Äitini kuoli syöpään pari viikkoa sitten. Hänellä oli rintasyöpä reilut kaksi vuotta sitten, mutta kaikki meni silloin hyvin; leikattiin ja annettiin hoidot... Hän sai terveen paperit!
Mutta nyt maaliskuussa vuositarkastuksessa huomattiin maksa-arvojen ja tulehdusarvojen olevan reippaasti koholla - syytä ei mukamas tiedetty. Samoihin aikoihin alkoi kuumeilu ja väsymys.
Lopulta lääkärit kertoivat, että rintasyövästä oli jäänyt koteloitunut etäpesäke maksaan, joka oli nyt aktivoitunut. Ennustetta ei annettu - hoitojen piti kuulemma tehota. Kuitenkaan hoitoja ei voitu aloittaa suunnitellusti, koska tulehdus ei laskenut maksassa.
VAIN kaksi viikkoa sairaalassa - reilut kolme viikkoa oireita... Etäpesäke oli levinnyt ja tuhonnut maksan täysin... Lääkäritkin yllättyivät. Äitini ei olisi halunnut luovuttaa vaan olisi halunnut jatkaa perheen takia!
Niin väärin!
Mutta nyt maaliskuussa vuositarkastuksessa huomattiin maksa-arvojen ja tulehdusarvojen olevan reippaasti koholla - syytä ei mukamas tiedetty. Samoihin aikoihin alkoi kuumeilu ja väsymys.
Lopulta lääkärit kertoivat, että rintasyövästä oli jäänyt koteloitunut etäpesäke maksaan, joka oli nyt aktivoitunut. Ennustetta ei annettu - hoitojen piti kuulemma tehota. Kuitenkaan hoitoja ei voitu aloittaa suunnitellusti, koska tulehdus ei laskenut maksassa.
VAIN kaksi viikkoa sairaalassa - reilut kolme viikkoa oireita... Etäpesäke oli levinnyt ja tuhonnut maksan täysin... Lääkäritkin yllättyivät. Äitini ei olisi halunnut luovuttaa vaan olisi halunnut jatkaa perheen takia!
Niin väärin!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Otan kovasti osaa menetykseesi ja suruusi.
Elämä on todellakin kovaa kohdallasi nyt, ja vielä jonkin aikaa eteenkin päin. Mutta uskon, että kyllä sinä selviät, ajan kanssa. Voit elää surusi ja epätodellisen olosi kanssa vain päivän kerrallaan. Näin on "helpointa" ja parasta, jotta toivut...On hirvittävä tosiasia, että kuolema tulee usein hyvin yllättäen, silloin kun sitä ei osaa edes odottaa, se repii ja tekee pahaa läheisissä, sillä heille jää se ikävä ja suru tänne elettäväksi ja koettavaksi. Äidilläsi ei varmasti ole mitään hätää, ei kipuja, ei tuskaa. Uskon itse kuoleman jälkeiseen elämään ja siihen, että siellä toisella puolella on "taivas", ei tätä elämisen tuskaa, mitä se voi pahimmillaan olla täällä maan päällä eläessämme. Kun uskoo parempaan, niin se auttaa, ainakin minua. Olen tehnyt surutyötä poikani itsemurhan vuoksi 10,5 kk nyt ja voin sanoa sinulle, että vain aika auttaa. Ja se ajatus, että eivät meidän edesmenneet läheiset haluaisi, että jäisimme elämään sitä suruelämää, vaan jaksaisimme jatkaa eteenpäin. Sitä sinunkin äitisi varmasti kohdallasi toivoisi. Surutyö on tehtävä, mutta sinä varmasti selviät siitä.
Minua on auttanut myös oma uskoni Jumalaan, koska hän sanoo:"ja minä olen pyyhkivä kaikki teidän kyyneleenne siellä pois, eikä tuskaa ole enää oleva." En halua loukata enkä tyrkyttää uskomista, kerron vain mikä minua on auttanut ja auttaa edelleenkin. Meille kaikille on annettu täällä oma aikamme elettäväksi, omalla tavalla kuolemme jokainen ajallamme pois, ja jokainen käy vuorollaan läpi läheisen kuolemasta johtuvan surutyön. Saatoin myös hautaan 83 v.äitini viime lauantaina. Toisille annetaan pitkä elämä, toisille lyhyt. Poikani kohdalla koin erittäin vääräksi, että hän lähti vain 19v.,ja koen sitä vieläkin, mutta vain aika auttaa. Ja jälleennäkemiseen uskoni. Voimia Sinulle kovasti, sydämeni pohjasta. Ja vahvistava halaus.
Uskon itsekin, ettei elämä lopu kuolemaan. Kuitenkin kaikki tuntuu niin lopulliselta...
Voimia myös sinulle, oman lapsen menettäminen lienee pahinta, mitä vanhemmalle voi tapahtua!
Oman lapsen menettäminen on elämässäni pahinta mitä on tähän mennessä tapahtunut. Pahemmasta en uskalla kuvitellakaan. Parempi elää vain päivä kerrallaan. Tätä yhtä surutyötä tehden. Se mikä tulee joskus eteen, tulee sitten ja sitä asiaa käsitellään sitten. Näin olen ajatellut. Pakko. Muuten ei jaksaisi.
Tuo lopullisuuden tuntu kuuluu myös surutyöhön, koska lopullistahan se on siinä mielessä, että emme voi elää täällä maan päällä enää sen rakkaamme kanssa, emme voi puhua hänen kanssaan, emme voi nauraa, emme voi jakaa mitään hänen kanssaan sillai OIKEASTI, niinkuin ennen...ja se satuttaa..se kaikki on loppu. Ikävä kyllä. Minä olen tehnyt välillä niin, että olen puhunut poikani haudalla hänelle, kotona valokuvalle, silitellyt hänen puseroaan ja itkenyt ja puhunut. Se on helpottanut sitten aina vähäksi aikaa. Kun uni ei tullut ja ikävä kävi liian raskaaksi silloin alkuaikoina, niin jostain syystä yhtäkkiä tajusin hakea poikani puseron syliini yöksi ja sen jälkeen olen nukkunut paremmin. Se pusero on vieläkin tyynyni vieressä. Painan siihen kasvoni, haistelen ja kuvittelen näin olevani lähempänä häntä. Tällainen voisi tuoda sinullekin lohtua?
Minäkin puhun haudalla miehelleni, mutta sitten lähtiessäni sanon, että nähdään kotona.
Aina kotiin tullessani menen sängyllemme, johon hän kuoli, ja kerron kuinka paljon häntä rakastan ja juttelen valokuville hänen yopöydällään.
Nyt 4 kuukautta olen pitänyt hänen t-paitaansa pesemättömänä hänen tyynyllään vieressäni. Kyllä siinä on vielä hänen tuoksunsa, vaikka olen vuodattanut siihen tuhansia kyyneleitä. Rakastan häntä aina vain enemmän.
Tuo se jotain lohtua, että on hänen vaatteitaan, tavaroitaan ympärillä. En pysty luopumaan niistä vielä pitkään aikaan, onneksi ei kukaan pakota.
Se paita mikä äidillä oli viimeksi päällä kotona ollessaan, tuoksuu vielä onneksi ihan äidiltä. Kyllähän sekin on osa surutyötä.
Asiasta toiseen, olen nähnyt useita unia äidistä; lähes joka kerta hänellä on syöpä jossain, milloin vatsassa, luustossa... Mutta joka kerta uni on päättynyt sellaiseen olotilaan, että ei mitään hätää - hoidot aloitetaan ja äiti paranee. Näinhän siis piti käydä, mutta kun ei!
Toisaalta olisi mukavempi nähdä unta jostain hyvästä hetkestä...
Itselläkin kuoli äiti viime yönä syöpään.
Tilanne oli lähes sama. Hanellä on ollut 6v sitten rintasyöpä. Joka saatiin parannettua. Nyt kuitenkin tässä talven aikana äidillä tuli jalka kipeäksi. Kun hän meni lääkäriin siellä sanottiin, että syöpä on uusinut ja levinnyt ainakin maksaan. Aluksi asiasta ei ollut varmuutta, koska hänet oli tutkittu helmikuussa ja todettu silloin puhtaaksi. Magneetti kuvausten jälkeen kuitenkin asia oli tosi. syöpä oli levinnyt luustoon ja maksaan. Lääkärit kuitenkin sanoivat, että tästä voi parantua ja on kaikki hoidot käytettävissä. Äiti saikin samana päivänä sytostattti hoitoa. sen jälkeen hän alkoi huonota ja huonota. Veri arvot laskivat ja lääkärit eivät oikeen osanneet sanoa mitään. Viime yönä sitten äiti nukkui pois. Lääkäritkään eivät uskoneet että kaikki voi tapahtua näin nopeasti. Kun tauti todettiin vasta 25.4. Suru on todella syvä.
On järkyttävää, kuinka petollinen tauti syöpä on!
Juuri noin minunkin äidilleni sanottiin; kaikki hoidot on käytettävissä ja hoitojen pitäisi tehota. Oli kuulemma vielä entistä tehokkaammat sytot.
Ensimmäiset päivät menee jossain kummallisessa puoliunessa, ei tajua mistään mitään. Sitten kun arki alkaa hautajaisten jälkeen, todellisuus iskee. Pikkuhiljaa alkaa tajuamaan, mitä oikein on tapahtunut.
Meillä kummallakin on vielä pitkä matka kuljettavana! Voimia!
Minusta tuntuu juuri siltä kuin tämä olisi vain pahaa unta. vaikka tavallaan ymmartää mitä on tapahtunut mutta kuitenkaan ei hyväksy sitä.
Reilun viikon päästä hautajaiset. Koita myös itse jaksaa.
Tiedän miltä sinusta tuntuu, menetin isäni syövän takia. Saímme tietää isän syövästä kesäkuun alussa ja isä kuoli elokuun 10 pv.
Tätä ennen ei syöpä antanut mitään merkkiä.Isäni sairasti syöpää 2kk 8pv.
Kaikki tapahtui yhtäkkiä, siinä ei kerinnyt pysyä mukana.Sitten vasta sen tajusin, kun isä kuoli ja ollut jo 2kk kuoleena, kuinka raju syöpä oli.
Eniten harmittaa se, kun lääkärit sanoivat isälleni suoraan, että aikaa ei ole kauan.Meiltä omaisilta ei kysytty mitään, sanotiin vain isälle"päin naamaan":emmekä olleet edes paikalla siinä.
Lääkärit saisivat katsoa joskus peiliin.
Isäni koetti taistella syöpää vastaan, mutta se ei auttanut.Tuli liikaa kaikkia.
Nyt on kulunut isäni poismenosta 1v 9kk.
Mutta jos isäni sairasti syöpää 2kk8pv, niin äitini sairasti 2vkoa; ei syöpää, vaan joutui ohitusleikkaukseen ja sinne jäi.
Näin menetin 11kk aikana isäni ja äitini.
Raskasta on ollut, mutta olen itkenyt silloin kun itkettää ja puhunut vanhemmistani aina silloin kun olen halunut.
Voimia sinulle ja jaksamista!!!