monista surun kanssa elävistä. Jokainen päivä on raskas, koska suru on kaiken aikaa läsnä. Mietin lukiessani näitä kirjoituksia, että kuinka paljon meitä oikeastaan on. Enpä osannut vielä vähän aikaa sitten ajatella millaisia tuntoja tämä kevät toisi.
Enhän tiennyt läheiseni kuolevan. Pohdin aivan toisia asioita. Sellaisia, jotka tuntuvat nyt tietysti merkityksettömiltä. Kun tietäsi, koska suru ja ikävä helpottaa, vai helpottaako koskaan. Miksi ihmiselle annetaan tällainen kärsimys, kokea jatkuvaa tuskaa erosta rakkaimmastaan.
Enhän tiennyt läheiseni kuolevan. Pohdin aivan toisia asioita. Sellaisia, jotka tuntuvat nyt tietysti merkityksettömiltä. Kun tietäsi, koska suru ja ikävä helpottaa, vai helpottaako koskaan. Miksi ihmiselle annetaan tällainen kärsimys, kokea jatkuvaa tuskaa erosta rakkaimmastaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Niin kyllä meitä kovin paljon on,meitä kärsiviä
toiset ovat joutuneet luopumaan lapsestaan ,toiset muuten läheisestään,jokainen suru on yksilöllinen ja aivan varmasti raskas kantaa.
Siinä menevät niin fyysiset kuin henkisetkin voimat,ja vuosi pari ennenkuin olet tolpillasi ja voit ajatella myös omaa itseäsi .
No voimaa sinulle kärsimyksesi kanssa
Valitettavasti elämä ei ole ikuista ja kuolema vaanii nurkan takana. En tiedä miksi ihmiset elävät kuin kuolemaa ei olisi. Oletamme että vain vanhat kuolevat ja sittenkin syytämme lääkäreitä etteivät he voineet estää kuolemaa. Mihin tämä maailma on mennyt. Mieheni kuoli 40 v. iässä, minä ja lapset jatkamme. Kuolemasta on jo kolme vuotta, mutta... Ei minua kiinnosta mitä toisella puolen maailmaa tapahtuu, valitettavasti. Minun elämäni koostuu siitä, miten minä ja lapset selviämme. Voin vain olla onnellinen ettei tämä tapahtunut aiemmin ja minulla on työpaikka (ainakin toistaiseksi). Suru on mitaton, mutta kun arjestakin on selvittävä ja elämää jatkettava. Kiireinen yhteiskunta ei todellakaan ole kiinnostunut tällaisista hidastajista ja surevista. Meitä surevia on paljon, mutta se miten mahdumme kiireiseen ja tehokkuutta vaativaan yhteiskuntaan on sitten ihan eri juttu. Ehkä joskus...
Mullakin tästä palstasta on ollut tosi paljon apua.Koska täällä on samanlaisia ihmisiä, jotka ovat menettäneet läheisensä yllättäen tai jokin vakavan sairauden takia.
Ensimmäinen äitienpäivänä takana ilman rakasta äitiä.Mutta tää on tätä elämään!
Mulle on myös vaikeita päiviä ne päivät jolloin vanhempani menehtyivät; se tietty päiväluku.
Pahin on takana ja nyt jo pikkuhiljaa näkyy tunnelin päässä valoa.Kauniit muistot kantavat ja pitävät minut kiinni elämässä ja tässä päivässä.
Puhu surustasi ja itke kun itkettää!! Minulle 3 ensimmäistä kuukautta olivat pahempi aika, sen jälkeen on olo vähän jo parempi, vaikkei entinen ihminen varmasti palaa moneen vuoteen esiin.
otan paljon osaa menetyksiin tiedän että ne ovat niin sydäntäraastavia asioita ja tuntuu ettei niistä selvi koskaan.mutta toivotan kaikkea hyvää sinulle elämässäsi,jaettä sinulla on tukiverkosto.ei läheisten menetyksiä opi hyväksymään.mutta mennään päivä kerrallaan.