Älkää pelätkö ihmisiä, sanoi Jeesus. Vapauteen Kristus vapautti meidät, kirjoitti Paavali. Mikä on mennyt vikaan? Uskon piti vapauttaa, mutta meidän uskonnollisissa yhteisöissämme asuu usein ahdistus. Käyttäytymistä säädellään. Yhdenmukaisuuden paine on kova. Johtajan sana on laki. Eroaminen on vaikeaa.
On hämmentävää, että yleensä ihmiset suostuvat vapaaehtoisesti yhteisön kahleisiin. Tarve kuulua johonkin ryhmään ja saada ystäviä ajaa sopeutumaan.
Aina ei ole helppo sanoa, missä kulkee hyvän huolenpidon ja henkisen väkivallan välinen raja. Ihanneyhteisö ei nimittäin ole sellainenkaan seurakunta, jossa kukaan ei tunne eikä välitä. Mikä yhteisö se on, missä saa kyllä tulla ja mennä vapaasti, mutta kukaan ei kaipaa eikä tule käymään, kun sairastat tai muuten tarvitset apua?
Ihmiset saattavat myös kokea samat asiat hyvin erilaisina. Se, mikä yhden mielestä on antoisaa ja vapauttavaa, on toisen mukaan kahlitsevaa ja alistavaa. Ratkaiseeko oma tausta sen, mikä koetaan hengelliseksi vallankäytöksi?
Vaikka kysymys on monimutkainen, ei sitä voi eikä saa kokonaan suhteellistaa. On olemassa ero vapauttavan evankeliumin ja ahdistavan holhouksen välillä. On ero toista kunnioittavan yhteydenpidon ja kahlitsevan sitomisen välillä. Sitäkin, joka taustansa tähden etsii jyrkkää auktoriteettia, autetaan parhaiten, jos häntä tuetaan seisomaan omilla jaloillaan.
Miten armon sanomasta voi kasvaa armollisia yhteisöjä? Yksi lähtökohta on totuudessa, että Herra se on herrallakin. Kun kaikki tunnustavat yhteisen auktoriteetin, ei kenenkään pää nouse liiaksi toisten yläpuolelle. Sen, joka pelkää Jumalaa, ei tarvitse pelätä mitään muuta.
Mutta Jumalan ja hänen sanansa alle kristitty alistuu. Sekin voi tuntua kahlitsevalta. Raamatun mukaan on kuitenkin vain kaksi mahdollisuutta: voi olla joko synnin tai Jumalan orja. Ne, jotka luulevat vapautuvansa auktoriteeteista kääntäessään selkänsä Jumalalle, ovat lähtemättömissä itsekkyytensä ja muitten suurten syntiensä kanssa.
Kun saa anteeksi Jumalalta, saa oppia olemaan armollinen lähimmäisilleen. Viisas Paavali kirjoitti, ettemme halua ”määräillä teidän uskoanne”, vaan ”auttaa teitä saamaan ilon”. Eikä huonommaksi jäänyt Pietari, joka antoi ohjeen: ”Älkää herroina vallitko niitä, jotka teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvana.”
Kirjoitus T. Junkkaalan
On hämmentävää, että yleensä ihmiset suostuvat vapaaehtoisesti yhteisön kahleisiin. Tarve kuulua johonkin ryhmään ja saada ystäviä ajaa sopeutumaan.
Aina ei ole helppo sanoa, missä kulkee hyvän huolenpidon ja henkisen väkivallan välinen raja. Ihanneyhteisö ei nimittäin ole sellainenkaan seurakunta, jossa kukaan ei tunne eikä välitä. Mikä yhteisö se on, missä saa kyllä tulla ja mennä vapaasti, mutta kukaan ei kaipaa eikä tule käymään, kun sairastat tai muuten tarvitset apua?
Ihmiset saattavat myös kokea samat asiat hyvin erilaisina. Se, mikä yhden mielestä on antoisaa ja vapauttavaa, on toisen mukaan kahlitsevaa ja alistavaa. Ratkaiseeko oma tausta sen, mikä koetaan hengelliseksi vallankäytöksi?
Vaikka kysymys on monimutkainen, ei sitä voi eikä saa kokonaan suhteellistaa. On olemassa ero vapauttavan evankeliumin ja ahdistavan holhouksen välillä. On ero toista kunnioittavan yhteydenpidon ja kahlitsevan sitomisen välillä. Sitäkin, joka taustansa tähden etsii jyrkkää auktoriteettia, autetaan parhaiten, jos häntä tuetaan seisomaan omilla jaloillaan.
Miten armon sanomasta voi kasvaa armollisia yhteisöjä? Yksi lähtökohta on totuudessa, että Herra se on herrallakin. Kun kaikki tunnustavat yhteisen auktoriteetin, ei kenenkään pää nouse liiaksi toisten yläpuolelle. Sen, joka pelkää Jumalaa, ei tarvitse pelätä mitään muuta.
Mutta Jumalan ja hänen sanansa alle kristitty alistuu. Sekin voi tuntua kahlitsevalta. Raamatun mukaan on kuitenkin vain kaksi mahdollisuutta: voi olla joko synnin tai Jumalan orja. Ne, jotka luulevat vapautuvansa auktoriteeteista kääntäessään selkänsä Jumalalle, ovat lähtemättömissä itsekkyytensä ja muitten suurten syntiensä kanssa.
Kun saa anteeksi Jumalalta, saa oppia olemaan armollinen lähimmäisilleen. Viisas Paavali kirjoitti, ettemme halua ”määräillä teidän uskoanne”, vaan ”auttaa teitä saamaan ilon”. Eikä huonommaksi jäänyt Pietari, joka antoi ohjeen: ”Älkää herroina vallitko niitä, jotka teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvana.”
Kirjoitus T. Junkkaalan
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.