Mitäs mieltä palstalaiset ovat itsemurhsta?
Itse luulen suhtautuvani kuolemaan aika luontevasti. On vaikea pelätä, sitä sen jälkeen kun on itse suunnitellut tappavansa itsensä. Aikanaan jaksoin päivästä toiseen vain sen ajatuksen voimalla, että jos elämisen tuska kasvaa liian suureksi niin tuossa kilometrin päässä kulkee 6-tie. Se toi omalla tavallaan sellaista kylmää rauhallisuutta ja kontrollin tuntua elämään.
Jotenkin minulla on sellainen tuntu, että tämä elämä päättyy oman käden kautta enemmin tai myöhemmin. Näen jo itseni viimeisillä voimilla, kun pystyn vielä itseäni liikuttamaan kävelemässä sinne venäläisen tukkirekan alle.
Typerältähän se kuulostaa, mutta kun on lapsuudesta alkaen aina joutunut pärjäämään yksin, sitä on tarve pärjätä yksin sitten loppuun asti.
Kaveri ihmetteli tuossa yksi ilta lasin ääressä, kuinka hänen sodan nähnyt pappansa tappoi itsensä (oli yli 80v). Ei pystynyt ymmärtämään. Jostain syystä minä olevinani ymmärsin hemmetin hyvin, vaikka en ollut koskaan häntä tavannutkaan.
Kyllä minä ymmärän jos tämä kuulostaa oudolta, kyllä minäkin nuorena ihmettelin ihmisiä jotka tekivät itsemurhan. Elämää kun on tarpeeksi elettynä en ihmettele enää.
Itse luulen suhtautuvani kuolemaan aika luontevasti. On vaikea pelätä, sitä sen jälkeen kun on itse suunnitellut tappavansa itsensä. Aikanaan jaksoin päivästä toiseen vain sen ajatuksen voimalla, että jos elämisen tuska kasvaa liian suureksi niin tuossa kilometrin päässä kulkee 6-tie. Se toi omalla tavallaan sellaista kylmää rauhallisuutta ja kontrollin tuntua elämään.
Jotenkin minulla on sellainen tuntu, että tämä elämä päättyy oman käden kautta enemmin tai myöhemmin. Näen jo itseni viimeisillä voimilla, kun pystyn vielä itseäni liikuttamaan kävelemässä sinne venäläisen tukkirekan alle.
Typerältähän se kuulostaa, mutta kun on lapsuudesta alkaen aina joutunut pärjäämään yksin, sitä on tarve pärjätä yksin sitten loppuun asti.
Kaveri ihmetteli tuossa yksi ilta lasin ääressä, kuinka hänen sodan nähnyt pappansa tappoi itsensä (oli yli 80v). Ei pystynyt ymmärtämään. Jostain syystä minä olevinani ymmärsin hemmetin hyvin, vaikka en ollut koskaan häntä tavannutkaan.
Kyllä minä ymmärän jos tämä kuulostaa oudolta, kyllä minäkin nuorena ihmettelin ihmisiä jotka tekivät itsemurhan. Elämää kun on tarpeeksi elettynä en ihmettele enää.
Vastaukset 23
Vanhimmat
jos uskaltaisin. Mutten uskalla sillä pelkään joutuvani helvettiin.
Olen aika kovan elämän elä'nnyt, ja pelännyt ainoa kasvattajaani koko elämäni.Eli oma äiti.
Kuolemaa ajattelin kai nuorena jotenkin, sellaisena että SITTEN..he huomaa minut tavallaan , mutta liian myöhään .
12 vuotiaana yritin kursitaa itseni nahkavyöllä, jolloin silmät pullistui ja taju oli hilkulla mennä.
Vanhempana ajatus kuolemasta ei loppunut, vaikka elämä muuten hymyili.Pelkäsin kuolemaa ja mielessäni näin myös tavallaan miten se tapahtuisi aikanaan .Aloin pelkäämään kuolemaa kun luin jostain että ajattelemalla kuolemaa niin paljon kun olen elämäni aikana tehnyt , tavallaan kutsun kuoleman luokseni.
Jopa toivoin kuoleman ratkaisevan onglematilnteeni , kun olin kriisissä.Toivoin , mutta pelosta peruin ajatukseni, kuolemasta oli siis kyse.
Tapahtui suuri onnettomuus, mutta koin saaneeni uuden mahdollisuuden.Ehkä unohdin asian, en tiedä.Meni muutama vuosi taas, ja jälleen kerran sain suurimman pelkoni eteeni.Lapseni oli kuollut.
Nyt taistelen näiden ajatusteni kanssa , miksi näin kävi.Eikä ole vaikeaa arvata mitä päässäni liikkuu.
Koita saada ajatuksesi pois kuolemasta.Hae apua jollet onnistu.
Meille sureville jää suunnaton tuska lopun elämäksi.
En tiedä onko sinulla siaruksia tai muita läheisiä elossa tai olemassa.Mutta jos on.
En usko että toivot heidän kärsivän? Sisaruksesi menettävän otteen elämästä ja vaipuvan suruun.
Jollet arvosta itseäsio, koita pysyä pinnalla ihan muiden ihmisten takia.
Niin että mitäkös mieltä sitä nyt sitten olisi kun veljen itsemurhasta on kulunut 2kk, olen tosi kiukkuinen ahdistunut väsynyt ärtynyt, tuskainen, turhautunut,öisin näen painajaisia ja nukun huonosti, mutta kaikesta huolimatta elämän haluni vaan voimistuu päivä päivältä, elämän haluni ei koskaan ennen ole ollut näin voimakas.
Olen väsynyt näihin itsemurhajuttuihin ja en haluisi vastata enää yhteenkään, en pysty hyväksymään että itsemurha ajatuksella leikitään.
Sanoisin teille jotka pilailu mielessä kirjoittelette näillä palstoilla itsemurhasta mitä te teette jos jonain päivänä joku läheisistänne tekee itsemurhan?
Joten päätin kysyä oletko joskus kokenut jonkun läheisesi itsemurhan aiheuttaman trauman shokin ym. jos olet et voisi edes ajatella itsemurhaa?
Jokainen on vastuussa itse omista teoistaan. Jos tekisit itsemurhan sinä yksin olisit siitä vastuussa eivät sinun sukulaisesi tuttavasi ym.
Kannattaa muistaa että tuonelantie on yksikaistainen sillä tiellä ei ole paluu liikennettä, palata ei voi vaikka kuinka haluaisi.
Itsemurha on pakoa todellisuudesta. Tekona hyvin itsekäs.Hukkaan heitetty elämä sitä on itsemurha.
Elämään kuuluu myös vastoinkäymiset vai onko joku joskus luvannut meille että elämä olisi helppoa? Eipä ole luvattu.
Oma elämäni ei ole helppoa nyt eikä ole ollut sitä juuri koskaan, mutten voisi ketään jättää tähän ahdistukseen jossa nyt olen siksi, että tekisin itsemurhan.
Minkä takia elämän pitäisi olla helppoa? Jos odottaa helppoa ja aina onnellista elämää joutuu pettymään yhä uudelleen ja uudelleen sillä ei sellaista elämää ole. Sitä kuvittelee että oma elämä on niin onnetonta ettei kenenkään muun elämä ole sitä. Emme me näe toisten seinien sisälle missä ongelmissa kukin kamppailee ja kuvittelemme että olemme maailman ainoat onnettomat ihmiset, meidän omat tunteemme ja mielikuvituksemme valehtelevat meille.
Elämä on liian arvokas itse päätettäväksi.
Sitten lopuksi jos et pilailumielessä kirjoittanut,
niin unohda itsetuhoiset ajatukset jos sitä tosissasi olet miettinyt. Ehkä on hyvä muistaa ettet ole vaikeuksiesi keskellä yksin on muitakin joiden on ollut pakko selviytyä yksin lapsuudesta asti, kohtalotoverita riittää.
Mutta ei ole olemassa mitään syytä tehdä itsemurhaa jos kaikki ihmiset joiden elämä on vaikeaa tekisivät itsemurhan kyllä olisi autiota tällä maapallolla.
Jos elämä näyttää niin synkältä että itsemurha näyttää ainoalta vaihtoehdolta silloin olisi paras hakea apua itselleen.
Elämän onnen muruset koostuvat peinistä asioista arjen iloista ja suruista. Onni ei tule etsien vaan eläen.
Kyselit mielipiteitä tässä niitä nyt sitten olisi.
On sitten kysymys henkisesti tai vuosiltaan nuorena, ihminen suhtautuu pääsääntöisesti ymmärtäen itsemurhaan.
Mitä enemmän elämää näkee ja todellisuutta kokee, sitä vaikeampi on ajatella että kenenkään MINÄ ITSE olisi maailman napa, joku jonka omat henkilökohtaiset huolet, murheet tai kivut olisivat niin merkittävät ja painavat että niitä helpottaakseen voi tuottaa elinikäisiä vammoja läheisilleen.
Itsemurha on itsekkyyden ja omanapaisuuden äärimuoto.
muutaman läheiseni itsemurhan.Se on hirveää kestää vuosikausia ennenkuin,edes jotenkin selviää.Itse sairastan kuolemaan johtavaa sairautta,mutta jokainen päivä on lahja kuitenkin,miksi sen päättäisi ennenaikojaan.
Ihminen ei yksinkertaisesti jaksa enää elää ja te syytätte häntä itsekkääksi, koska hänen ratkaisunsa sattuu teihin?
Kukahan se tässä itsekäs on?
En tarkoita, että kenenkään pitäisi kantaa syyllisyyttä, mutta meistä jokainen tapaa itsensä kun Ei Jaksa Enää Elää.
vaan yleisesti.
Kun vaikka pienten lasten isä tai äiti tappaa itsensä niin hän teoillaan sanoo että pitää itseään ja omaa kipuaan (mikä varmasti onkin suuri) niin merkittävänä ja maailman tärkeinpänä että sen nimenomaisen pahan olon loppumisen vuoksi on oikein uhrata lasten ja puolison jne loppuiän mahdollisuudet kokonaiseen elämään.
Minusta se on itsekkyyttä.
On aina itsekkyyttä oman mielihyvän tai hyvinvoinnin saavuttamiseksi tai tässä tapauksessa pahoivoinnin lopettamiseksi tehdä toisille peruuttamatonta pahaa.
Niin sen itse näen.
Puhuttiin sitten yleisesti tai sitten itsestä ei sillä väliä.
Jos päädyn lopulliseen joskus...
Onneksi itselläni ei ole lapsia, joten ei tarvitse heidän vuokseen huonoa omaa tuntoa kantaa. Ja muut... ymmärtävät jos haluavat ymmärtää, epäselväksi ei pitäisi jäädä syyt niille harvoille ketkä minut tuntevat.
Eämässä nyt vaan on niin että täällä pitää ottaa myös toiset huomioon, elämässä on paljon pelisääntöjä esim. liikenne ei sielläkään voi ajaa miten sattuu sielläkin on otettava toiset huomioon, ei täällä selviä ellei ota toisia huomioon. Kyllä minusta sinun tulisi ottaa huomioon tuntemasi ihmiset ja se että mitä sinä merkitset heille esim. kaverina, ystävänä sisaruksena ym.uskon että sinulla on merkitystä heille. Kyllä itsemurha tekona on itsekäs eihän siinä muuta ajattele kuin omaa itseään, kun kuvittelee että se on ratkaisu elämän ongelmiin.
Sanoit että ajattelemalla itsemurhaa koet hallitsevasi elämääsi, miten elämää voi hallita kuolleena, no ei mitenkään, sitä pystyy hallitsemaan vain elävänä.
Kerro mikä muka on niin hyvä syy että pitää itsensä tappaa?
Kunnioitus muita kohtaan alkaa omasta itsestä ensin tulee kunnioittaa itseään ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, vasta sen jälkeen voi kunniottaa toisia.
Kyllä minun yli viisikymppisen elämäni aikana on ollut aikoja jollin en olisi millään jaksanut elää, mutta aina vaan on ollut jatkettava eteenpäin, mikä ihmeen vaihtoehto itsemurha olisi ollut niissä tilanteissa?
Se on kyllä ihan vissi että ei jokainen tapa itseään kun tuntuu ettei jaksa enää elää, se on vaan tunne sisimmässä silloin vaan tuntuu siltä ettei jaksa.Järjen avulla pystyy tunteita hallitsemaan.
Olen sitä mieltä ettei pidä pyytää helppoa elämäntaivalta vaan voimia sen kulkemiseen.
Itsemurha on vääränlaista kuoleman ihannointia.
Vai yleisellä tasolla puhutaan... kuitenkin otat esimerkiksi pienten lasten vanhemmat. Argumentointi äärimmäisyyksien kautta ei oikein vakuuta.
Itse näen itsemurhan fundamentaalisena ihmisoikeutena. Kuten Schopenhauer toteaa, maailmassa ei oikeastaan ole mitään mihin ihmisellä olisi yhtä ilmeinen oikeus kuin omaan henkeensä. Oikeus toisen elollisen olennon henkeen, ihmisen tai eläimen, on äärettömän paljon kyseenalaisempi. Sen verran tulen tästä näkökannasta vastaan että pienen lapsen vanhemman itsemurhaa en pidä täysin oikeutettuna. Pitikö mennä porsimaan, siitä huolimatta että elämä on kärsimystä.
Sinä suurperheen äitinä olet varmaan halukas vastaamaan kysymykseen, millä oikeudella tuotit lapsillesi sen onnettomuuden että manasit heidät suloisesta tyhjyydestä tähän tukalaan maailmaan. Maailmaan, jossa kaikki elävät väistämättä kärsivät enemmän kuin nauttivat? Juuri lisääntyminen on äärettömän itsekästä. Pahempaa, se on rikos ihmisyyttä vastaan. Pidän sinua sarjamurhaajaa pahempana rikollisena.
tuota kerjäsin kun lähdin mukaan teiniangstaajien itsetehostejuttuihin.
Jossain määrin voisi rajottaa noita sellaisella palstalla joka on tarkoitettu surevien forumiksi, mutta sekin lienee puhtaasti mielipidekysymys, ketä saa ja kehtaa ja kuinka lujaa lyödä.
Jotkut kehtaa melkein mitä vain.
Sinua varmaan ilahduttaa kuulla että sarjamuraajarikollisuuteni on osittain saanut "onnellisen lopun" kahden pienen lapsen kuolemaan.
Päätän osaltani keskustelun tähän ja yritän tästedes olla surullani häiritsemättä näitä iloisten itsemurhanpalvojien kokoontumisajoja.
Olkoon sitten itsekästä. Totuus on kuitenkin se, että ei minua tänne kovin moni jää suremaan, Se ehkä tekee asiasta vähemmän itsekästä?
Jostain syystä haluaisin käyttää sanaa armo itsemurhasta, mutta se taitaa kristilisessä yhteiskunnassa olla liian voimakas ilmaisu. Itsele se on lopullinen päätösvalta siihen, että täällä ei ole pakko olla.
Ja miksi... se on jotain liian henkilökohtaista jakaa edes anonyyminä. Mutta jos kuvakieltä käyttää se on varjo, joka on seurannut minua lapsuudesta tähän päivään. Nuorempana elätin vielä toivoa siitä, että se väistyisi pois, ajattelin että pystyn vielä olemaan "normaali".
Viime aikoina olen kuitenkin oppinut sen, että se vaatisi lapsuuden saamista takaisin. Minun aivoni eivät enää koskaan kasva ja kehity niin kuin ne tekevät lapsella. Tästä johtuen voi olla, että se varjo ei ikinä häviä.
Ja jos näin on, jokainen päivä tällä planeetalla on ahdistusta.
Miten sinut saisi huomaamaan että olet tärkeä niille muutamallekkin ihmiselle jotka sinulla on.
Ei sinun tarvitse saada lapsuutta takaisin vaan käsitellä se uudelleen amattiauttajan kanssa että varjo häviäisi.
Kyllä jokainen on tärkeä jollekin tuntuu se sitten miltä tahansa, Suomalainen yhteiskunta ja perhe vaan on sellainen ettei tunteista paljonkaan puhuta eikä välittämistä ilmaista suoraan mikä on valitettavaa mutta kyllä silti välitetään vaikka ei aina osata sitä ilmaistakkaan.
Suomessa perheissä vaietaan silloin kun pitäisi puhua.
Oletko itse ilmaissut välittämisesi läheisillesi tietävätkö he sinun tunteistasi.
Oletko puhunut heille mitä sisimmässäsi koet ja tunnet, tietävätkö he ahdistuksestasi ja itsetuhoisista ajatuksistasi?
Puhuminen ei aina ole helppoa läheisten kesken mutta olen sitä mieltä että sitä kannattaisi kokeilla. Puhua vähitellen.
Koeta torjua itsetuhoiset ajatukset pois itsestäsi, älä hyväksy niitä sinun omina ajatuksinasi. Itse olen tehnyt niin kun minulle on tullut sellaisia ajtuksia mieleen tietoisesti olen ne torjunut ei kaikkia ajatuksiaan tarvitse hyväksyä niitä voi torjua ja ajatella että nämä eivät ole minun omia ajatuksia näitä en halua ajatella. Ajatuksia voi torjua omalla tahdolla sitä on vaan tahdottava torjua epäsopivat ajatukset.
Elämä on aina elämisen arvoista sillä en usko että helppoa elämää on missään kenellekkään tarjolla. Aina se ylä ja alamäkeä ne kuuluu elämään.
Heh,
Äitini eu tiennyt, että minä olin läpi peruskoulun koulukiusattu. Tarvitseeko hänen siis tietää sitäkään, että minä hyperventiloin, joka yö ennen viikon alkua. "Sunnuntaitautia" niin kuin lapsena sitä kutsuin. Pakkoliikkeenikään eivät olleet perheeltä piilossa, mutta ilmeisesti niihinkin "totuttiin". Katsokaas kun Jeesuksen piti pelastaa :-)
Jos minä jotain elämästä olen oppinut niin sen, että olen yksin, elän yksin, tappelen yksin ja kuolen yksin. Totuus on se, että pelkään jo pelkkää ihmiskontaktia, puhumattakaan, että uskaltaisin kehenkään luottaa.
n00ne älä huoli. et ole yksin. minua kiusattiin myös peruskoulun. on minulla kavereita nyt mutta kaikki vaan puhuu minusta paskaa. ihmiset on niin paskoja.
minulla tuli pakkoliikkeitä ja mielteitä koulu kiusauksen myötä. olen tosin kiusaajan kanssa nyt ihan hyvissä väleissä. mutta niin paljon paskaa on tapahtunut että odotan kokoajan kuolemaa. alkoholi (en kyllä suosittele) poistaa kaikki ongelmat kun olet humalassa. mutta siinä menee rahat ja kaikki.
haluaisin juoda joka päivä sen 12 mutta ei ole varaa. elämä on ahdistavaa. lääkkeet eikä terapiakaan ei auta. ja niin minäkin pelkään ihmiskontaktia. siis jos olen kaupassa en jotenkin vaan pysty katsomaan ketään silmiin. just ja just ehkä uskallan puhua jos sattuu joku tuttu olemaan siellä. en ole mikään skitsofrenikko tai muuta. niin paljon paskaa minulle on ihmiset tehnyt että välttelen heitä. en ihan pelkää mutta en vain pysty katsomaan silmiin 3sekuntia kauempaa. kai se on jotain traumaa koulukiusauksesta en tiedä. kokoajan tuntuu että kaikki katsoo minua ja puhuu paskaa. pelkään tutustua uusiin ihmisiin jos ne saisivat tietää menneisyydestäni. olen täysin romahtanut. suunnittelen tämän kidutuksen lopettamista, viimeyö taisi mennä sitä miettiessä miten lopetan itseni ja mitä kirjoitan suicide-noteen jotta rakkaat vanhempani ymmärtäisivät. kaikenlaista outoa on minulle kehittynyt, en uskalla seksiäkään harrastaa. jos puhun jollekin tulee päähäni oudosti en tiedä ymmärrätkö mutta tämän sanoja. siis jos tämä vaikka kysyy hei mitä kuuluu? niin autom. mieleeni tulee ajatus että tämä ajattelee että tuossa tuo tollo on. en ymmärrä miksi. vaikkei tämä edes ajattelisi niin.
tiedän tunteesi n00ne. minä ainakin rakastan sinua. koulukiusaus pilasi minunkin elämäni. et ole yksin. olen vuosikausia odottanut tapaavani kohtalontoverin ja vihdoin löysin sen. voisitko kirjoittaa minulle tai antaa maili-osoitteesi. ihan oikeasti. tahdon kertoa sinulle kuinka minä kärsin. MISSÄ IKINÄ OLET, MITÄ IKINÄ TEETKIN MINKÄ NÄKÖINEN TAHANSA OLET, MITÄ TAHANSA AJATTELET MINÄ OLEN TUKENASI N00NE. OLEN KOKENUT SAMAN PASKAN KUIN SINÄ. TOIVOTTAVASTI KIRJOITAT MINULLE JA LUOTAT MINUUN. OLEN YSTÄVÄSI. USKO MINUA. KIRJOITTELE. PYYDÄN.
Kiitos,
usko tai älä mutta minä välitän myös sinusta. Emme me harvinaisia ole päähän potkittuja maan hiljaisia vain. Silloin kuin kiusaajat saivat kaiken huomion, avun ja säälin... meidät jätettiin yksin.
Tällaisen runon kirjoitin noin 5 vuotta sitten...
"
Mitä näen kun katon syvälle sydämeeni?
Näen jotain harmaata, kuivettunutta,
kuin iän runtelemaan.
Jos voin jollakin lohduttautua, niin sillä,
että minä en itselleni tätä kohtaloa ole aiheuttanut.
Se mitä minulla on sydämessäni sen ovat muut sinne tunkeneet.
"
Ei minulla ole paljon valoa tullut sinne senkään jälkeen. Myös minulla jokunen tuttu ja he eivät ole paskoja. Mutta minä pelkään, että joskus valun takaisin sinne mistä tulin. MInä pelkään, että minua inhotaan ja hyljeksitään samalla tavalla kuin silloin joskus.
Minä en uskalla olla normaali oma itseni vaan suorittaja jolla on käsittämätön pakko onnistua, ottaa vastuuta, ja samaan aikaan järkyttävä pelko epäonnistua. Aivan kuin minä suorituksillani lunastaisin paikkani ihmisten joukossa.
Ihminen... aika usein minulla on tunne siitä, että en ole ihminen... jos olen ei minun olisi koskaan pitänyt elää tähänkään saakka.
Kuitenkin minä olen ja aion olla vielä ainakin hetken.
Tiedätkö, tämä on ensinmäinen kerta kun julkisille foorumeille puhun näistä asioita. Joten älä suutu minulle vaikka en sähköpostia annakkaan.
Tuo runosi on todella koskettava mutta myös todella hieno. Hyvin tehty runo, ymmärrän siitä jokaisen sanan. Ihan kuin itse olisin sen kirjoittanut.
Minulla kokoajan virtaa hiki tuskan takia ja paikat tärisee ja ahdistus painaa koko vartaloa jokaista suonta myöten. En vieläkään tiedä miten vanhempani koskaan antavat anteeksi jos ja kun teen itsestäni lopun. Kirjoitan heille pitkän pitkän kirjeen jotta ymmärtävät että rakastan heitä. Joskus vain se tuska ottaa voiton lopullisesti. Tiedät mitä tarkoitan. En ole missään psykoosissa tai muuta sellaista, äärimmäisen tuskainen vain. Ollut jo niin kauan, välillä ollut hyviäkin hetkiä. Mutta niin vähän..koulukiusaus homma niin luulin päässeeni siitä jo yli kun yhtäkkiä alkoi ahdistus ja muistoja tulemaan mieleen, ne jotenkin ne kivut odotti oikeaa hetkeä kauan ja sitten tulivat hirveällä paineella mieleen. En saa millään mielestä vuosien vuosien takaisia tapahtumia..en vain saa. Ne toistuvat mielessä kokoajan. Muuten olisi ihan ok jos ikäviä muistoja olisi yksi joka kiertää mielessä mutta kun niitä on ainakin 50. Kummallista kyllä mutta näin viimeyönä unta kaljasta jota join ja samalla mietin mitä kerron tuttaville ja vanhemmille mitä aion tehdä samalla heräsin omiin sanoihin jotka sanoin isoon ääneen "antakaa anteeksi!" onneksi kukaan ei kuullut. Saattoi olla enneuni tai jotain kun kaljapäissäni olen menossa loppuakohden joskus. En katsos millään pysty tekemään itselle selvinpäin mitään, vasta hyvin humalassa jolloin en edes muista ihania vanhempiani vaan että olen niin humalassa että osaan vain muistaa itseäni.. Annoin itselleni vuonna 2003 pari vuotta lisää elinaikaa, nyt tässä sitä vielä ollaan vuonna 2007. Olen päättänyt lisätä elinaikaani vielä vähän.
Kerron sinulle nyt sanani nämä on osoitettu vain sinulle vaikka joku muukin lukisi tämän usko tunne ja tiedä että nämä on vain sinulle n00ne: Kun olet tekemässä kaikesta tuskasta lopun tiedä, että minä välitän sinusta olit minkänäköinen tahansa tai mitä ihan tahansa, vaikka tuntisitkin että olisit yksin vaikka olisit melkein varma että olet yksin kaivossa, tai kuilussa josta ei pääse ylös tai läpi. MINÄ olen aina mukanasi...aina.
Lapset ovat elämän suuei lahja joita ei kaikille edes anneta eikä niin paljon kuin haluaisi. Sitten kun jotkut ovat saaneet tämän suuren lahjan Hengen päätetään tosta noin heittäytyä paholaisen ikisyliin. Tilaisivat itselleen edes Aamun ajatukset ja päivät alkaisivat positiivisesti!
Itsemurha on niin väärin ja paluuta ei ole. Sielu se on kaikissa ihmisissä ja se onkin kuolematon! Etpä sitä saa tapettua vaikkakin sydän lopettaa sykkimisen ajattelisivat vähän. Kun on paha olla mieli musta sielu ei puhdistu lopettamalla ruumiin toiminta. Mutta aivan kuin tänne synnytään kuka mitenkin täältä lähdetään kuka mitenkin omalla tai Jumalan ajalla. On se itsekäs teko, mutta minkäs teet kun itsekkäitä on yksikin liikaa!
Suunnittelin itsemurhaa ensimmäistä kertaa 6vuotta sitten. päätin sitä lykätä. no, tässä sitä vielä ollaan. ihan vain sen takia olen jaksanut että ajattelen että jos käy liian surulliseksi elämä niin tuossa lähellä on ranta. uskon että teen joskus vielä sen itsemurhan, en ole varma mutta onhan tuo ollut mielen päällä yli 2000 päivää (6x365)
äitini tappoi itsensä kun olin 9-vuotias.. Antoi se aina kovan alun tällekin elämälle ja aikuistumiselle..
muista välitän aina sinusta. aikani on tullut. Hei Hei.
NO miksi hitossa tulet tälle palstalle uliseen??
ja minkä takia jonkun toisen pitää hengiltä sut ottaa??? ajatteleppa niitä kuskeja.. sitäkö haluat??
kontroloippa kuolemasi ja sen halusi ihan muualle kun jonnekkin 6-tie.. tee se sitte hiljaa ja omassa oloissasi eläkä kärsimyksiä toisille tuo.. oot tosi itsekäs ja sanompa että mene tuonelaan ihan oman ja hiljaa käden kauttas!! et sitte oo valittamassa senkin pikku piru..jokainen meistä joutuu pärjäämään yksin..eikä kukaan oo taputtelemassa päähän et pärjäsitkö vai et..!! ei kukaan tuu sua silittelemään jatkuvasti.. että oot niin ihana ja ota huomioon että sinä ite voit eläämäsi vaikuttaa ei kukaan muu .. ja TAATUSTI SE TYPERIN ITSARI EI OO RATKAISU.. ja jos sulle on niin ei voi mittää!!!
Arvaappa välitänkö ********** siitä rekka tai junakuskin tunteista sen jölkeen kun minä en enää itse jaksa elää. ? :)
Se nyt sattuu olemaan nopein ja varmin tapa mikä tulee mieleen.
Jos itsemurha on itsekästä niin sitten, se on ensinmäinen itsekäs asia minkä minä olen elämässäni tehnyt. Se minulle suotakoon.
Ja aivain oikein jokainen meistä pärjää yksin niin kauan kuin jaksaa. Niin sinäkin ja minä. Ja aivan oikein minäkin vihaan ruikuttajia... vihaan enemmän kuin mitään muuta.
Tämä on ensinmäinen - ja viimeinen kerta kun näet minun ruikuttavan omaa suruani.