MINÄ SYDÄMMESTÄNI kiitän koko suomea kun olen saanut niin paljon apua ja tukea ihmisiltä no 5 viikkoa on nyt kutakuinkin menny lapseni kuolemasta ja sanompa että on ollu elämäni hirveintä aikaa on tosiaan mutta paljon on tullu myös apua ja kortteja ja soittoja ja jännä että ihmisiltä joita en edes tunne
ovat lähetelleet suru kortteja..hienoa näin meitä pitääkin tukea että jaksaa jatkaa elämää sen tiiän että jos joltain tutulta kuolee joku läheinen kysyn varmasti tartteeko apua.. ja kortinkin voin laittaa ja kukkasia.. en tosiaankaa jääny yksin suruni kanssa ja nyt minä itse haluan surra ja aloittaa surutyön sen haluan tehdä tavallaan yksin koska se on minun suru mutta jos joku haluaa voin jutella aina asiasta.. hyvä kaikki toisistaan välittävät ihmiset näin se pitääkin mennä ..äiti
ovat lähetelleet suru kortteja..hienoa näin meitä pitääkin tukea että jaksaa jatkaa elämää sen tiiän että jos joltain tutulta kuolee joku läheinen kysyn varmasti tartteeko apua.. ja kortinkin voin laittaa ja kukkasia.. en tosiaankaa jääny yksin suruni kanssa ja nyt minä itse haluan surra ja aloittaa surutyön sen haluan tehdä tavallaan yksin koska se on minun suru mutta jos joku haluaa voin jutella aina asiasta.. hyvä kaikki toisistaan välittävät ihmiset näin se pitääkin mennä ..äiti
Vastaukset 15
Vanhimmat
Samoin koin minäkin 1996 kun Vappu päivänä 2v tyttäremme hukkui. Kuoli elvytysyrityksistä huolimatta. Tunsin miten olin suurten käsien päällä. Silloin oli 1. kerta kun Jumala oli lähelläni niin voimallisesti. Se tuska jonka läpi ei auta kuin mennä vaikkakin olo on kamala, kaikki sattuu jopa lohduksi tarkoitetutkin sanat käyvät läpi kuin kaksiteräinen miekka repien sydämen kahtia jne. Muttei auta kuin jatkaa.. varjelus ja suojelusenkelit saavat tehdä töitä tuona aikana. Mieleni olisi halunnut kuolla mutta onneksi aika tekee tehtävänsä ja surukin menettää purevuuttaan ja se todellakin muuttuu. Sinun kohdallasi on vain viikkoja nyt.. ne muuttuu kuukaisiksi ja vuosiksi. Minä koin että, aika pysähtyi (niin teki oma aika kelloni, se suojasi hetken). Nyt täyttyi jo 11 vuotta tuosta. Aina kun jokin läheinen kuolee, toissapäivänä setäni pääsi täältä aikarajan toisellepuolen. Oma vanha suru tunkee päälle yhä uudelleen sillä erolla että, sallin sen pienen hetken sille ja se menee ohi. Minä tahtoisin suojella kaikki toiset kaikelta siltä mitä itseni piti läpi käydä mutten voi muuta kuin sanoa: "Suruntietä rinnallasi kuljen". Kaikesta huolimatta voimia ja jaksamista tähänhetkeen ja huomiseen.
Rakas Taivaan Isä
Paljon meitä rakastaa!
Antaa ilot, surut ja huolten häivät.
Antoi tämän päivän kuin eilisenkin,
Hänen hallussaan on huominenkin.
Rauha kanssasi!
kyllä varmasti meidän puolesta on myös rukoiltu.. sen aistii.. ja hyvä niin..kaikki apu on hyvästä
itsekkin olen rukoillut tosi paljon..mutta mulla on niin alussa kaikki.. kävin tänään kriisipalaverissa ja meni tunti nopeasti ja koko ajan kävin läpi lapsen asioita.. hyvin nuo ammatti kuuntelijat osaavat hommansa oli niin levollinen olo edes hetken
ajattelee noita asioita monelta kantilta ja saa kysellä esim.. tietyistä oireista.. onko se normaalia ja silleen..
Saanko kysyä tuliko sinusta ns. uskova jossain vaiheessa?
Nyt ja aina.
Minä koin useampia "hengellisiä herätyksiä" ensimmäisen 2.5.-96 kun tulin kotiin, olimme laittaneet tyttäremme arkkuun vähän ennen. Toisia, en niin voimallista kuin tämä eka joskin niistäkin ymmärsin kutsun taivastielle. Mutta kun minä
oletin olevani uskossa, niin annoin elämän vaan jatkua epäuskoisena sillä luulin omaavani kaiken mitä tarvitsee taivaaseen tyttären luo pääsemiseen: Uskoin Jumalaan ja siihen että, tyttäremme ei ole kuollut ikiajoiksi kun Jeesus on luvannut taivasten valtakunnan lapsille ja lasten kaltaisille. Pitkä matka täytyi kulkea kunnes tämä avautui, sekä olivat kaikki "tekosyyt" raivattu parannuksen tieltä. Niinpä 15.7.2005 sain parannuksen armon sillä vihdoin ymmärsin, uskoin omat syntini anteeksi ja otin evankeljumin sanoman vastaan. Olin saanut tulla "Lasten kaltaiseksi"(uudelleen syntyä).
Minulta on kysytty tämä useasti ja näin vastaan aina, eikä tämä loukkaa mitenkään sillä näin se todellakin meni.
En halua kenellekään tuoda lisää tuskaa tällä mitä kirjoitan vaan kerron siitä mitä itse ajattelen! Minulla on 4v poika ja olen HUOM! aina ajatellut jos poikani kuolisi niin itse lähden samaa matkaa. Isäni lähti joitakin vuosia sitten ja silloin oli jo tunne että minulla ei ole "!oikeutta" enää olla täällä. Haluaisin tietää onko muilla samoja tuntemuksia? Ajattelen todellakin vieläkin vakaammin nykyään sitä
lähtemistä jos omalle lapselle jotain kävisi. Onko tämä luonnollista vai olenko vaan niin kiinni hänessä?
No minulta on menehtynyt lapsi ja aivan yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli tieto hänen lähdöstään.Luulen että selviät siitä kyllä hengissä mutta se vie aikaa,ja riippuu vähän omasta itsestäsi kuinka sitä asiaa alat käsitellä.No sen voin sanoa että on minulla vielä toinen lapsi elossa mutta jos hänelle jotain tapahtuisi niin sitten ei olisi enää syytä elää.Mutta tuollaisia ei kannata kovin paljoa ajatella,sillä jos se tieto sinut joskus saavuttaa niin shokkiin menet jokatapauksessa,ja se kestää pari-kolme kuukautta ennenkuin edes alat sisäistää asiaa joten pitkä tie se on ja vie monta vuotta,ja aivan varmasti sen loppuelämäsi ajan muistat,se seuraa sinua joka ainut päivä.
Sitä on turha miettiä ennen. Anna kaikki rakkautesi lapsellesi joka on elossa. Niin minäkin kuvittelin kun työkaverilta jäi 10v. ainokainen tyttö rattijuopon auton alle ja kuoli seuraavana päivänä saamiinsa vammoihin. Koville otti, kun se sitten tapahtui. Lapsi pääsee Jumalan luokse mutta,itse jos elämän päättäisin oman käden kautta epäilen etten pääse lapseni luo.. Tämä on estänyt minua tekemästä mitään noin peruuttamatonta. Jo sekin ettei kunnioita annettua elämää on paholaisen ja sen synnin juonitteluja joilla onkin se päämäärä saada sielut itselle joita sitten "rääkkää" ja saa eroitetuiksi Jumalasta ikuisesti. Raamatussa varoitetaan tästä, silti ja tästä huolimatta valitettavan useille se on "satukirja". Uskoo ken tahtoo mutta senverran utelias pitää olla että katsoo seuraavan päivän olipa tilanne tänään miten surkia tahansa.
NO nyt kirjoitat sen RAAMATUN KOHDAN MULLE MISSÄ KOHTAA SE LUKEE ETTÄ mennään jumalan luo?? mä haluun tietää sillä oon 20 vuotta sitä lukenu eikä vielä ole vastaan tullu vaan sanotaan että ei tekoa ei ajatusta ei mitään tuonelassa jonne olet menevä ja se on oikeesti ihan ok.. asia sekin jos ei ennen syntymää oltu nii ei sitte olla kuoleman jälkeenkään ennen ku jumala herättää kaikki kuolleet viimesenä päivänä.. ja mitä varten pitää herättää vielä siinäpä kysymys ?? älkää houriko.. raamatun oppi on niin selvät asiat kuolleista niitä ei vaan enää oo.. ja hyväksyn sen asian.. aina no kirjoitappa se kohta niin luen sen ku oon lukenu sitä niin paljon..
HYVÄ ja onnea sinulle.. MINÄ AJATTELEN PÄIVITTÄIN USKONNOLLISIA ASIOITA KUN näin läheltä liipasi ja kyllä on taivaan isältä apua tullu vaikka alkuun olin niin sekaisin ja tuskissani ja kipeä ihan mutta oloni on nyt helpottunut ja uskon että rukouksiini vastataan varmasti.. ei sitä anneta enempää kun kestää olen saanut pitää kuitenkin tän vähän järkeni tallessa ja pystyn ajattelemaan asioita ihan eri kantilta nyt vaikkei ole kauaa siitä kun meinasin ihan revetä.. mutta kun on paljon kaikenlaista mihin en saa vastauksia ikinä mutta en sitten saa.. koskee mua vieläkin ihan hirveesti mutta se ei oo enää niin kipeätä se kipu vain muistot ja rakkaus on jäljellä!..jaksamisiin me äidit jotka ovat lapsensa menettäneet..
Joh. 20:17.
Raamattu kirjoittaa muissakin evankeljumeissaan tästä mutta, tämän tunnen parhaiten. Minä perustan tämän siihen mitä raamattua olen lukenut ja selitettävän kuullut. Lapset ja lastenkaltaiset pääsevät Jeesuksen luo ja tässä kohdassa Jeesus sanoo niin selvästi että, sinäkin ymmärrät 20 v lukeneena mihin hän menee. Äiti ei saanut edes koskea.. miten koskettavaa perusteluineen!
JEESUHAN kielti estämästä lapsia hänen luo tulon ihan varmaan oon HÄN kun hän saarnasi siellä.. ja lapsen kaltaiset olivat hänelle ihan toivottuja saarnoineen mutta kysyinkin että missä kohtaa raamatussa sanotaan että me tavalliset mennään taivaassa jeesuksen luo? se tässä onkin ihmeelistä kunsellasta kohta EI SIELLÄ OLE!! JA JOS ON NIIN RAAMATUN PAIKKA HETI JA TARKISTAN SEN HETI!!! LÖYTYYKÖ?? KYLLÄ VUOSI KYMMENET LUKENEENA TIIÄN AIKA PALJON ASIOITA
Kuule ja Usko! Opetuslapset nuhtelivat tuojia.(siis kielsivät vanhempia)tuomasta lapsia Jeesuksen luo mutta, Jeesus nuhteli opetuslapsia ja sanoi;antakaa lasten olla " sallikaa lasten tulla tyköni älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Taivasten Valtakunta". Matt.19:13-14, Luuk.18:15-17 (Jumalan Valtakunta)
En muuten uskaltaisi vääristellä Jumalan Sanaa sillä Jeesus on myös sanonut; "Vaikka joku tulisi taivaasta ja julistaisi toisin kuin Hän, Olkoon se kirottu!"
Tarkistitko edellisen raamatun kohdan?
Tavalliset menee taivaaseen sen jälkeen kun ovat tehneet parannuksen ja löytäneet Jumalan valtakunnan maanpäältä eli uudesti syntyneet.
Uskoneet synnit anteeksi ja uskovat myös Evankeljumin eli Raamatun Sanan.
Raamatusta et löydä kohtaa jossa ilman edellä kertomaani kukaan menisi taivaaseen. Kerrotaan kylläkin kadotuksesta. Rikas mies- ja köyhä mies- kertomuksessa(esim.)
Minä en oikein mielelläni tähän enää jatka kun en omaa mitään teologin opintoja. Tietoni ovat rajalliset. Hyvää hyvyyttäni yritin opastaa Sinua oikealle polulle. Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Sain henk. kohtaisesti tuntea tämän todeksi.
joo.o luin kyllä mutta ei siinäkään sanota että sinne mennään ..vaan kuuluu sen kaltaisille..
mutta kuolleiden tilasta kyllä on selvät sanomat ne ei tiedä mittään ei ajatusta ei tekoa jne.. ja mun puolesta uskokoon jokainen itte mihin lystää. menkää taivaaseen? tai silleen -kuolema antaa ihmiselle synnit anteeksi ja ylösnousemista on odotettava.. maan alla. kiitos ja hei!!
Sukulaiset ja ystävät ottivat osaa soittaen puhelimitse yhden tai kaksi kertaa lapseni kuoleman jälkeen. Jotkut pistivät tekstiviestin? Nyt kun lapseni kuolemasta on kulunut vähän yli 2 kk, huomaan, että tosiystävät ovat harvassa. Tukijat ovat vähentyneet pariin kolmeen ihmiseen. Olen miettinyt ja tullut siihen johtopäätökseen, että sukulaiset ja ystävät soittivat vain yhden kerran udellakseen, kuinka lapseni kuoli? Joku sentään vaivautui soittamaan ja utelemaan toisen kerran kyselläkseen joko on tullut kuolinsyystä lausunto? Koin sen erittäin loukkaavana.
Tänä viikonloppuna kukaan ei edes soittanut. Juuri nythän tässä tukea tarvitsee, kun alkaa ymmärtämään, että lapseni ei tule enää takaisin. Mitä neuvoisitte? Kenelle puhun? Mistä saa ulkopuolista tukea? Kriisikeskuksessa olen käynyt ne viisi kertaa, olen tosin saanut jatkoksi pari ylimääräistä kertaa. Oman kunnan terveyskeskuksesta en halua tukea hakea, koska tunnen ihmiset sieltä. Tuntuu uskomattomalta, että minulla on kolme veljeä, joista kaksi ei ole edes oma-alotteisesti soittanut minulle lapseni kuoleman jälkeen ja kysynyt, miten voin ja miten muu perhe voi? Miten tästä jatkaa eteenpäin?
no on tosissaan outoa tuo sinun kohtelu..
meillä oli useampana yönä poikani kavereita.. juttelemassa.. muistelemassa jne..ja vieläkin pidetään yhteyksiä.. no en minäkään kovin paljon suruttelua tarvitse.. kun se menne niin että sain sen tuen sillon kun tarvitsin alussa.. meidän kaikkien on jatkettava elämäämme eteenpäin.. puhelen kyllä asiasta jos joku kysyy mutta,ei ihmiset jaksa kovin kauaa kuunnella ikävii asioita ..eilen illalla soitti veli että miten jakselen ja sanoin että väliin niin ja väliin näin.. ei minua tartte hirveesti sääliä.. asioita tapahtuu ja minkäs teet? muuksi ne ei muutu..suren paljon mutta se alkaa pikkuhiljaa muuttumaan.. muuttaa muotoaan.. pitäis hyväksyä se kuolema pikkuhiljaa.
Minä yritän jatkaa elämääni mahdollisemman normaalisti.. teen pikkuaskareita.. siivoan ja laitan ruuat ja illat yritän olla.. niin hirveesti surematta..muuta en nyt pysty ..koeta kestää..
kun vuosi sitten kuoli rakas poikamme 21 vuotiaana.Todellakin tosiystävät ovat vähissä.Ei oma veljeni eikä mieheni neljästä veljestä yksikään edes soittanut meille.Jotkut sukulaiset lähettivät osanottonsa tekstiviestillä!Muutamat läheiset sukulaiset ja ystävät lähettivät kortteja ja toivat kukkia.
Todellakin puheluista "paistoi läpi" uteliaisuus
kuolinsyystä ym..
Minua loukkasi suunnattomasti se tunne, että ihmiset ehkä ajattelivat, että emme surisi poikaamme, kun hän oli sortunut elämän laitapoluille.Suru oli alussa musertavaa.Lisänä siinä murhe, että emme voineet auttaa häntä kaikista yrityksistämme huolimatta.
Onneksi minulla on pari hyvää ystävää, jotka ovat
jaksaneet kuunnella.Sain myös tältä palstalta sähköpostiystävän, jonka kanssa kirjoittelimme välillä joka viikko.Kiitos hänelle!
Ihmiset sanoivat, että aika auttaa.Alussa tuntui, että tähän tuskaan ei varmasti auta mikään!Nyt olen kuitenkin huomannut, että aika on todellakin tehnyt surun hieman himmeämmäksi.
Itken tosin vieläkin usein, kun mieleen tulee muistoja rakkaasta lapsestani.
Ymmärrän hyvin tuskasi.Jospa löytäisit jonkin keskusteluryhmän, jossa voisit purkaa ajatuksiasi.Minäkin voisin kirjoitella sähköpostilla jos annat sähköpostiosoitteesi.
Koetetaan jaksaa.Muistoja ei kukaan voi meiltä
sydämestämme viedä.