenäisempää. Pidätkö myös jostain harrasteista sinulle sopivista.

Ehtisit löytään jonkun oikean, tekemään lapsia pari jotka katsoo vanhana sua (vaikka miten tähän maailmaan uskaltaa lapsia edes tehdä ku on ilkeitä ihmisiä jotka ymmärtää väärin lisäksi tai voi olla vammainen lapsi joka kärsii). Minulla on aikaa enää 8,5 vuotta tehdä lapsia ja en tule niitä saamaan kai. Sinulla on paljon paremmat mahdollisuudet hyvä mies. :)

Tässä oli pari vinkkiä, en tiedä mitä niistä tuli mieleen.

Tuntuipas todella tutulta. Eikä ollu yhtään sekava viesti, ihan kuin olisin omia ajatuksiani lukenu..Olin kaksvitosena todella katkera kun en ollut koskaan seurustellu (nykyään naimisissa). Yksin olo ei koskaan johtunu ulkoisista tekijöistä, vaan pelkästään siitä, että en uskonu itseeni ja pelkäsin etten kelpaa. Tyhmänä siis en edes yrittäny. Lukion jälkeen inttiin ja töihin. Ekassa työpaikassa olin 5,5 vuotta ja kirosin itseäni, koska en saanu aikaiseksi hakea toista työtä. Luulin että jämähtäisin tähän paikkaan loppuiäksi. Elämä oli ton 5,5 vuotta junnannu paikoillaan täsmälleen samanlaisena vuodesta toiseen. Joka perjantai ja lauantai baariin ja kesäisin ryypättiin kaverin mökillä. Mutta elämän suunnan muutti niinkin pieni asia kuin se, että eräänä lauantaina päätin poiketa polulta. Normaalisti olisin kävelly baarista kotiin mut nyt tein pienen ylimääräisen lenkin jokirannassa jossa tiesin kaverin veneen olevan. No siellähän olikin jengiä bilettämässä. Sieltä löysin ekan tyttöystävän (suhde kesti vain 6kk). Kävin kerran tätä exää jälkeenpäin katsomassa, auto piiputti paluumatkalla joten jätin sen äiteen luokse joka asui kotimatkani varrella. Tulin lukaisseeksi hänen luonaan sanomalehden. Securitas haki vartijoita. Ajattelin kokeilla josko minussa olis miestä. Hain ja pääsin (kuulemma vielä huippupisteillä). Siinä hommassa vasta itseluottamus kasvoikin. Osasin yhtäkkiä ilmaista itseäni ja jostain syystä naisetkin kiinostui minusta (JESS!!). Kaikella aikansa. Vaihdoin työpaikkaa 1,5 vuoden päästä. Oppisopimus ja työsuhdetta 3,5 vuotta. Nyt kun olin alkuun päässy ni antoi palaa vaan. Olin jo sen verran elämän karaisema, että jos ei homma luistanu ni sit työpaikka vaihtoon! Nyt meneillään neljäs työsuhde. Vieläkin joskus mua vaivaa se etten oo tän enempää opiskellu, en muka osaa mitään, enkä oo muka mitään saanu aikaiseksi, ni tää meidän vuos sitte ostama omakotitalo pönkittää ainakin mun omaatuntoa. Tässä on joutunu opettelemaan jos jonkin näköistä timpurin työtä. Aina kun oppii jonkun uuden taidon on taas tyytyväisempi itseensä. Myös minä pelkään vanhenemista, mutta jokainen kuulemma sopeutuu loppujen lopuksi ikäänsä. Useasti mietin mitä kaikkea muut mun ikäiset on jo ehtiny elämässään tekemään mut sit taasen ajattelen, että mun kohdallani ei kongi oo vielä soinu, vielä on monta erää jäljellä!! Onhan mulla aikaa, oon vasta 32 vuotias "nuorimies"!

Iltaisin nukkumaan mennessä, ajattelen väkisin jotain mielikuvituksella luotua. Muuten tulee mieleen se ajatus että olen tyyliin kolmekymmentä täyttäessäni yhä samassa tilanteessa. Vittu, ahdistus piikit.

En ole mitään. Kouluttamaton, työtön, masennukseen taipuvainen, silloin tällöin saatanallisia ahdistus piikkejä kokeva (onneksi harvoin), perus olotila vaan on lievästi ahdistunut koko ajan...

Pelkään, että alkaa olemaan lähellä se hetki jonka jälkeen ei enää ole mahdollisuutta päästä mukaan yhteiskuntaan.
Mikä sen jälkeen voi odottaa? Muiden tenujen kanssa rantapenkalla?

Miks perkele mun ongelmat alko vasta... Eiku helvetti johan ne alko nuorempana, yläasteella siihen yhdeksännen luokan, noin viidenkympin poissaolo prosenttiin ei vaan puututtu, ja apua annettu.
Päästivät perkele vaan läpi ja ok todistuksella. Paskiaiset.
Silloin olis tainnu olla sille terapeutille käyttöä jo.

Itse olen viisikymppinen enkä tunne itseni olevan haudan partaalla. Joo, ehkei mulla ole elämätöntä elämää enää niin paljon kuin sulla, mutta pääasia on, että Elän. En ole välttämättä saavuttanut kaikkea sitä mistä nuorena haaveilin, mutta minä Elän. Älä turhaan liian paljon mieti tuollaisia vaan suuntaa aatoksesi kaikkeen hyvään ympärilläsi. Nauti luonnon heräämisestä näin keväällä, ihmisten ilmeistä (hymyistä) ja siitä, että sulla on ihan oikeesti Kaikki edessä. Tsemppiä ja hymyä huuleen:))))

Kirjoittais. Pian tulee 25500 vrk täyteen tätä saatanan vuorikiipeilyä, joksi elämää vois kuvata.

Ihan hullua, ettei loppumetrejä enää pelkää kuin nousun puolivälissä, kolmevitosena.

Totaaliselta psykoosilta olen toistaseks välttyny, vaikka läheltä on joskus liipannut.

Mitä erilaisimpia pelkotiloja on esiintynyt. Yks murhe siitä, ettei ole mitää saanut aikaseks
elämänsä aikana.

Monipuolinen lukeminen auttaa. Tajuntani suorastaan räjäytti 25 vuotiaana
tieteellisen maailmankatsomuksen aivan huikeat mahikset.
Perkele, tieto maailmasta josssa elämme, metafyysiset ulottuvuudet, niiden tajuaminen vapauttaa.
On aina se takaportti ilman henk. koht. ratkaisua, että elämä Telluksella on väliaikaista.

Aurinkomme, elämämme antaja kuluttaa loppuun polttoainevarantoaan sekunti sekunnilta.
Pitäiskö siitä olla huonolla hapella, että maisemat, elinolosuhteet ovat toiset jo mokoman 1 mrd:n vuoden päästä.

Sithän se on soromnoo niin huippuselviytyjälle kuin surkeimmalle luuserille!

Laumaeläimiä kun viimeiseen populaan astikkla ollaan, niin lauman hyväksi tehdysrä duunista
saamme elämässä onnistumisen tunnetta.

Yli 40v olen tutkinut tiilen- ja nuolenpääkirjoituksia.
Päihteet ja tarpeettomat lääkkeet tuhoaa kalleintamme, aivokapasiteettiamme.

Tiedän tämän, kuin haudan takaa puhuisi - monen nuoren mukaan 60v on samaa kuin kuollut.

Köpötänkin tästä taas katakombiini. Uhg!