Äitini kuoli äkillisesti syöpään ollessani vasta 15-vuotias... Perheen nuorimpana "jouduin" kasvamaan hyvin nopeasti aikuiseksi enkä juurikaan ehtinyt menetystä työstämään tai suremaan.
Nyt, 16 vuotta äidin kuoleman jälkeen (olen 31v.), törmään itseeni, läpikäymättömään suruun ja pahaan oloon päivittäin. On kuin eläisin murrosikää, jota en koskaan kokenut, jouduinhan aikuistumaan varhain. Suren ja ikävöin äitiäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Onko muilla samankaltaisia kokemuksia?
Tunnen oloni vähän väliä tunnevammaiseksi. En esim. kykene ilmaisemaan esim. parisuhteessani, olen mustasukkainen jne. Luulen, että epävarmuuteni ja alhainen itsetuntoni kumpuavat nuoruudestani. Esitin aina vahvempaa kuin olin.
Kenellä on samantyyppisiä kokemuksia? Onko muita, jotka ovat työstäneet läheisen menetyksen vasta aikuisiällä? Miten?
Nyt, 16 vuotta äidin kuoleman jälkeen (olen 31v.), törmään itseeni, läpikäymättömään suruun ja pahaan oloon päivittäin. On kuin eläisin murrosikää, jota en koskaan kokenut, jouduinhan aikuistumaan varhain. Suren ja ikävöin äitiäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Onko muilla samankaltaisia kokemuksia?
Tunnen oloni vähän väliä tunnevammaiseksi. En esim. kykene ilmaisemaan esim. parisuhteessani, olen mustasukkainen jne. Luulen, että epävarmuuteni ja alhainen itsetuntoni kumpuavat nuoruudestani. Esitin aina vahvempaa kuin olin.
Kenellä on samantyyppisiä kokemuksia? Onko muita, jotka ovat työstäneet läheisen menetyksen vasta aikuisiällä? Miten?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Isäni kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen ollessani 14-vuotias.Tästä on jo 29 vuotta. Koen, että minulle ei annettu aikaa eikä tilaa surutyölle. Yläasteella täytyi saada keskiarvoksi vähintään 9 ja lukiota täytyi käydä ja täytyi tehdä vaikka mitä. Ja eihän minulla ollut mitään surtavaa, kun oli ruokaa ja katto pään päällä. Leskihän se oli, kenelle menetys tapahtui, vaikka minä olin "isän tyttö" aina. Kuulostaa kyyniseltä, tiedän.
Joka tapauksessa, kovetin itseni: Päätin, ettei mikään enää satuta minua ja koskaan en itke. Myöhemmin löysin tosirakkauden, muutuin ihmisenä, kovuus jäi pois. Purin isäni kuoleman aiheuttaman surun ja pettymyksen tunteet puolisolleni.
Nyt, kun rakkaani kuoli, 16 viikkoa sitten, huomaan terapiassa käyväni läpi vielä isäni kuolemaa, ihan vaikka ei ole ollut tarkoituksenai, jostain se sieltä kumpuaa. Luulen, että se surutyö on vielä osin tekemättä ja siksi on nyt niin vaikeaa ymmärtää mieheni kuolema. Myös veljeni ja tätini, jota luulin aina äidikseni, ennenaikaiset kuolemat nousevat nyt esiin.
En osaa sinua neuvoa. Kai ne kaikki menetykset on työstettävä läpi ennemmin tai myöhemmin. Tavalla tai toisella. Osaatko kirjoittaa ajatuksiasi johonkin paperilla tai puhua ystävällesi? Vaikeatahan se on, tiedetään.
että uudet menetykset nostavat vanhat pintaan - sellaisetkin jotka on syystä tai toisesta osittain haudannut niiden ollessa tuoreita.
Minun pieni tyttärentyttäreni kuoli reilua kuukautta sitten. Nostaessani pienokaisen sairaalasängystä äitinsä syliin kuolemaan minä nostin samalla 12 vuotta sitten kuolleen poikani omaan syliini.
Tuo samanaikaisuuden tunne oli musertavan vahva ja suru todellakin kaksinkertainen - jos mittaamattoman ylipäätään voi kaksinkertaistaa.
Poikani kuollessa minussa ei kertakaikkiaan ollut kapasiteettia myöntämään menetykseni suuruutta. Vaikka hän syntyi elävänä ja taisteli aikansa, minä itse puhuin itselleni keskenmenosta tyyliin "Niitähän sattuu, ei siinä mitään."
Ja myöhemmin, pidellessäni pienokaista sylissäni elämän jo hänestä kaikottua, silittelin silkkistä poskea ja mietin "Onpa kaunis lapsi. Miten valtavan surullinen hänen äitinsä täytyykään olla." Myötäelin, mutta olin mielestäni kuitenkin täysin ulkopuolinen tilanteessa.
Meni vuosia ennen kuin sallin itselleni edes suremisen alkamisen. Se oli liian iso ja pelottava projekti. Tavallaan on yhä.
Samoin koen, että mieheni kuollessa joitain vuosia sitten, jouduin ihan käytännön syistä ( 6 lasta, joista pienin vasta 3vuotias, keskeneräinen talo, asuntolainat jne) jäädyttämään suruni. Sille ei ollut aikaa eikä tilaa koska oli pakko keskittyä siihen että perhe selviäisi.
Vasta nyt sallin itseni myöntää että ikävöin, kaipaan ja tarvisisin.
Ihminen suree kun suruun pystyy, ei sille ole aikataulua. Ehkä sinun surusi on surtavan kokoinen vasta 16 vuotta menetyksen jälkeen?
Näin sen näen.
surutyötä koko elämäni. Nyt olen lähes viisikymppinen nainen. Isäni teki itsemurhan ollessani 15-vuotias. Olen käynyt hautajaisia läpi kymmeniä. Aitinikin olen saattanut maan poveen noin 10 vuotta sitten. Sisaruksillani on vakavia sairauksia. Mulla kaksi tervettä aikuista lasta, toivoisin että löytäisivät paikkansa tässä maailmassa. Toivottavasti.
KUKAPA SITÄ ON SANOMAAN MILLON SAA SURRA..voithan sinä sen tehdä vaikka nyt...ei oo ihan sellasta kokemusta et noin pitkän ajan päästä kun mulla on vuosien myötä helpottanut se suru et kaippa sun kannattais nyt surra ja saat rauhan ittelles..musta on niin ihana käydä alkukesällä hautausmaalla laittamassa kukkia näille omaisille se helpottaa niin kummasti ja kesän myötä kastelemassa ja sillai haudoista kun pitää hyvän huolen sekin on omanlainen surutyö..että niitä muistellaan LUULEN että kun olen hautausmaalla puhelen niille varmaaan ääneenkin..kaikenlaista.. surija minäkin...