Heissan oletteko kuulolla kaikki te joilla on lapsen menetyksestä kulunut jo kauemmin aikaa,kuinka te olette tehneet surutyötänne ja kuinka kauan olette surreet ja miten on elämä lähtenyt menemään?Miten sen asian kanssa oppii elämään ja miten on kun on kulunut 2-3 vuotta,onko tämä sama saatanan tuska vielä silloinkin päällä?Minulla aikaa ei ole kulunut vielä koinkaan kauan mutta riittävästi sen asian ymmärtämiseen.Olen työelämässä ja elän muuten aivan normaalisti,mutta kuten jokainen lapsensa hautaamaan joutunut sen tietää se sisäinen suru ja tuska on läsnä joka ainut hetki.En usko mihinkään ammattiauttajien apuun ja lääkkeitä en tahdo joten ainut vaihtoehto on se että kerrotte te kauemmin sureneet kuinka se elämä jatkuu ja millaiseksi se muuttuu sillä se todella muuttuu
kiitos vastauksista etukäteen
kiitos vastauksista etukäteen
Vastaukset 5
Vanhimmat
Oletko kokeillut tuskasi siirtämistä paperille kirjoittamalla tai piirtämällä, itse saan helpotusta kirjoittamisesta vaikka en koe surua samanlaisesta asiasta ja olen lukenut paljon kirjallisuutta juuri lasten menettämisistä ja rakkaiden ihmisten menetyksistä.
Lapsen kuolema.. se on jotakin selittämättömän raskasta, siis jotakin...
aivan jotakin järkyttävää! Sitä ei voinut uskoa omalle kohdalleen miten koville siitä selviäminen otti.
Nyt 1. kuluvaa kuuta tuli 11 vuotta täyteen ja edelleen itken syntymä- ja kuolinpäivän kotona ja vain oma perhe tietää. Muut päivät menee jo aivan ettei sitä mieti joka sekunti. Olen kirjoittamalla päässyt ulos "surumuurista" joka rakentui 8.5 vuoden aikana. Kävin lapsenmenetyksen jälkeisen trauman läpi. En uskonut selviäväni koskaan.. olin jo luopunut toivosta kunnes aika oli täysi ja kiirastuli läpäisty. Syvimmän tuskani aikana vannoin että, Jumala on tehnyt ainakin tämän yhden erehdyksen antaessaan minulle taakan jota EN jaksa kantaa. Näin jälkeenpäin taakan kantokyky vietiin äärirajoihinsa asti, kai kun tässä vielä olen; pitää paikkansa ettei niin suurta taakkaa anneta jota ei jaksaisi kantaa... sittenkin!
Kyllä sinäkin pääset ohi tuskan vaiheesta ja toivon voimia jaksaa, jokaiseen päivään. Sinulle..kerron omastani jospa tämäkin auttaisi edes "hitusen.."
Se menetyksen tuska uuvutti perusteellisesti. Samalla tukija joukko hupeni kahteen ystävään jotka seisoi rinnallani vaikka varmaan heitäkin koeteltiin. Nyt saan seisoa heidän rinnalla vuorostani kun heidän isä kuoli. He pyysivät laulamaan sinne muistojuhlaan ja lupasin tulla.
Ehkä olen juuri nytkin täkemässä (kirj. Sinulle)
tätä työtä jota en pystyisi tekemään muuten.
Ole armahtavainen sisintäsi (sydämen tuska) kohtaan sure niin että, tunnet kun koskee. Kirjoittaessani minulle tuli jotakin fyysisiä kouristuksia ja olin aivan varma ettei tästä selviä kuin kuolema tästä tulee itsellekin. Rukoilin, huusin, itkin kävin kaikkea mahdollista läpi. Hajosi eräskin lasi ja lautanen "raivon" purkaantuessa. Minä Äiti jolla oli kaksi muutakin lasta jäljellä olin kaikkea muuta kuin läsnä tuona aikana. Hyvittäessä meneekin sitten loppu elämä ja ehkä, jos en mielestäni saa hyvitystä tehtyä voipa käydä niinkin kuin eräs hyvä isä oli todennut: "olen täydellisesti epäonnistunut elämässäni- lausahdukseen" jota eivät toiset osaa kuvitella mitä se on. Kaikki koettelemukset ja vastoinkäymiset vahvistaa jotka eivät tapa. Pitää paikkansa. Elämäni oli ollut kuin unelma tanssia ei mitään vastoinkäymistä ja heti kättelyssä annettiin taivaasta kauhein mahdollinen; lapsen epätoivoinen etsintä, löytyminen hukkuneena, muistojuhla, hautaaminen ja murskaavan suuri suru. Sittenhän niitä alkoi tulla kun ei ennemmin ollut: Astma( piti lopettaa työ jota rakastin), Myrsky ns. Trombi särki kotia, auton ym., Keuhkoveritulppa eikä sekään mikään pieni 80% pimiänä 20% riittää pitämään hengissä kun kuoleman aika ei ole. Useinmiten 20% riittää tappamaan. Sain kokea nämä kaikki + normaalit pikku vaikeudet syvän surun aikana ja kun vihdoin pääsin kuin "kuiville" huomasin olevani alkoholismin pyörityksessä (mieheni joi kuolema hakuisesti) Sosiaali tantat niskassa joiden pillien mukaan tanssin yhden kesän kunnes löytyi Siijonin seurakunta Jumalan valtakunta maan päältä. Nyt tuntuu ilmanala seestyneen. Saa elää tavallista elämää jossa on pieniä vastoinkäymistä muttei mitään joita tuossa ed.luettelin. Kerron lisääkin kahden kesken.. jos haluat. Joka tapauksessa Hiljaa rinnallasi kuljen,
aatoksiini suljen.
Suruntietä kun tunnen, sydän ottaa osasen
vaikka pienen palasen!
Kannetaan yhdessä taivaasta annettua taakkaa he pienet kultasäteet näyttää tietä miten sinne iki maahan löydetään.. He ovat turvassa ja tallessa, meillä ei ole huolta. Vain leppymätön eron ikävä. Se on vain ajallinen ja rajallinen kuin aika täällä muutenkin.. se loppuu vielä!
Jaksamista "taisteluun" surun tuskaan Sinulle ja muille kohtalon kokeneille!
Kauniisti kirjoitit ja rohkeasti,tuntuu vaan että itsellä on asiat huonosti mutta kai sitä on huolensa ja murheensa itse kullakin.
Tuota kirjoittelin kyllä mielelläni sinulle ,mutta en ole uskossa enkä edes kuulu mihinkään uskonnolliseen seurakuntaan,olen siis eronnut kirkosta.
Minulle nuo uskonasiat ovat vieraita mutta luulen surevani lastani kuitenkin ihan yhtä paljon kuin muutkin
Enkä ole edes raivoajatyyppiä,siis en ole yhtään lautasta rikkonut ja lasia särkenyt
mutta en myöskään mielestäni patoa tunteita sisälleni
no se elämä sitten muuten on ollut mitä on avioeroineen kaikkineen ja nyt lapsen kuolema...
toivon jaksamista tuleviin päiviin kailille lapsensa ja läheisensä menettäneille
lapsen poismenon johdosta. Aivan varmasti osaat ja varmaan enemmänkin suret, minusta tuntuu näin. Itse en tiedä miten olisin jaksanut ellen olisi turvannut johonkin suureen näkymättömään, eittämättä Hän oli Jumala. Koska aina tuli helpompi olla kun turvasi. Minut pakotettiin (ei ihmiset) kulkemaan tätä suruntietä aina kun "kapinoin" tuli raskas olo ja kun "hyväksyin, nöyrryin ja uskoin" tämänkin olevan vielä hyväksi joka oli vaikeaakin vaikeampaa mutta, edes yritin tunsin "taakan" ikään kuin kevenevän. Tällaista vuoristorataa sain kulkea ja nämä vaihtui samanpäivän aikanakin joskus useastikin. Olin elämän kovassa koulussa.
Elämäni 1. vastoinkäyminen jota en todellakaan osannut edes pelätä vaikkakin veljeltäni kuoli poika 1v.3kk ikäisenä. Muita ei silloin vielä ollut ja se oli aivan kauhistuttava edes ajatella omalle kohdalle. Olkoonkin että oli sairas.. Miksi sen piti olla.. olisihan poika voinut olla tervekin "Kapinoin" jo silloin.
Murheita riittää aina ja kaikille. Niistä ei eroon päästä sama varma kirkkoon kuuluville ja kuulumattomille ihonväriin tai kansalaisuuteen katsomatta.
Kirjoita vaan, minä en ala ketään painostaan ja käännyttään. Minuakaan ei ole kukaan"puhunut ympäri" ja tässä ollaan. Enkä edes ajattele olevani "parempi" ei, useinmiten tuntuu muut olevan ennen ja minä kaukana perässä jos uskolla aletaan mittaamaan. En siis ala. Minulla on ystävissä niitäkin jotka eivät kuulu kirkkoon ja en voi moittia.
Sille että, täällä menetetään joku läheinen ei voida mitään se kuuluu elämään kuoleman kanssa ja siihen pitäisi tottua. Vanha 90v sairastanut ym. sen ymmärtää vaan nämä terveet lapset. Kuten omakin tyttö oli. Ihana seurata ja odottaa uuttapäivää mitä uutta opitaan taitoja tai sanoja.. Sitten tämä otetaan pois! Lehdistäkin kun luen jonkun lapsen hengen vaatineen tapaturman tai onettomuuden. Ristin käteni ja pyydän voimia lapsen äidille ja isälle, perheelle. Montakertaa huomaan kuivaavani kyyneleitä. Miten ulkopuoliset reakoivat: tuomitaan, etkö vieläkään ole päässyt yli!!? Ne kyyneleet ovat myötätuntoa!.. jota en muiden edes odota ymmärtävän, enkä ala selitellä.
Riittää mitä itse tiedän. Voimia ..niitä me tarvitaan. Sääli ei ole lohdutus taakkaa se lisää vaan meille (Yhden oman runon otsikko)
Sinä voit varautua siihen että menee koko loppu elämä ei se oo vuosista kiinni .. minä olen synnyttänyt kuolleita lapsia 2 ja joka ikinen laskettu aika minä mietin palkonko täyttäis.. nyt menetin 20 pojan ja siihen varaudun että en ikinä minä sitä voi lastani unohtaaa.. minä elin hänen kanssa ja tunsin sen , mutta kun saan tässä kesän kynnyksellä kukat hautaus maalle niin saan käydä niitä kastelemassa vaikkapa viikottain ja samalla juttelen asioita kuulipa se sen vai ei.. kunhan puran tuskani rakkalleni.. omalle pojalleni.. se helpottaa en usko että se ikinä menee ohi eikä tarvitsekkaam minä suren ja sillä siisti..ei mene ikinä ohi.. ehkä helpottaa joskus se pahin tuska.. ja meidän kun on pakko hyväksyä joskus se asia en oo paras sanomaan nyt kun on niin vähän ittellä aikaa kuolemasta mutta uskon siihen että joskus saan olla sinut sen asian kanssa.!!LÄHIMMÄISIÄ SAA RAKASTAA ELÄVÄNÄ JA KUOLLEINA !!AMMATTIAUTTAJAT NYKYÄÄN OSAA työnsä minä käyn niiten juttusilla.. parin viikon välein ja et muuten usko miten siellä saa purettua asioita just siitä kuolleesta.. kun ei tartte näytellä saattaa mennä äkkiä tunti kun me jutellaan sen pojan asioita enkä minä näyttele se ei pyhimys ollu ei sillon eikä nyt mutta on se jotenkin ihana että vain ne ihanat asiat jäljelle jää.!!ne hyvät asiat jää sitte surettavaksi.. helpottaa muuten itteänsä mutta minkä ikäinen kuolee se on jo varmasti eri juttu.. KUN JOS IHAN PIENI MENEE ON TAATUSTI ERI ASIA KU 20 ja syntynyt kuolleena on taas eri asia.. kun sen vaan tuntee kohdussa elävänä mutta ei sillai..olla oltu perheenä ne kaikki on niin eri asteisia nuo menetykset.. en ikinä minä sillai toivu mutta ei tarvisekkaan.. ne on minun asioita..minun suru koeta kestää!! sinäkin