menettää omainen nopeasti esim. kolarissa vai niin, että toinen viruu sairaalassa vuoden ja odottelee siinä koska loppu tulee? Kumpi on parempi omaisille?? Oma isäni makaa tällä hetkellä sairaalassa, ollut jo puoli vuotta siellä. Tällä hetkellä todella huonossa kunnossa. Tuntuu, että joka päivä soittaessa hänelle, hyvästelee samalla uudelleen ja uudelleen. Ainakin itsellä on tosi rankkaa verrattuna siihen, että muut sukulaiset ovat kuolleet nopeasti. Mites muut ajattelee??
Onko helpompaa
menettäjä
252325
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Riiååuu niin monista asioista. Aina on joka tapauksessa rankkaa menettää läheisensä.
Mutta, jos hän lähtee ennen aikojaan, siis liian nuorena kuolemaan, läheiset joutuvat suremaan myäs hänen kesken jäänyttä elämäänsä. Mitä nuorempana, sitä pahempi.
Jos tietää, että läheinen on kuolemassa, voi hänen kanssa keskustella siitä, mitä hän haluaa läheistensä tekevän, mitän hän haluaa heidän jatkavan elämäänsä jne.
Jos läheinen menee yhtäkkiä, se on läheisille valmistelematon sokki, joka vetäisee maton jalkojen alta. Kaikki jää kesken, kaikki jää sanomatta.
Yhtäkkinen kuolema, varsinkin nuorella iällä, on läheisille traumaattisempi kuin hidas kuolema, johon voi valmistautua.
Veljeni lapsi oli sairas syntymästään saakka ja elinpäiviä oli luvattu taudin toteamisesta n 1v. kuoli 1v3kk ikäisenä. Oli tavattoman rankkaa meille kaikille odottaa ja päätös tälle elämälle tuli Pääsiäisyönä. Kuolema oli Lapselle parhain vaihtoehto.. Kuolema yllätti silti meidät toiset täysin.
Totta on omalla kohdallani ainakin kun kuoleman kautta menetin 2v. tyttäremme (hukkui)suru oli suuri ja lisäksi elämä jota odotti joka jäi unelmaksi joka oli melkein mahdoton pikka päästä yli. 9v. elin kuin kone joka teki kylmästi kaiken pakollisen. Oli vuotta vanhempi ja kaksi vuotta nuorempi lapsi. Heidän tähden jos ei muuten läheiset ja ystävät tekivät kaikkensa vetääkseen minut surun suosta ylös.
Jäljellä oli tästä enää pari ystävää kun selvisin viimein ja elämä sittenkin voitti. Joskus masennus iskee kun näissä sisaruksissa huomaan laiminlyöntejäni joille en todellakaan voi enää mitään ja joita en olisi halunnut mutta turhaa on jossittelu, niin turhaa!
Vanhemman kuolemaa odotellessa (etenkin sirasvuoteen vieressä) on liikuttavaa miten toiset suunnittelee saattovieraatkin hautajaisiinsa, tarjottavat, järjestelyt virsiä myöten. Nämä ovat todella valmiita lähtemään, eikä siinä kapinat edes auttaisi. Minä en pystyisi tyynesti odottamaan. Parempi olis päästä kertalaakista pois eikä "kitua" ja olla toisten vastuksina. Siitä ei pääse mihinkään miten kesken siinä jää kaikki.. vaan minulle sopisi äkkilähtö. "Valvokaa.." on raamatusta,sen mukaan elän Päivän vain ja hetken kerrallansa .. riemun maahan päivään kirkkainpaan.
Kannetaan yhdessä näitä raskaita menetyksiä. Vielä tulee sekin päivä jotka antaa vastauksen niihin kipeisiin kysymyksiin jotka täällä ajassa jäävät vastauksia vaille.
Toinen pappa oli vahva kuin härkä. Aina neuvomassa elämää ja tiesi asioista paljon. Sai yli 70v. aivoverenvuodon ja oli puoli vuotta sekaisin. Vahva ihminen näkemässä pikku-ukkoja. Rankkaa omaiille.
Toinen pappa sai sydänkohtauksen ja kuoli pois. Rankkaa omaisille. Toinen pappa tokeni vähän. Käveli rollaattorilla ja jutteli. Hän sanoi, että nyt on nuorten aika ja toivottavasti aika jättää nätisti pian. Meni vuoden päivät ja aivoverenvuoto uusi ja pappa kuoli. Minä vein molemmat tyttöni (6v. ja 8v.) katsomaan ruumista. Kuolema on osa elämää ja joka päivä, kun ihmisiä syntyy, niitä myös kuolee. Lapseni arvostivat minua syvästi tämän vuoksi. Ei turhaa "tekopyhyyttä" vaan todellisuutta. Ihmiset kuolevat, tänä päivänäkin. Niin myös minä itse..jonain päivänä.
Teit hienosti, kun annoit lapsien katsoa rakastaan viimeisen kerran. Tietty on tärkeää että lapsi ymmärtää että kuolemakin on "jonkinlainen" osa elämää ja että oma vanhempi on turvana. Ja on tietysti sellaisiakin jotka haluavat muistaa elävänä, eikä siinäkään mitään, jokaisen oma valinta.
Itse menetin rakkaan mummuni 17 vuotta sitten. Olin silloin 15 vee ja vanhempani näkivät minut liian lapsena mummun viimeiseen tapaamiseen. Tämä olisi ollut minulle hyvin tärkeää, mutta se kiellettiin minulta. Aika ajoittain se vaivaa minua vieläkin ja varmaan koko loppuelämän...Viimeiset jäähyväiset on tärkeä asia antakaa lasten nähdä ja ottakaa mukaan hautajaisiin ja muistotilaisuuteen vaikka he olisivat kuinka pieniä!
Lopuksi alkuperäisen viestin lähettäjälle: Kuolema tulee aina yllättäen vaikka kuinka tietäisi lopun tulevan etukäteen.
kun haluaisin ottaa lapseni mukaan hautajaisiin muttei he halua. Mitä siellä tekisi? Nytkin tulossa on isäni vanhimman veljen hautajaiset mutta vapaaehtoisesti eikä pakollakaan heitä sinne saa.. Poika 14v, tyttö 11v tytöllä on omia menoja (sopivasti) poika haluaa olla kotona en ikinä ole sitä(vainajaa) nähnyt ja nyt pitäisi mennä sen hautajaisiin.. ei tuu "kauppoja".
Minä olen aina saanut olla lapsena vanhempien mukana hautajaisissa ja häissä ym. juhlissa. Eikä minulle missään vaiheessa tullut mieleenikään janttailla lähdön kanssa.
Tässäkin taitaa näkyä taas se minun 9 vuoden pimeys..En ollut Äitinä läsnä vaikka arjessa pyörinkin.
Poika oli kolmen vuoden ja tyttö 3 kuukauden ikäiset kun oli siskon(2v.) hautajaiset. Siellä olivat mukana kun ei muuta voineet. Nyt näyttää siltä että, niitä ei saa kun omiinsa seuraavaksi..
Jotkut sanoo hyväksi kun en pakota ja toiset on .. Niin ne lapset vieraannutetaan kuolemasta ja sitten kun joutuu kasvokkain sen kanssa ollaan vähintään tappamssa itteä kun eihän kuoleman pitänyt heidän elämää koskia! Molempi parempi, olisin halukas saamaan kommentteja vaikkei se tilannetta muuta. Eivät lähde niin eivät. En muuten ole ainoa joka sanoo samaa.
Olen menettänyt isäni sillai että me nähtiin se kuolema jo pitkän ajan eli siitä ei tullu hirveitä kipuja kun hän kuoli..pääsi tuskistaan JA menetin poikani äkisti onnettomuudessa.. voi herre good että ottaa koville..ihan kaksi eri asiaa.. toisella tosiaan jäi se elämä elämättä...ja sitä ei niinku meinaa hyväksyä millään..ei helpompaa millään tavoin..ei..sitä ei hyväksy sitä asiaa et nuorella jäi se elämä elämättä...se paras aika 20- 30 on niin ihanaa aikaa elää ja olla onnellinen ja kuollaan ennen sitä ..???
On takuulla helpompaa menettää ihminen sairauteen kun oma lapsensa onnettomuudessa.
On helpompaa menettää oma vanhempansa kun tietää hänellä olevan tuskia ja hänen haluavan pois,mutta kun menetätä oman lapsesi onnettomuudessa...
siitä et toivu koskaan elämä muuttuu ja suru on läsnä joka päivä
Jos ei halua pois tästä maailmasta, vaan tahtoo elää? Ei kaikki joilla on tuskia, halua kuolla, ei ainakaan minun vanhempani. Mieluummin tulisi kotiin, kuin viruu sairaalassa. Eikä 60-vuotias ole kovin vanha vielä, ei ainakaan tarpeeksi vanha kuolemaan.
EIHÄN KUKAAN TASAN VARMASTI HALUAKKAAN KUOLLA NORMAALISTI MUTTA JOS ON SELLANEN SAIRAUS ET EI OO MITÄÄN TEHTÄVISSÄ JA VUOSIA MENEE se on tasan tarkkaan eri asia menettää äkisti kun vuosien saatossa.. nuoren elämä vasta alussa ja toinen jo ehtinyt sinne häntäpäähän meidän mitta puun mukaan.. SE ON IHAN KAKSI ERI ASIAA.. mutta me ihmiset ei hyväksytä kuolemaa.. kun se on niin epä oikeuden mukaista.. kaikille.. ei 60 ole vielä tosiaankaan vanha.. ei ja varmasti monellakin olisi haluja elää mutta kun me ei itte saada elinpäiviä määrätä..näköjään..
MITEN NIIN HELPOMPAA menettää rakkaansa, esim. lapsensa sairaudessa kuolemaan? Hei, joudut suremaan kaksinverroin, lapsen eläessä ja pikkuhiljaa ruumiin rapistuessa ja sitten kuoleman jälkeen lopunikää! Mahtaako sitä helpompaa tapaa ollakkaan? Surullista jokatapauksessa. Et itsekään olisi valmis menettämään rakasta lastasi edes sairaana! Yht´äkkisessä kuolemassa et osaa surra sitä etukäteen. Koskaan ei taida olla valmis antamaan kultaansa pois.
Suru on kaksinkertainen , mikäli lapsi sairastaa ennen kuolemaansa.
En voi käsittää että suruja verrataan mitta asteikoissa.
Mielestäni oma keho ja mieli valmistautuu suruun lapsen sairauden myöden.Mikä ei tarkoita että se on helpompaa. Olet jo aloittanut surutyösi ja sairaan lapsen hoitaminen ja lopputuyloksen tietäminen on todella raskasta enkä sitä kenellekään soisi.
Lapsi joka menehtyy äkilistei , mihin kukaan ei ole millään tavalla voinnut valmistautua , aiheuttaa yleensä totaallisen sokin. Ja surutyöhön ei ole voinnut mitenkään valmistautua.
Suruissa on eroja. Äkillisessä kuolemassa ei jää aika hyvästelemään tai sanomaan jotain, tai katumaan sanomisia tai selittelemään.
Se mahdollisuus on kun läheinen sairastaa. Mikä ei todellakaan tarkoita että suru on helpompaa.
On raskasta kokea piktäaikisen sairaan lapsen hoitamista. Mutta kyllä suru on aina suru, ja lapsen menetys on aina valtavan kova isku vanhemmille kuoleepa lapsi miten tahansa.
Hyvin usein ei jaatella että ihminen voi menehtyä niin monella tavalla. kaikki ei kuole "siististi" tai hyväksyttävällä tavalla.
sairtas lapsi voi riutua ja se on todella tuskallista käydä läpi ja tunjtuu epäinhimmilliseltä. Yhtä traumaattista on menettää lapsi jotta ei edes voi tunnistaa omakseen.
Ihminen joka menettää lapsen kokee sen oman lapsen menetyksen omalaatuisena kokemuksena ja suruna, eikä liioin vertaa sitä.
Jokainen vanhempi varmasti myös jossain vaiheesa yrittää selvityäkseen yrittää löytää jotain omasta ajatusmaailmastaan joka pitää pään pinnan yläpuolella, ja silloin uskon että vanhempi voi ajatella että onneksi ei sentään käynnyt näin ...
Niin olen minäkin itseni suojellut surulta joka on valtava.
vertailla, ei missään nimessä! Mutta jos olet se kirjoittaja joka sanoi edellä, että toinen on toista surua suurempi, eli helpompaa on jos EI kuole yht´äkkisesti, mieti uudelleen. Kuka sinä olet sanomaan kenekään surun määrästä! Surua on monenlaista, et voi tietää. Paskat oma keho ja mieli valmistautuu suruun! Menetykseen ei voi valmistautua, vaikka kuinka haluaisi. Mielummin olisin tietämättä ja kuolema korjaa, kun on sen aika! Se on tämä tietoisuus, joka on raskainta. Eikä sitä ymmärrä kuin toinen samassa tilassa oleva äiti/vanhempi. Lapsellesi on annettu "kuolemantuomio". Elä siinä sitten normaalia elämää... Enkä tod. vertaile, se ei olisi reilua kenellekkään, älä sinäkään!
en tarkoittanut suremisesta kaksinkertaisesti=enemmän, kaksinverroin= ennen kuolemaa ja sen jälkeen.
se kun itse kirjoitin että ihminen jollakin tavalla valmistautuu on minusta vaan totuus.Kun ihminen tietää että lopputulos on kuolema, eikö se ole jo hitusen verran valmistautumista. Se että tietää että kuolema tulee, ei tarkoita etteikö kuolema aina yllätä tavalla tai toisella. Se ei myöskään tarkoita etteikö suru ole suuri. Odottamaton ja äkiliiliseen kuolemaan ei vaan voi valmistaua millään muotoa, ja sillä en tarkoita että suru olisi helpompaa tai vaikeampaa.
Lyhyesti olen eri mieltä siitä kanssasi että suru on kaksinkertainen kuin lapsi kuolee sairauteen.
TASSON NÄKÖJÄÄN VASTAILLUT MUITAKIN VÄLIIN minä kun olen voinut varautua toisen kuolemaan niinku henkisesti ja hän nukkuu pois ja toisen kerran oma lapsi kuoli niin äkisti johon ei ollut varautunut kyse on siitä hirveestä sokki tilasta joka jämähtää yllättäen.. ja siinä on se helpompaa sanomisen termi mutta ei varmasti ole kuoleman hyväksyntä helppoa kuolipa miten tahansa..
SITEN NIIN ETTÄ TOISEN TIETÄÄ JO ETUKÄTEEN TOISEN ASIAN EI.. EI TAKULLA HELPOMPAA TAPAA SURIJALLE OOKKAAN..TÄYTYY ITTE KOKEA NE ASIAT ETTÄ TIETÄÄ VARRATA KUMPI OTTI LUJIMMALLE..
Mieheni kuoli syöpään sairastettuaan kolme vuotta. Jälki käteen ajatellen oli parempi näin ja ehdimme miettiä kuoleman mahdollisuutta ja suunnitella tulevaa. Tiesimme viimeisinä viikkoina kuoleman olevan väistämätön ja puhuimme siitä. Lapset olivat mukana ja joku rohkeimmista kavereistakin olivat jättämässä jäähyväisiä. Itkimme yhdessä ja surimme. Hän sitä ettei voi jatkaa elämää meidän kanssa ja me sitä ettei hän saanut elää. Suru oli ääretön vaikka valmistauduimme. En siis tiedä miten kestäisin kuolemaa joka tulisi yllättäen ja varoittamatta. Suru on aina suru, tulipa se miten vain. Toisaalta sinun tilanteessasi isäsi on huonossa kunnossa etkä tiedä mitä tulee. Nauti niistä päivistä jotka isäsi saa elää ja voi puhua kanssasi. Ette todellakaan tiedä mikä on hänen viimeisensä, mutta toisaalta hän voi elää pitkäänkin, siksi hyvä on terveydenhuoltomme. Jaksamista sinulle tässä vaikeassa tilanteessa.
mutta kun menetin vanhan mummoni oli helpompi hyväksyä vaikka ei sekään helppoa mutta nyt 3kk sitten menetin rakkaan alle 30 veljeni aivan yhtäkkiä sairauskohtaukseen niin tämä on sellainen kokemus että tuntuu ettei tästä selviä koskaan.terve oli ja yhtäkkiä meni..tätä ei usko todeksi ja joka hetki toivoo että herään tästä painajaisesta.tuntuu että väsymys kasvaa ja todellisuus häviää.kun tätä ei ymmärrä.että tämä viimeisempi on ylitse pääsemätön asia
oma isani kuoli viime vuonna aivan yhtakkia. han oli terve ja onnettomuus tuli kuin kirkkaalta taivaalta. en koskaan ehtinyt hyvastella. eika han koskaan ehtinyt todeta kuolevansa. eika han todellakaan halunnut kuolla. han puhui aina siita, miten han haluaa elaa vanhaksi. han rakasti syvasti elamaa. on hyvin raskasta kun ihminen lahtee niin akkia. tuskinpa sellaisia asioita voi verrata, etta mika olisi sitten helpompaa. yhta vaikeaa se aina on tajuta kuolevaisuus ja menettaa ihminen, jota rakastaa syvasti. ja se etta ihminen menettaa oman elamansa kuin salama kirkkaalta taivaalta..on kovin surullista..
Minä menetin isäni vajaa puoli vuotta sitten onnettomuudessa. Iskä oli vasta 56-vuotias. Olimme vain pari tuntia ennen tapahtumaa puhelimessa ja juttelimme tulevasta illasta. Meidän oli määrä mennä mieheni kanssa vanhemmilleni kahville. Sinne olisi myös tulleet appivanhempani. Äiti oli paistanut pullat jo valmiiksi. Iskä odotti tapaamista myös niin innolla.
Mutta sitä kahvihetkeä ei enää tullut. Siitä tulikin täysin erilainen ilta mitä suunniteltiin. En oikein vielä edes ymmärrä koko tapahtumaa. Itse koen tällaisen yht'äkkisen kuoleman ihan kamalana. En koskaan ehtiny jättää jäähyväisiä enkä ehtinyt sanoa kaikkia asioita joita olisin halunnut. Tosin läheisen ihmisen kuolema on jo sinänsä todella rankkaa.
Voimia kaikille läheisensä menettäneille ja aurinkoista kesän alkua!
Äitini kuoli muutama vuosi sitten 65 v ikäisenä. takanaan hänellä oli krooninen sairaus, jonka olisi pitänyt viedä hänet periaatteessa jo kymmeniä vuosia sitten. Tälle viimeiselle sairaalareissulleen sitten jäi ja olen suunnattoman onnellinen, että sain viettää hänen kanssaan viimeisen viikon samassa huoneessa. Hän tiesi itse, ettei tästä enää tokene. Saimme puhuttua kaikki asiat selviksi ja jätettyä hyvästit.
Hän oli kyllä ihmemimmi, koska halusi järjestää "muistotilaisuuden" kotonaan ennen kuolemaansa. Itse hän ei päässyt paikalle. Hänen toivomuksensa oli, että hänen ystävänsä kerääntyvät yhteen ja muistelevat häntä hänen eläessään, eikä kuoltuaan. Hän lupasi pitää minuun yhteyttä kuolemansakin jälkeen, tulemalla uniini. Näin onkin käynyt ja aina hän on unessani niin tyytyväisen ja terveen oloinen.
Nyt sitten odottelen mieheni tuomiota. Hänen puolitoista vuotta sitten todettu ja hoidettu syöpä on uusiutunut, eikä hyvältä näytä. Hänet leikataan maanantaina ja sen jälkeen katsotaan, mitä tehdään.
Omasta kokemuksestani voin sanoa, että hyvästien jättäminen ja asioiden järjestely etukäteen on myös todella raskasta. Mieheni kanssa olemme jo etukäteen keskustelleet tasolla...jos en selviä leikkauksesta, niin...
Nytkin tulee kyyneleet silmiin ja sydän laukkaa villisti, kun ajattelen mahdollisuutta, että leikkaus on hänelle liian rasittava.
Yritän kuitenkin jaksaa tukea häntä parhaani mukaan ja "näytellä" vahvaa.
Voimia meille kaikille, tarvitsemme niitä jokainen!
näytteleminen vasta raskasta on, tiedän kokemuksesta! Pitäisi olla positiivisella mielellä ja katse eteenpäin samalla kun sydän vereslihalla ja itku/suru möykkynä sisimmässä. Muttei voi suruaan näyttää, ettei lisää läheisten ahdistusta enempää...
MIKSI SINUN PITÄÄ NÄYTELLÄ?? ei kuoleman edessä varmasti tartte esittä muuta kun on!! jos mua itkettää annan tulla sen vaan ja jos mun pitäis esittää niin ei surtavaa.. ei tulis mittään.. surukin saa tulla ilmi on se asia mikä on.. sitten se ahdistus jää sulle ittellesi ja onko hyvä olla?? minä kehotan sinua että vaikka olisit kuolevan luona saat surra ihan sen nähden tai sukulaisetkin ..ei kannata näytellä.. kyllä sen kuitenkin kaikki aistii
me kotona aloitetaan päivämme puhumalla lapsestamme jonka menetimme.. ja päivät mennee ihan ok sen jälkeen ja kun pahin aika menee ohi me ei varmasti aloiteta päiviämme näin mutta se sitten onkin jo eri asia.. aikansa kutakin.. ei olla vahvoja me ainakaan.. eikä meidän tarttekkaan olla sillä meillä on oikeus olla heikkojakin.. ja esittää?? ei onnistu ..voippa hyvin sinä kuitenkin ja jatkoja..
vakavasti sairaan lapsen vanhempana! Onko tämä nyt ollenkaan "reilua" saada katsella oman lapsensa riutumista ennenaikaisesti kohti kuolemaa. Tosin, tässä saattaa mennä vielä vuosia, vuosikymmenkin. Mutta, eipä taida olla tapaa valmistautua tuohon. Suru on vaan astunut jo vahvasti elämääni, eikä taida elinaikanani poistuakkaan. Jotenkin on vaan rimpuiltava eteenpäin ja nautittava yhteisistä päivistä, vuosista, läpi kyynelten. Eikä surua edes voi lapselle näyttää, ettei tämä huolta kantaisi äidin surusta! Tämä on niin tätä, elämää...
No eise varmaan tuokkaan helppoo ole..eli tulin tulokseen sittenkin ettei se ole mikään tapa helppoa on lähtöjä nopeita ja lähtöjä hitaita kumpikaan ei ole helppoa.. ei niitä kait voi kuitenkaan verrata mutta helppoa ei se ole.. kumpikaan ..siinä omaiset ovat lujilla aina