kertokaas

Meidän sukulaisten kohtelu meitä kohtaan on ollut aika monenlaista. Minun itseni sukulaiset eivät ole sen kummemmin lähentyneet kuin aikasemminkaan. Mieheni suku on aika laaja ja siellä on sellaisia jotka on lähentyneet todella ja haluavat soittaa ja kysellä kuulumisia.Itse emme soita kenellekkään kun tuntuu että tunkeutuu vaan heihin. Osa on sitten taas alkuun ollut todella läheinen ja järjestänyt jotain meillekkin mutta sitten kun on menty kyläilemään niin siellä onkin ollut vastassa ihan muuta. Ja olemme todella pettyneet sellaisiin.
Itsellämme on nyt sellainen vaihe menossa että emme halua sukulaisten "nurkkiin" esim. lomalla vaan ihan muualle. Ystävät on kaikonneet ja ottavat yhteyttä jos heillä itsellä menee huonosti.

kun sukulaisia ja ystäviä on niin monta ja niin monenlaisia.

Lisäksi ihmiset taitavat luonnostaan pelätä toisten surua ja kipua - pelätään että loukataan, ettei löydetä oikeita sanoja, ettei osata auttaa.

Joihinkin välit ovat vaikeina aikoina lähentyneet.
Joistakin on vieroittunut entisestään.

syyt siihen miksi ihmiset käyttäytyy niin eri tavoin johtunee ilmeisesti kokeneemmista ja vähemmän sellaisista , jos ajatellaan miten kohdata suru ja surevia.

He jotka soitti monen vuoden jälkeen tarjoten omaa olkapäätään, ja kunnet ottanut yhteyttä tai avautunut, he unohti sinut saman tien.

Aidosti surevat , jotka kaikin tavoin yritti kunnioittaa sinua parhaalla mahdollisella tavalla.Sen vaan tietää kuka kuuluu siihen sarjaan.Toiset ei ota yhteyttä heti, toiset on tukena.

He jotka kuvittelin seivovan rinnallani pidempäänkin, mutta kummasti kyllästyi ja ovat kadonneet , pitäen sinut outona kunnet jo ole unohtanut ja päässyt asian yli.

Täydelliset "pässit" jotka auttoi tasan viikon, ja sen jälkeen ottaa yhteyttä ehdottaen grillipileitä tyyliin, tai he jotka vuodattaa omia rakkaushuoliaan viikkotolkulla, unohtaen täyden totuuden että hautasit oman lapsesi juuri viikko sitten.

Oma lehmä ojassa tyypit , jolloin ymmärsit totuuden että ihmkinen tosiaankin ajattelee ensisijaisesti kuitenkin vaan itseään, tapahtuipa mitä tahansa.

He joita itse kuuntelit kerta kerran jälkeen ja odotit samaa heiltä..hmm..ei he enää jaksa..heillähän pyyhkii hyvin jo, ja ei he jaksa jauhaa surusta..onhan sitä tarpeeksi jauhettu aikanaan.

he jotka ottaa osaa , mutta työn lomassa saatkin siipeesi, koska unohtivat että ehkä suret.

Uteliaat...ne unohdin saman tien.

Sensaationhaluiset jotka esittää ottavansa osaa, mutta hakee vaan lisää materiallia millä mällätä taas, ja kerätääkseen itselleen pisteitä .

Ja lopuksi onneksi pieni joukko jolla yleensä on omakohtaiset kokemukset, he ei ole ensimmäisenä äänessä.He muisti puolestani asioita ennen ja jälkeen.
he ymmärtää edelleen ettei suru ole kadonnut vaan on läsnä joka päivä.He jaksaa kuunnella edelleen.

esim.Sain yhdeltä äidiltä kortin n.3kk jälkeen sanoilla..ostin tämän mutta en ole saannut aikaiseksi tuoda tai postittaa, mutta tiedän että nyt ei ole kuin aikaa, ja suru ei ole vuodenkaan päästä vielä ohi.

Tai he jotka hiljaisuudessa vaan vie kynttilän lapseni haudalle hakematta itselleen mitään kunniaa, tai pisteitä minulta.

He jotka vielä jaksaa kysellä, miten voit..

Itse en enää niin jaksa panostaa niihin keneen petyin, annan heidän elää ihan oma elämäänsä.
Olen jopa jälkeenpäin kun ajatukseni on selkeemmät melkein naurannut osalle.

Kun on oikein katkera on ollut hyvä olla kohteita johon voi kaiken paskan kohdistaa, joten joku tehtävä heilläkin surussani kuitenkin.

Ja ajtus siitä on olemassa..että jos on elämää kuoleman jälkeen , kaikki paljastuu, ja itse vastaat siitä miten olet elännyt. Ehkä seison kavotusten jonkun kanssa vielä.Jollei , niin saan ainakin ikuisen rauhan. huuh..

Löytysköhän täältä ihmisiä jotka olisivat halukkaita tekemään kirjan surevan ihmisen kohtaamisesta,tyyliin kymmenen käskyä läheisille.
Minä puolestani kohtasin myös kaikenlaisia ihmisiä ja aina kun olen maininnut lapseni kuolemasta he alkavat hädissään sepustaa omaa elämänkertaansa,no yhdyn kyllä tuohon edelliseen kirjoittajaan aika paljon samanlaista