Kriisikeskuksista saa apua niitä on ympäri suomen, suuri osa niistä on auki ympärivuorokauden, niihin voi mennä koska tahansa. Niistä saa apua elämän kriisitilanteissa kuten esim. suru omaisensa menettäneet saa apua myös ystävänsä menettäneet, avioero,mielenterveys, velkaneuvonta ym. haku netistä kriisikeskus tai kotipaikkakuntasi puhelinluettelosta voit soittaa heti. Niitä pitää yllä mielenterveysseurat niissä on vakituisia työntekijöitä ja vapaaehtoisia kotipaikkakunnallani on 10 vakituista ja 60 vapaaehtoista työntekijää.
Sain apua omaiseni tehtyä itsemurhan, vaikka hain apua yksin, toiset eivät omaisista halunneet apua.
Ensimmäisen keskustelun jälkeen kysyttiin haluanko jatkaa vastavin että haluan olen ne keskustelut kokenut hyviksi saanut apua.
Siellä saa kysellä mahdottomiltakin tuntuvia asioita.
Niissä on myös vertaistukea.
Kriisikeskuksenpalveluihin kuuluu mm. www.tukinet.net
Avun hakemisessa ei ole mitään hävettävää ottakaamme apu vastaan kun sitä kerran on tarjolla.
Suru on sellainen että avun voi torjua vaikka onkin hakenut apua, silloin on vain avattava sisimpänsä ottamaan se vastaan ja myönnettävä itsellekin että tarvitsen juuri sitä silloin ei saa kieltää apua itseltään. Näin olen asian kokenut.
Voimia kaikille erilaisiin elämänkriiseihin.
Sain apua omaiseni tehtyä itsemurhan, vaikka hain apua yksin, toiset eivät omaisista halunneet apua.
Ensimmäisen keskustelun jälkeen kysyttiin haluanko jatkaa vastavin että haluan olen ne keskustelut kokenut hyviksi saanut apua.
Siellä saa kysellä mahdottomiltakin tuntuvia asioita.
Niissä on myös vertaistukea.
Kriisikeskuksenpalveluihin kuuluu mm. www.tukinet.net
Avun hakemisessa ei ole mitään hävettävää ottakaamme apu vastaan kun sitä kerran on tarjolla.
Suru on sellainen että avun voi torjua vaikka onkin hakenut apua, silloin on vain avattava sisimpänsä ottamaan se vastaan ja myönnettävä itsellekin että tarvitsen juuri sitä silloin ei saa kieltää apua itseltään. Näin olen asian kokenut.
Voimia kaikille erilaisiin elämänkriiseihin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
että olet saanut apua itsellesi.
Ja yhdyn kehotukseesi, että niiden, jotka omassa surutyössään kokevat jämähtävänsä paikoilleen ja rutistuvansa ahdistuksensa alle, kannattaa ehdottomasti kokeilla ammattiapua ja/tai vertaistukiryhmiä.
Kaikille se ei kuitenkaan sovi ja sitäkin pitäisi mielestäni kunnioittaa.
Itse olen käynyt ammattiauttajan pakeilla muutamaan kertaan. Joitain kertoja lapsena vaikeassa kriisissä, kerran lapseni kuoleman aikoihin, kerran mieheni äkillisen kuoleman jälkeen jne.
Minulle se ei kuitenkaan sopinut - missään vaiheessa. Asiantuntematon ja stereotyyppinen kaivelu vain lisäsi paineita negatiivisessa mielessä ,jarrutti eheytymistä ja toisaalta teki arjesta entistäkin vaikeampaa.
Sekä minä, että ko terapeutit näkivät asian noin ja lopetimme kokeilut hyvässä hengessä.
Yllättäen löytyi kuitenkin joitain satunnaistuttuja joille tämä oli kohtuuttoman iso pala. Ikään kuin terapia tai tukiryhmissä ramppaaminen olisi jonkinlainen PAKKO ja moisesta kieltäytyminen olisi sinänsä loukkaus niitä kohtaan jotka vastaavista apuja saavatkin.
Jossain vaiheessa painostus on ollut suorastaan aggressiivista.
Olemme kuitenkin kaikki niin iloissamme, suruissamme kuin elämän kriiseissäkin erilaisia.
Ja se meille sallittakoon.
kriisiapu joissain tilanteissa on ihan kohdallaan ja jos ei ole ketään toista siinä hädän hetkellä vieressä niinsilloin ,mutta minä puolestani olen kokenut sen ahdistavana asiana.
Kun menetin poikani niin sairaalasta työnsivät 2 diapamia ja 2 päivää lomaa ja siinä se,mene mobileen jos haluat.
Onneksi minulla oli parikin ihmistä siinä pitelemässä ja tukea antamassa
alkupäivät joista en tosin paljon muista menivät aika tuiskeessa ,työpaikkalääkäriltä vaan lisää lääkkeitä.
Kikki kyllä muistivat kysyä että oletko hakenut apua,oletko käynyt lääkärissä?
No onnettomuus joka ei ollut edes kaikki lapseni syytä oli todella shokki niinkuin se on varmasti kaikille,siinä sitten söin lääkkeitä muutaman viikon ja päätin että nyt loppuu koska se olo joka niistä tuli oli aivan epätodellinen ja suru ei edes tullut,halusin ottaa surun vastaan sellaisena kuin se tulee ja luulen että olen selviytynyt tähän asti kohtalaisen hyvin.
Ajattelin että on hullua mennä maksamaan jollekkin joka vain kuuntelee,
en edes tiedä mitä olisin hänelle puhunut kun kaikki on mennyt ,lapsi makaa haudassa eikä varmasti koskaan tule takaisin,ei sitä kukaan psykoloki sieltä ylös nosta,turhaa rahan haaskausta
aika menee omaa rataansa ja joskus saattaa olla helpompi hengittää.
Suru ja tuska eivät poistu ulos sisältä jonkun toisen käskemänä ja ei tarvitsekaan,asiat on otettava vastaa sellaisina kun ne tulevat.
Toiset ovat tunneherkempiä kuin toiset,ja luulisin että kun sen asian saa sisäistettyä että lapsi tai läheinen on pois niin se jotenkin helpottaa.
Kuolemaan liittyy paljon tunteita ja asioita kaikki muistot eivät tule heti ja juttuja saattaa tulla vielä vuosien päästä,
tuskaa tuottaa ajatella että oma lapsi on pois,ei koskaan tule takaisin mutta se vaan on tosiasia,toivon että te kaikki jotka olette menetyksen kokeneet selviäisitte ilman "hulluksi tulemista "ja osaisitte erotella masennuksen ja surun toisistaan,ettei tulisi turhaa lääkkeitten syömistä ja sitäkautta turhaa masennusta
Suru kääntyy pikkuhiljaa laimeammaksi tavallaan vaikka kaipaus ja ikävä jäävät ikuisiksi ajoiksi.
Kriisikeskuksen palvelut ovat ilmaisia,ne rahoittaa raha-automaattiyhdistys ne eivät ole kunnallisia palveluja.
En ole kertaakaan keskustellut siellä psykologin kanssa.
Minua on kuunneltu ja olen saanut puhua.
On minullakin kokemus pykologikäynniltä, kun masennuin oltuani teho-osastolla hengityskoneessa hoidossa, leikkauksessa tapahtuneen hoitovirheen vuoksi, sairaala lääkäri määräsi minut sairaala psykologille, oli se niin karmea kokemus etten ikinä enää menisi. Kokemukseni oli että psykologi aloitti lapsuudesta puhumisen ym. ym. kaivelua eikä paneutunut yhtään asiaan joka minua masensi. Jälkeen päin kuulin että tehohoidon jälkeen tulee aina masennus, sitä minulle ei sairaalassa kukaan osannut kertoa.
Onhan minulla myös ystäviä joille voin puhua, mutta tosi asia on että ihmiset jotka eivät ole kokeneet mitä lähiomaisen kuolema on, eivät voi ymmärtää sitä. Yleensähän ihmisillä on käsitys että suru menee ohi muutamassa kuukaudessa, tosiasia on että se voi viedä vuosia. Kuka ystävä on valmis tukemaan ja kuuntelemaan monta vuotta, enkä halua heille sellaista rasitetta he ovat kyllä olleet hyvänä tukena näinä ensimmäisinä kuukausina, mutta en voi olettaa että he olisivat aina saatavillani.
Kriisikeskukseen voin mennä puhumaan koska tahansa. En sitten tiedä onko minulla ollut hyvä tuuri tai onni että siellä on ollut juuri oikeanlainen henkilö minua kuuntelemassa.
Silloin kun lääkäri suositteli minulle lääkkeitä, sanoi hän sen minkä itsekkin tiesin etten ole masentunut vaan äärimmäisen ahdistunut.
Itselläni olevat lääkkeet olivat sellaisia että minusta ei tullut tunteetonta möykkyä vaan ainoastaan se valtava ahdistus poistui kuten lääkäri lupasikin, kerroin lääkärille että en halua siirtää surua pillereillä eikä näillä sitä siirrettykään, minulla oli niitä ennen koko ajan rinnassa sellainen möykky ja oli kuin rautaiset kourat olisivat sitä puristaneet molemmilta puolilta en pystynyt nukkumaan enkä tekemään mitään muutakaan ja on se siellä vieläkin aina välillä mutta lääkkeitä ei minulla enää ole, eikä minulla myöskään ole koskaan ollut mitään diapameja ei edes tarjottu.
Mutta läheiseni ei kuollut sairaalassa vaan ruumisauto vei hänet muualta.
Teidän että suru muuttaa muotoaan kun aikaa kuluu tiedän että ikävä jää olen kokenut läheisen kuoleman ennenkin mutten koskaan ole ollut näin ahdistunut,mutta en ole myöskään ennen kokenut näin traagista kuolemaa.
Osaan erottaa surun ja masennuksen tiedän kyllä kokemuksesta mitä masennus on.
Tiedän myös sen ettei suru poistu ulos jonkun käskemänä tiedän että ei myöskään vainaja herää henkiin enkä edes ole sellaista odottanutkaan, mutta puhuminen helpottaa ainakin minua.
Valitettavasti meitä on tällaisiakin surijoita joilla on valtava puhumisen tarve.
Toisia suru voi jopa masentaa vaikka ei ole sinua eikä minua masentanut, on sellaisiakin jotka suru masentaa niin että jää paikoilleen.
Enkä ole "hulluksi" tullut enkä edes pelännyt tulevani.
Olen pahoillani että kirjoitukseni on käsitetty väärin. En ole tarkoittanut että lääkkeitä pitää ottaa turhaan, en sitä tekisi itsekkään lääkkeiden oton lopetin heti kun se oli tarpeellista näissäkin asioissa on järjen käyttö sallittu.
Tarkoitin kirjoitukseni niille jotka haluavat ulkopuolista apua.
Ja jos apua hakee ei se todellakaan tarkoita etä on tullut "hulluksi" se on hyvin vanhanaikainen käsite.
Voimia kaikille jotka surun keskellä elätte päivänne eivät ole helppoja mutta aina huominen on voi olla parempi.
En tiedä missä olet ollut ammattiauttajan kanssa keskustelemassa, olen pahoillani että kokemuksesi oli negatiivinen sillä oma kokemukseni on ollut positiivinen.
Keskustelut joissa olen ollut eivät ole olleet stereotyyppisiä eivät millään tavalla kaavamaisia.
En tarkoittanut että kaikkien pitäisi hakea ammattiapua, vaikka toiset läheisistäni eivät halunneet apua en todellakaan heitä painosta osaan kyllä kunnioittaa heitä ja heidän mielipidettään, sekä muiden jotka apua eivät halua.
Minua ei ole painostettu eikä pakotettu millään tavalla.
Lääkärikin kysyi asiallisesti olenko ajatellut tarvitsevani ulkopuolista apua?
Ymmärrän toki että kaikki surevat henkilökohtaisesti suruhan on aina yksilöllistä toisen suruun ei pääse sisälle se koetaan yksin sisimmässä, näin ollen myös avun tarve on yksilöllistä.
Olen hyvin tietoinen surun monimuotoisuudesta, olen menettänyt läheiseni ennenkin, mutten tällaisen kuoleman kautta kuin nyt.Silloin en tarvinnut ulkopuolista apua.
Kirjoituksellani en tarkoittanut että kaikkien on pakko apua hakea.
Sallitko että kysyn koska minua jäi mietityttämään miksi olet ollut ammattiauttajan kanssa keskusteluissa niin monta kertaa vaikka kokemuksesi ovat olleet negatiivisia?
Kyllähän niistä saa myös kieltäytyä jos ei koe sitä tarvitsevansa.
Kaikille jotka näillä palstoilla liikkutte voimia suruun.
Kysyä saa aina ja mielelläni vastaankin.
Lapsuuden pari terapiakokeilua liittyivät läheisimmän ystäväni, veljeni, kaksoseni tms (vaikea selittää) kuolemaan kun olimme 12-vuotiaita.
Hän sairasti puolisen vuotta ja vietin jotakuinkin kaiken sen ajan hänen luonaan - vastaustaen aggressiivisesti jokaista yritystä "säästää" minua.
Olin paikalla myös kun hän lopulta kuoli ja yhdessä hänen äitinsä kanssa puin hänet arkkuun.
Kaikesta tästä olen kiitollinen niille jotka osasivat kunnioittaa lapsenkin surua eivätkä sulkeneet minua ulkopuolelle, missä olisin varmaankin hädässäni hajonnut.
Mutta ymmärsin myös joidenkin läheisten hätäännyksen kaiken tuon jälkeen - heidän oman pelkonsa surua ja kuolemaa kohtaan - ja näin jäliviisaasti tuntuu että suurelta osin nimenomaan siksi kävin ne muutamat terapiaistunnot; antaakseni heille tunteen että he auttoivat kaikin mahdollisin tavoin.
Myöhemmin kaksi muuta tilannetta, jossa olen terapiassa käynnit ovat liittyneet äkillisiin kuolemantapauksiin perheessäni.
Poikani kuoli samana päivänä kun syntyikin ja sen jälkeen jouduin ihan oikeasti toviksi surushokista psykoosiin.
Ja joitain vuosia sen jälkeen mieheni sai yllättäin aivoveritulpan ja kuoli vuorokautta myöhemmin.
Kummassakin tapauksissa lähete terapiaan tuli sairaalasta - eräänlaisena rutiinitoimenpiteenä ja kummassakin tapauksessa olin niin vereslihalla että hapuilin mitä helpotusta tahansa.
Eli siis yritin terapiaa.
Minulla ei toiminut.
Jollain toisella sen sijaan toimii.
Ja nimenomaan siksi suosittelen kaikkia yrittämään.
Kiitos vastauksestasi.