"Uskonnon uhri" on aika vahva sana, ja en mielelläni ole missään tilanteessa uhri, mutta se, mitä juuri nyt tunnen ainakin liitty siihen, mitä uskonto voi negatiivisessa mielessä esim. ihmissuhteille tehdä.
Seurustelin vajaan vuoden miehen kanssa, joka kuuluu helluntalaiskirkkoon/karismaattiseen liikkeeseen. Hän oli tuntemistani miehistä kaikkein älyllisin ja henkevin - tässä suhteessa meillä synkkasi täydellisesti.
Ongelmia alkoi ilmetä aina, kun meidän piti tehdä jonkin konkreettinen päätös suhteemme jatkumisesta. Olimme muuttamassa yhteen, ja kaikki oli sovittu. Viime hetkellä mies perui yhteenmuuton, ja kun tästä hänelle suutuin, hän vetäytyi täysin pois suhteestamme ja totesi: "en voi enää jatkaa suhdettamme, nyt täytyy keskittyä uskonnollisiin pohdiskeluihin". Tuosta vain, kuin salama kirkkaalta taivaalta; kaikki oli siihen asti hyvin.
Tämän tapahtuman jälkeen mies laittoi suhteemme jatkumisen ehdoksi sen, että emme harrasta seksiä ennen kuin olemme avioliitossa. Siihen asti olimme harrastaneet seksiä aivan normaalisti, mieskin ilman sen suurempia omantunnon tuskia. No, minä sitten lupasin, että yritetään.
Jatkoimme suhdettamme. Ei mennyt kuin kaksi päivää, ja mies oli jo haluamassa seksiä. Kaikki olikin ihan hyvin taas. Mies halusi myös kovasti naimisiin kanssani ja alkoi jo itsekseen suunnitella häitämme. Minulla ei ollut kiirettä naimisiin, koska halusin ensin asua yhdessä, että näkisin, että pystymme elämään saman katon alla.
Suhteemme edetessä huomasin, että aina kun meidän piti tehdä jokin konkreettinen, sitovampi päätös, mies perääntyi viime tingassa. Ja kun minä reagoin suuttumuksella, mies vetäytyi uskonnon taakse. Uskonto tuntui olevan tekosyy kaikkeen; koskaan mies ei myöntänyt, että hän on antanut katteettomia lupauksia, ollut kykenemätön tekemään sitoumuksia. Silti, koko suhteemme ajan hän jatkuvasti vakuutti, että suhteemme on se suhde, johon hän loppuelämäksi haluaa jäädä, ja minä hänen elämänsä nainen. Ja AINA, uskonto tuli heti väliimme, kun pienikin ristiriita ilmeni suhteessamme.
Yksi kaunis päivä mies sitten ilmoitti, että hän on tullut siihen tulokseen, että en olekaan se oikea. Tätä edelsi vaihe, jossa mies eristäytyi muista ihmisistä pohdiskellakseen vain uskonnollisia kysymyksiä; ainoat ihmiset joita hän tapaili, olivat lahkon muut jäsenet. Kun miestä arvostelin tästä takinkäännöstä, ja sanoin hänelle suoraan, mitä hänen uskonnostaan ajattelen (esim. että nämä uskonveljet ja -sisaret eivät ole hänen oikeita ystäviään, ja että usko ei saisi olla muista ihmisistä eristäytymistä ym.), ainoa mitä hänellä oli minulle sanoa oli se, että olen loukannut hänen uskontoaan. Taaskaan hän ei itse ollut tehnyt mitään väärää.
Olisi hienoa, jos jollakulla olisi kertoa omista vastaavista kokemuksistaan. Vaikka minulla on kyky ajatella myös järjellä tällaisissa tilanteissa ja olen henkisesti aika vahvaa tekoa, niin tämä jatkuva pyöritys ja epävarmuus tässä suhteessa on ollut sen verran rankka kokemus, että muiden vastaavat tarinat ja muut asiaan liittyvät kommentit lohduttaisivat todella.
Seurustelin vajaan vuoden miehen kanssa, joka kuuluu helluntalaiskirkkoon/karismaattiseen liikkeeseen. Hän oli tuntemistani miehistä kaikkein älyllisin ja henkevin - tässä suhteessa meillä synkkasi täydellisesti.
Ongelmia alkoi ilmetä aina, kun meidän piti tehdä jonkin konkreettinen päätös suhteemme jatkumisesta. Olimme muuttamassa yhteen, ja kaikki oli sovittu. Viime hetkellä mies perui yhteenmuuton, ja kun tästä hänelle suutuin, hän vetäytyi täysin pois suhteestamme ja totesi: "en voi enää jatkaa suhdettamme, nyt täytyy keskittyä uskonnollisiin pohdiskeluihin". Tuosta vain, kuin salama kirkkaalta taivaalta; kaikki oli siihen asti hyvin.
Tämän tapahtuman jälkeen mies laittoi suhteemme jatkumisen ehdoksi sen, että emme harrasta seksiä ennen kuin olemme avioliitossa. Siihen asti olimme harrastaneet seksiä aivan normaalisti, mieskin ilman sen suurempia omantunnon tuskia. No, minä sitten lupasin, että yritetään.
Jatkoimme suhdettamme. Ei mennyt kuin kaksi päivää, ja mies oli jo haluamassa seksiä. Kaikki olikin ihan hyvin taas. Mies halusi myös kovasti naimisiin kanssani ja alkoi jo itsekseen suunnitella häitämme. Minulla ei ollut kiirettä naimisiin, koska halusin ensin asua yhdessä, että näkisin, että pystymme elämään saman katon alla.
Suhteemme edetessä huomasin, että aina kun meidän piti tehdä jokin konkreettinen, sitovampi päätös, mies perääntyi viime tingassa. Ja kun minä reagoin suuttumuksella, mies vetäytyi uskonnon taakse. Uskonto tuntui olevan tekosyy kaikkeen; koskaan mies ei myöntänyt, että hän on antanut katteettomia lupauksia, ollut kykenemätön tekemään sitoumuksia. Silti, koko suhteemme ajan hän jatkuvasti vakuutti, että suhteemme on se suhde, johon hän loppuelämäksi haluaa jäädä, ja minä hänen elämänsä nainen. Ja AINA, uskonto tuli heti väliimme, kun pienikin ristiriita ilmeni suhteessamme.
Yksi kaunis päivä mies sitten ilmoitti, että hän on tullut siihen tulokseen, että en olekaan se oikea. Tätä edelsi vaihe, jossa mies eristäytyi muista ihmisistä pohdiskellakseen vain uskonnollisia kysymyksiä; ainoat ihmiset joita hän tapaili, olivat lahkon muut jäsenet. Kun miestä arvostelin tästä takinkäännöstä, ja sanoin hänelle suoraan, mitä hänen uskonnostaan ajattelen (esim. että nämä uskonveljet ja -sisaret eivät ole hänen oikeita ystäviään, ja että usko ei saisi olla muista ihmisistä eristäytymistä ym.), ainoa mitä hänellä oli minulle sanoa oli se, että olen loukannut hänen uskontoaan. Taaskaan hän ei itse ollut tehnyt mitään väärää.
Olisi hienoa, jos jollakulla olisi kertoa omista vastaavista kokemuksistaan. Vaikka minulla on kyky ajatella myös järjellä tällaisissa tilanteissa ja olen henkisesti aika vahvaa tekoa, niin tämä jatkuva pyöritys ja epävarmuus tässä suhteessa on ollut sen verran rankka kokemus, että muiden vastaavat tarinat ja muut asiaan liittyvät kommentit lohduttaisivat todella.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olen mies ja kuvaamasi ex-miesystäväsi käyttäytyminen kuulostaa aivan samantapaiselta jota omani on ollut. Syynä siihen oli ns. "uskonnollinen neuroosi"
En pidä siis kaikkea uskontoa pahana ja omakin suhteeni Jumalaan on itselleni enemmän kuin pelkkä uskonto, suhde elävään Jumalaan, elämäni tärkein asia. Mutta se ei liene syy olla myöntämättä omankin uskonsa pimeitä puolia.
Uskovaisen ihmisen alitajunta tai tunne-elämä voi olla vahvasti sidottu esim. pelkoon. Miehesi on saattanut oppia että on syntiä esim. harrastaa seksiä ennen avioliittoa tai seurustella ei-uskovan kanssa tms. Vaikka nuo uskomukset eivät ehkä ole tietoisia, niillä saattaa olla suuri valta tunteisiin.
Tuo pelko hyppää esiin juuri tuollaisissa tilanteissa, joissa tarvitaan esim. sitoutumista. Silloin "tää on vain väliaikaista" - puolustusmekanismi lakkaa toimimasta (tulee ehkä tiedostamatta sellainen olo että pyydetään sitoutumaan väärintekemiseen) ja pelko hyppää esiin, usein ottaen kontrollin, niinkuin mikä tahansa fobia. Tuntuu siltä että jos jatkan näin, joudun esim. Jumalan hylkäämäksi tai jotain muuta.
Tunnen tuon alitajuisen prosessin hyvin, koska olen itse elänyt sellaisen vankina ja olen vasta viime vuosina alkanut tiedostaa sitä, vapautua ja eheytyä siitä. Ennenkuin sitä oppi käsittelemään, olotila oli vain sekava ja ahdistunut, ei tiennyt mitä tapahtuu ja halusi pois ko. tilanteesta.
Kannattaa ottaa huomioon että ihmiselle, jolle Jumala on todellisuutta, myös Jumalaan liittyvät tunteet - myös väärät, valheelliset ja tuhoavat tunteet - ovat hyvin todellisia, siksi niihin voi olla ulkoapäin aika vaikea samaistua.
Tuntuu etten onnistu kuin raapaisemaan pintaa mutta toivon että kirjoitukseni antaa hiukan eväitä ymmärtää tapahtunutta...
Hyvin loogiselta tuntuu selityksesi; pelko on hyvä selitys tällaiselle käytökselle, kun nyt taas alan miettiä tätä hänen käytöstään. Siinä näkyi aina sellainen "vastareaktio": "älä tule lähemmäksi", kun yritin jotain konkreettista ehdottaa, saada aikaan.
Kun sitten päätös oli hänen omissa käsissään - kuten nyt vaikka tässä seksi-asiassa, eli kun annoin hänelle mahdollisuuden siihen, että voimme yrittää jatkaa ilman seksiä, niin se toisen taholta tuleva ahdistava "pakko" ("sinun on pakko harrastaa seksiä kanssani") yht'äkkiä katosi hänen mielestään (siis kun ei ollut enää niin suurta vastakkain asettelua - Jumala vastaan se toinen ihminen), ja saman tien seksin harrastaminen ei ollutkaan yhtä ahdistavaa/syntistä.
Eli tyypillinen käyttäytymistapa neurooseissa, tai fobioissa, miten vain.
Olen aina ihmetellyt tällaista uskoon tulemisen/uskossa olon ehdottomuutta. Ennemmin tai myöhemmin kaikki ei-uskovat, väärään uskovat, eliminoidaan pois. Tähän tuntuvat kannustavan etenkin (lahkojen) papit.
Eikö usko olekaan henkilökohtainen asia, jonka pitäisi lisätä suvaitsevaisuutta, niin että uskovainen ja ei-uskovainen voisivat seurustella? Eikö Jeesus nimenomaan ollut kaikkien ystävä?
Ystäväni meni nuorena mukaan helluntalaisten kokouksiin; hän oli ahdistunut ja tarvitse tukea. Hänet käännytettiin uskoon, ja hän on kertonut minulle, että se oli suurinta itsepetosta mihin ihminen voi ryhtyä; uskotella itselleen jatkuvasti, että synnintunto, armo ja anteeksianto ovat jossakin muualla, ihmisen ulkopuolella, ja mistään ei siksi tarvitse kantaa huolta ja vastuuta, ei myöskään siitä, että torjuu ei-uskovat (ystävät) pois luotaan - kaikki saadaan anteeksi, mitään ei tarvitse todella käydä itse läpi.
Ja papit pitävät huolen siitä, että jokainen on ja pysyy kontrollissa. Ja jos uskovainen alkaa epäillä uskoaan, niin ovea näytetään heti. Takaisin ei ole tulemista. Missä on se todellinen henkinen tuki, jota uskovaisen yhteisön tulisi tarjota myös sellaiselle ihmiselle, joka päättää jättää yhteisön? Sitä ei ole olemassakaan.
Spekuloin vähän.
Todennäköisesti alkuperäinen ongelma hänellä oli se, että sinä, hänen morsiamensa, et ollut uskovainen (?). Tämä on monen karismaatikkouskovaisen suuri ongelma, kun rakastuu henkilöön joka ei edusta sitä ainoaa oikeaa uskoa.
Monet helluntailaiset/karismaatikkokristityt edelleenkin pitävät syntinä sitä jos joku menee naimisiin eri elämänkatsomuksen omaavan kanssa - sama kuin antaisi pikkusormen paholaiselle (puhumattakaan jos menee ateistin kanssa naimisiin!).
Todennäköisesti sulhosi on myös keskustellut tästä asiasta uskonveljiensä/sisariensa kanssa, ja kysynyt neuvoa. Ja uskonveljet ja sisaret tietysti neuvovat aina tutkimaan sisintään, etsimään "oikeaa vastausta" vihjaten samalla hyvin selkeästi, että ei- uskovaisen kanssa EI pitäisi mennä naimisiin jos haluaa kulkea ihan aidosti ja kokosydämisesti kaitaa tietä. Siis luovuttaa elämänsä ihan kokonaan Jumalan käyttöön, eikä olla penseä, puolisydäminen. Ei- uskovaisen kanssa (koskee henkilöstä riippuen myös luterilaisia) naimisiin meno on monille karismaatikkokristityille edelleenkin merkki puolisydämisyydestä, toisille, vanhemmalle sukupolvelle se voi olla hyvinkin suuri synti.
Todennäköisesti nämä eristäytyvät uskonnolliset pohdiskelut olivat juuri tätä itsetutkiskelua, ja oikean vastauksen etsimistä - jonka hän tunnollisesti "löysikin", kun ilmoitti sinulle ettet ole se oikea (eli siis Jumalan hänelle tarkoittama vaimo).
No jos nyt spekuloisi sillä, että olisitte jatkaneet suhdettanne ja menneet naimisiin, olisi sinun asemasi aina altavastaajana oleminen. Olisit ensinnäkin syyllinen naisena ja varsinkin parisuhteen ei- uskovaisena osapuolena miehesi viettelyyn ja syntiin houkuttelemiseen, kun miehesi omantunnontuskat ea- sexistä alkaisi vaivata. Miehesihän kun niin kovasti yritti elää synnittömästi...
Ongelmia tulisi suurella todennäköisyydellä myöskin sinun asemastasi miehesi elämän tärkeysjärjestyksessä; uskovaisen pariskunnan kummankin osapuolen tulee laittaa Jeesus ehdottomalle ensimmäiselle sijalle elämässään, ja tämä koskee myös rakkautta. Uskovaisen tulee rakastaa Jeesusta enemmän kuin puolisoaan tai mitään muuta. MIKÄÄN ei saa mennä uskon edelle. Kun kumpikin puoliso on uskovainen, tämä on kummallekin selvää, mutta ei- uskovaisena joutuisit miehesi rakkauden kerjäläiseksi, kun hänen velvollisuutensa olisi jatkuvasti todistella (jumalalle ja uskonveljilleen) sitä, ettei hän varmasti rakasta sinua enempää kuin Jeesustaan.
Todennäköisesti olisit suhteen jatkumisen myötä joutunut aikamoisen uskoontulemispainostuksen kohteeksi. Uskovainen kun uskoo siihen raamatun lupakseen että kun yksi tulee uskoon perheestä, sitä seuraa se että koko perhekunta tulee uskoon. Ja siihenhän uskovainen mies olisi tähdännyt jos haluaa elää kunnon uskovaisen elämää.
Lisäisin vielä.. luonnehdit miestäsi "älylliseksi ja henkeväksi" ja se teki sinuun vaikutuksen. Ehkä kannattaa ottaa huomioon kuitenkin se, että jos et ole nähnyt häntä koskaan muussa tilassa kuin syvässä uskon tilassa, se ei välttämättä kuvaa ollenkaan hänen todellista persoonaansa. Ihmisen persoonallisuus muuttuu uskoontulon myötä.
Uskoon tullut ihminen on usein hyvin henkevä, rakkaudellinen, "aito", empatiaa pursuava rakkauskimpale, eikä sellainen välttämättä vaikuta edes tyhmältä vaikka monet vaikuttavatkin ;-P. Hän saattaa vaikuttaa hyvinkin älykkäältä ja viisaalta, koska hän luulee ihan oikeasti tietävänsä totuuden. Kukapa ei vaikuttaisi älykkäältä kun luulee vakavissaan omaavansa jonkinlaisen syvemmän totuuden jota sillä toisella ei ole. Uskoon tullut ihminen vaikuttaa usein siltä että hän ymmärtäisi kaiken jotenkin paremmin kuin muut, ja varsinkin ymmärtäisi _juuri sinua_ paremmin kuin muut. Tämä koskee myös aina- uskossa olleita. Oletko varma ettei kyse ollut siis vain tämän miehen uskon muovaamasta persoonasta, eikä hänen omastaan?
Saattaapi olla kuule että pidemmällä tähtäimellä sinua saattoi vain onni potkaista kun ero tuli tuossa vaiheessa eikä sitten vasta joskus paljon myöhemmin.
Kiitos tästä aivan loistavasta analyysistäsi! - ja en sano näin vain siksi, että tämä tyydyttäisi nyt vain tämänhetkisiä henkisisiä tarpeitani tilanteeni johdosta, vaan siksi, että taidat peräti olla oikeassa.
Luen tätä vielä uudelleen, ja tallennan muistiin..., kun on jo myöhä...
No kiitosta vain itsellesi.
Tulipas vielä mieleen, että jokin aika sitten hellareissa oli vähän enemmänkin jonkinlaista miesten aseman vahvistamisliikehdintää, kun hellareissa koettiin että miehen asema on heikentynyt ja ettei nykyuskovaiset enää elä Raamatun mukaan tässä sukupuolirooliasiassa. En tiedä hiipuiko se liikehdintä heti alkuunsa vai vieläkö se miesliike jossain elää ja muhii, kun en noista asioista ole viimeaikoina kuullut paljoakaan.
Tätä miesliikehdintää on ollut muuallakin yhteiskunnassa jo jonkin aikaan mutta tuossa helluntailaisessa liikehdinnässä pyrittiin tietysti selvittämään miehen roolia Raamatun valossa erityisesti perheessä, ja suhteessa naiseen.
Tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että miehen asemaa naisen ja perheen päänä haluttiin vahvistaa raamattuun vedoten, ja naisen asemaa heikentää.
Joskus osui jopa silmiini sellaiset yksityiskohtaisesti kirjoitetut säännöt jotka oli kopioitu suoraan joltain saakelin afrikkalaiselta saarnamieheltä, ja niitä oli jaettu ihan vakavissaan jossakin helluntaiseurakunnassa seurakunnan paimenen toimesta perheisiin. Siitä oli joskus juttua hellaripalstalla mutten löytänyt nyt sitä juttua kun siitä on jo muutama vuosi aikaa. Laitan ne säännöt tänne jos löydän.
Jos karismaatikkokristitty pyrkii elämään uskoaan todeksi, eli siis elää kirjaimellisesti raamatun mukaan (= siis uskonveljiensä säännöillä) se tarkoittaa automaattisesti sitä, että nainen ja mies eivät ole tasa- arvoisia. Tämä epätasa- arvo ja naisen vaikutusvallan vähentäminen esim. perheessä, naamioidaan niin hyvin kaikenlaisen harhaanjohtavan lepertelyn alle (nainen on heikompi astia jota pitää kohdella hyvin = holhoten, nainen ei tarvitse kunnioitusta vaan pelkkää rakkautta yms.) että kaikki eivät välttämättä edes huomaa mitään kummempaa niissä asetelmissa.
Epätasa- arvo peitetään "naisen parasta ajattelevalla" holhoamisella, vaikka todellisuudessa on kysymys vain miehen oman aseman pönkittämisestä ja ennenkaikkea VALLASTA. Jokainen joka on raamattua yhtään lukenut tietää että raamatun naiskäsitys on todella kivikautinen, sanan varsinaisessa merkityksessä.
Suurin osa hellariperheistä vaikuttaa ulospäin oikein toimivilta ja tasapainoisilta, mutta onko se todellista tasapainoa, rauhaa ja toimivuutta mikä perustuu parisuhteen toisen osapuolen alisteiseen asemaan - siis siihen että toinen osapuoli vain vaikenee vapaaehtoisesti (ainakin lopulta) ja antaa toisen määrätä?
Kuten sanoin, varmaankin säästyit monelta ongelmalta jotka olisi paljastunut joskus paljon myöhemmin, jos tuo suhde olisi jatkunut. Eikä toi parisuhderooliasiakaan ainoaksi omituisuudeksi olisi jäänyt. En tiedä mikä sinun taustasi on (?), ja kuinka paljon tiedät karismaatikkokristityistä, mutta niiden elämässä riittää aina ongelmallisuutta kun jokainen asia on pakko suodattaa uskon läpi.
Tämä kysymys naisen asemasta onkin hyvin mielenkiintoinen. Olin aistivinani tällaista asennetta myös miehessäni, eli lähinnä juuri tällaista hieman holhoavaa asennetta.
Toisaalta mieheni oli älykkönä keskustelutilanteissa hyvinkin tasa-arvoinen. Mutta keskustelu on keskustelua, ja muu elämä on muuta. Ja kun emme käytännön tasolla päässet yhteiseloa kokeilemaan, niin tietenkin on mahdotonta sanoa, mitä yhteiselomme olisi tässä suhteessa merkinnyt.
Mieheni esitti kuitenkin kiinnostavan väittämän, joka kuulemma raamatussa esitetään suoraan: naiset tulevat hallitsemaan maailmaa. Hän uskoi tähän ja oli vakaasti sitä mieltä, että kaikki merkit maailmassa viittavat nyt tähän (esim. nyt vaikkapa Hilary Clintonin asema USA:ssa).
Minulla ei ole taustallani mitään henkilökohtaisia kokemuksia helluntalaisista tai muunkaan kirkon/lahkon toiminnasta. Minulla on muutama kirkosta eronnut ystävä, yksi helluntalainen vielä, joka sai aikoinaan tarpeekseen juuri tästä pappien vallankäytöstä ja ulkokultaisesta synnintunnosta.
En miehenikään kanssa koskaan mihinkään osallistunut; hän tosin kyllä ehdotti minulle joskus mukaan tuloa kokuksiin, koska häntä itseään häiritsi kovasti se, että papit kyttäsivät jäsentensä seksuaalielämää; koska ainakin tässä lahkossa hyväksyttiin vain avioseksi, oli yksin kokoukseen tuleva mies vähintäänkin epäilyttävä henkilö.
Olen niin itsenäinen luonteeltani, että tälle asialle ei miehenikään sitten mitään mahtanut, eli hän kyllä tiesi jo kättelyssä, että minä en tulisi mukaan hänen uskontonsa harjoittamiseen. Ja jotenkin hän tämän kyllä hyväksyikin. Ainakin aluksi.
Mutta tämä lahkon valta (jota hyvin kuvaat tuossa ed. viestissäsi) oli niin vahvaa, että mieheni joutui siinä sitten ikäänkuin ristituleen, vaikka minä en tätä asiaa ensin tajunnut ollenkaan. Kuvittelin, että koska hyväksyn mieheni uskon, se riittää. Mieheni koki, että minä vedän häntä poispäin uskosta, ja tämän asian todellakin oivalsin aika myöhään. En tajunnut, että näin älykästä ihmistä kuin mieheni on, voidaan tällä tavalla "manipuloida". Kosa manipuloinniksi minä tämän touhun nyt koen.
Pakko kommentoida, ettei kyse varmaankaan ollut "lahkon" vallasta miehen elämässä, vaan henkilökohtaisesta kipuilusta.
Helluntaikirkko (aikaisemmin helluntailiike) on ihan kristitty kirkko, ei mikään lahko. Ihan perususkontotunneilla käsiteltyä asiaa.
Monia, valitettavan tosia asioita oli kaikissa noissa kommenteissa sekä pakanalla että tällä ensimmäisellä kommentoijalla. Itse olen vakaumuksellinen kristitty, ja nämä asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Tai no, toisaalta kyllä - toisaalta ei. Olen pahoillani siitä, että joku toinen on joutunut ihmisen omista kipuiluista kärsimään. Sitä ei vähennä yhtään se, millaisen sisäisen paineen alla tuo ihminen sitten on ollut.
Itse asia ei tietenkään tee tilannetta helpoksi miehellenikään; hän on käynyt taistelunsa ja se on ottanut koville.
Mutta onko tästä taistelusta ollut hänelle hyötyä, se jää nähtäväksi. Järjen tasolla ajateltuna ei. Sillä mieheni uskoo vakaasti, että hänen elämänsä muutkin asiatkin menevät kuntoon, kun uskoo oikealla tavalla. Minä puolestani olen sitä mieltä, että elämässä tarvitaan muutakin kuin uskoa. Tarvitaan kykyä katsoa itseään silmästä silmään, ja kykyä oppia virheistään niin, että voi kehittyä ihmisenä.
Mitä tulee tuohon "lahko"-nimitykseen, minulla on sellainen käsitys, että lahko-sana on sinänsä ihan oikea, mutta nämä uskonolliset ryhmät eivät suostu itse käyttämään sitä, koska se koetaan halventavaksi.