Aadam, Daavid, Paavali ja

pillerisi ja mene pois kertomasta satuja.

Adam taisi olla “sunnuntain” viettäjä, koska hän saattoi mahdollisesti viettää lepopäivää yhdessä Jumalan kanssa, elämänsä ”ensimmäisenä” päivänä. Tosin Raamattu ei kerro muuta kuin, että Jumala lepäsi luomistyöstänsä seitsemäntenä päivänä. Ihmiselle hän ei antanut ohjetta lepopäivästä kuin vasta sitten myöhemmin Siinainvuorella;

Sinä laskeuduit Siinainvuorelle,
sinä puhuit heille korkeuksista,
annoit heille selkeät säädökset
ja luotettavat lait,
hyvät ohjeet ja käskyt.
Sinä ilmoitit heille pyhän sapattisi,
ja palvelijasi Mooses antoi heille
sinun käskysi, ohjeesi ja lakisi.

(Neh9.13,14)

Varsinainen viikko syntyi Mesopotamiassa, jossa lukua 7 pidettiin pyhänä lukuna. Seitsemän esiintyi taivaalla kahdessa muodossa: liikkuvien valojen määrässä ja kuun kierron seitsemässä jaksossa. Taivaalla oli huomattu olevan seitsemän liikkuvaa valoa, vaikka muut olivat paikoillaan. Nämä valot olivat Auringon ja Kuun lisäksi Merkurius, Venus, Mars, Jupiter ja Saturnus. Kaikkia planeettoja ei vielä tunnettu. Kuu puolestaan muuttui seitsemän päivän jaksoissa: kuun ohuesta sirpistä kului seitsemän päivää puoleen kuuhun, siitä taas seitsemän päivän kuluttua oli täysikuu, josta jälleen seitsemän päivän kuluttua puolikuu ja tästä seitsemän päivän kuluttua kuu katosi näkyvistä. Tästä syystä Mesopotamiassa joka seitsemän päivä oli pyhä ja päivät nimettiin seitsemän liikkuvan taivaankappaleen mukaan. http://www.kellomuseo.fi/AjanlaskuMenneisyydessaJa.htm

Samoin Egyptissä vakiintui kalenteri, joka perustui taivaankappaleiden liikkeisiin, jolla voitiin varautua vuodenaikojen mukaan toistuvaan Niilin tulvimiseen. Mooses, valtion virkamiehenä, tunsi mitä ilmeisimmin näiden vanhojen kulttuurien perinteet. Lainlaatijana hän kuitenkin perusteli käytäntönsä jumalallisella ilmoituksella, mutta liitti ajanlaskun tunnetuille tekijöille, planetaarisille ilmiöille (1Ms1.14).

... mutta se on mahdollista. Jeesuksen toista tulemusta hän ei kuitenkaan odottanut, tuskin ensimmäistäkään. Messiaaninen ajattelu oli vasta vaiheessa.

... puolesta tai vastaan. Hän jätti asian kunkin yksilön omantunnon asiaksi Room14.5; Gal2.14; 4.10,11; Kol2.16-23. Jeesuksen toista tulemusta hän odotti sitäkin innokkaammin.

Luther oli ehdottomasti sabatisteja ja anabaptisteja vastaan. Hän hyväksyi aseellisen kurinpalautuksen separatisteja vastaan. Jeesuksen toinen tulemus oli rakas asia, mutta hän oli istuttamassa omenapuuta tänään vaikka tuo hetki olisi ollut huomenna.

Adventisti taikka luterilainen eivät ole myöskään päivän palvojia? Onhan uskossa kyse Jumalasta. Raamattu osoittaa, että lepopäiväkäskynkin tarkoitus ei ole jonkin rituaalin suorittaminen vaan sillä on välineellinen arvo; MUISTA … SILLÄ kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan – eli, lepopäivä toimii merkkinä jollekin asialle – maailma on Jumalan luomaa todellisuutta, eikä ihmisen tuotosta – sitä ei saisi unohtaa! … SEN VUOKSI Herra siunasi lepopäivän ja pyhitti sen – eli, Jumala erotti tämän merkin ihmistä varten ja Jumala pyhittää ihmisen, eikä ihminen pyhitä merkkiä tai itseänsä?

Olkaa puhtaat ja pyhät, sillä minä olen Herra, teidän Jumalanne. Pitäkää kaikki minun lakini ja noudattakaa niitä. Minä, HERRA, OLEN PYHITTÄNYT teidät omaksi kansakseni.
(3Ms20.7,8)

Myös sapattini minä annoin heille, jotta se olisi merkkinä liitostamme ja MUISTUTTAISI heitä siitä, että minä, HERRA, OLEN PYHITTÄNYT heidät omaksi kansakseni.
(Hes20.12)

Summa summarum – lepopäivä toimii merkkinä / muistuttajana Jumalan osasta ihmisen maailmassa, sen aikaansaajana, ylläpitäjänä ja pelastajana; Jeesus sanoi heille: "Minun Isäni tekee työtään taukoamatta, ja niin teen myös minä." (Joh5.17) Ei itse merkki ole pyhityksen kohteena vaan se kertoo pyhittäjästä (Mark2.27).

Jos ollaan oikein tarkkoja, Jeesus konkretisoi tämän merkin [täytti sen merkityksellä] (Matt5.17), eli hän on luomakunnan alku (Joh1.3,10,11) ja nimenomaan hän (Jumalan Sana, Logos, Kristus) pyhittää meidät (Joh17.17). Jeesus on sapatti; Jumala on asettanut uuden määräpäivän, "tämän päivän" … Jos jo Joosua olisi vienyt kansan levon maahan, ei Jumala puhuisi toisesta, myöhemmin tulevasta päivästä. Jumalan kansalla on siis yhä sapattijuhla edessään. Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen niin kuin Jumalakin työnsä tehtyään. (Hep4.7-10)

Kristikunta, joka kokoontuu Kristuksen nimessä, ajasta ja paikasta riippumatta, ulkoisista tekijöistä huolimatta, toimivat Isän tahdon mukaisesti (Joh4.23). Sellainen rukoilija tunnustaa luojansa ja lunastajansa. Se ei ole itsevanhurskautta!