masentunut äiti

Voi toivon sinulle jaksamista ja voimaa selvitä,sinulla on kulunut kuitenkin jo tuon verran aikaa.
Oletko yksin asiasi kanssa
Jokainen suree tietenkin omalla tavallaan ja jokainen on oma itsensä,
Oman lapseni menetyksestä tulee 9 kk.
Suru ja tuska ovat kamalia asioita kestää ja aika miten hitaasti se menekään.
Onko sinulla muita lapsia?

HOIDATA SE MASENNUS HETI POIS.. ihan tosi kyllä sinä saat sairaslomaa ja lääkkeet siihen.. kyllä sinun itsesi takia ..heti.. ota lääkäreihin yhteyttä ja jaksamisiin..

Voi vaihtaa rankkoja elämänkokemuksiaan ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet samanlaista.

Itsellä sisällä hyvin paljon negatiivista sisällä. Sen purkaminen pohjalta on vaikeeta.
Harva sitä tietää, miten jätkäkin voi olla ihan loppu.
Juomisen lopettaminenkin tressaa. Siskoni osti minulle kotitreenauslaitteen.
Tietää, etten salille menisi kalliita kuukausmaksuja suorittaan.

ei saa viivästyä enää hetkeäkään!
Lääkäri tietysti määrää sen kuultuaan sinua ja kun se sairasloman aika on kulunut sinä itse tiedät tarvitsekko vielä lisää ja jos tunnet tarvetta menet uudestaan lääkäriin hakemaan lisää.
Tämän asian kanssa ethän ala leikkimään, se on hengen vaarallista. Suru on musertava sanoipa kuka ja mitä tahansa, vain sen kokenut sen tietää.Muut voivat vain aavistella.Niin pystyn sanomaan koska minäkään en tiennyt sitä ennen kuin olin itse "maistanut" kuoleman maljaa: Menetin 11v. sitten tyttäreni ja vieläkin itken synttäri-ja kuolinpäivät aivan kuin se olisi eilen tapahtunut. Tosin jotjut tuomitsevat itkuni se on kuulema itsekästä eikä palvele ketään enää.. se olisi pitänyt surra heti eikä enää. Onko yhteiskunnalla niin kiire aina kuin minun kohdallani? Heti seuraavana arkipäivänä KELA muisti ilmoittaa että, ko. lapsen lapsilisä on lopetettu kuoleman johdosta ettekä enää ole siihen oikeutettu. Kyllä, kyllä ja en, en! minä sen tiesin. Minulle tuo ilmoitus otti päähän, en mahda mitään kun pidin sitä niin turhanpäiväisenä. Mennyt on mennyt enkä jaksa jauhaa sitä enää edes kuin näin joskus se tulee mieleen..
Oli kulunut puolivuotta eräs nainen tuli sanomaan että ALA elämään omaa elämää ei SE tyttö takasi tule vaikka kuin itket, murehit ja suret! Selevittipähän kuin lohudukseksi (kait) minulle miten hänellä meni vain yks vuosi tottua siihen ettei 80 v. vaaria enää ole. Jaa.. ehkä hän tulkitti tämän niin että, kaksi vuotiasta nyt ei ole ehtinyt niin ikävä tulla että tartteeko tota edes surra niin kauaa, en tullut kysyneeksi! Otti vaan sydämen päälle.
Minulla oli paljon ystäviä suruni alkutaipaleella mutta kyllä ne vähäksi tippui ennen kuin selvisin.
Ensin minulle hokemalla hoettiin yksi vuosi ja suru on ohi.. Minä "odotin" sen vuoden kulumista kuin nousevaa kuuta. Karmiva oli huomata ettei se riittänytkään minulle. Olihan sen huomanneet muutkin ja alkoi uusi hokeminen: suru kestää vain niin kauan kuin lapsella oli vuosia. Siis kaksi, ahaa joten odotin. Sekin aika umpeutui ja tunsin pahaa oloa senkin takia kun en selviydy "elämään" tietyissä määräajoissa "olen huono, olen huono!" alkoi joku takomaan päässäni ja masennuin totaalisesti. 8,5 vuotta oli kulunut kuolemasta kuin vihdoin tapasin psykologin joka vetäisi "oikeasta narusta". Hän pyysi minua kirjoittamaan tuolle menettämälleni lapselle kirjeen johon purkaisin kaiken. Pyytämään anteeksi vääriä sanoja, kertomaan ikävästä ym. mutta aivan kaikki!
Itkin ja kirjoitin se oli aika pitkä ja kun se oli mielestäni valmis. Kysyin mitä teen sille.. se ei auttaisi jos sen nyt sitten roskiin vain laittaisin? Hän sanoi että, anna se vaikka hänelle ja niin tein. Hän oli lukenut sen ja soitti minulle; voisinko tulla hänen vastaanotolleen..? Menin, hän oli itkenyt (aivan selvästi) ja hän pyysi kirjoittamaan minua kirjan tästä tyttärestäni ja vaikken sitä julkaisisikaan se auttaisi todennäköisesti tästä pakkitilanteesta pois. Uskoin tuota ehdotusta ja oli kuin olisin kirjoittautunut ulos surumuuristani johon olin linnoittautunut. Tämä on MINUN selviytymistarina. Toivon että, tästä on pieni lohtu Sinulle (Laiva merellä) Minua liikuttivat tuon psykologin kyyneleiden punoittamat silmät; luulin että he ei itke "näitä elämän runnomia ihmis raunioita" koulutuksensa kovettamina kivikasvoina. Kas,kas ja tuo antoi uskoa siihen että, Hän on tosissaan sitä mieltä joten päätin yrittää ja sehän toimi! Kirja on julkaisematta mutta kirjoitettu. Sillä autoin itseäni, mahtaisikohan sen julkaisu tuoda lohtua monille muille kuten tämä psykologi ennusti? Sinunhan ei tarvitse ajatella näin pitkää aikaa eteenpäin ettet sinä selviä. Sinä selviät siinä ajassa kuin sinulle on paras ole itsellesi anteeksi antava ja armollinen eläkä tuomitse itseäsi kuin minä tietämättömyydessäni, koin sen ettei se kuin lisää tuskaa. Suo itsellesi lupa suruun, se on sinun ikioma. Niin paljon olet lasta rakastanut kuin tunnet surusi olevan syvä. Siunaavin käsin toivon sinulle jaksamista (kuin kaikille muillekin suruntiellä kulkijoille)!

että voimas on nyt loppu-sie tarvihet aikalisän!Siun pittää piästä nyt nolloommaa ajatukses-surulle ja itkulle on annettava tillaisuus tulla.Siun on läpikäytävä se mänetyksen tuska-joko yksin tai terapiassa-ussein tuntemattomalle (terapeutille)on helepompi puhhuu,kun tutulle immeiselle,joka voi sannoo sinnuu lohuttaaksseen,jotta "kyllä se siitä rupevvaa kirkastummaan"VITUT siinä mikkää kirkastu-siun on elettävä sen tuskan kanssa vielä hoi kotvanen.Immeiset myö ollaan niin erilaissii-joku selevivvää surustä noppeemmin-toisilta se viepi vuossii-eti itelles se aika,anna surun tulla-itke,huuva,vihhoo,raivvoo-kaikki on sallittuu,suru ehttii oman muotosa jokkaisen kohalla ja jonnaa päivänä-olipa se vaikka kymmenen vuuen piästä,sie huommoot,jotta se kippein tuska on muuttuna kaippuuks ja kiitollisuuveks,jotta sainhan mie ne kalliit hetket siinä lähheisen elämässä-niitä muista ja kanna syömmessäs ne kaunniit muistot ja se rakkaus-millään muulla ei oo merkitystä.Rakkaus kanttaa meitä kuoleman ylikkii-muista aina se!!!