Ei ole pistänyt silmääni juurikaan puolisonsa menettäneiden kirjoituksia.
Itse olen menettänyt puolisoni vähän yli kuukausi sitten ja suru sekä ikävä on kova,hän joutui taipumaan vaikean ja nopean sairauden murtamana.
Toivoisin että joku samassa asemassa oleva jaksaisi vastata ja kertoilla omia tuntemuksiaan, jos se vähän helpottaisi meitä kumpaakin.
Itse olen menettänyt puolisoni vähän yli kuukausi sitten ja suru sekä ikävä on kova,hän joutui taipumaan vaikean ja nopean sairauden murtamana.
Toivoisin että joku samassa asemassa oleva jaksaisi vastata ja kertoilla omia tuntemuksiaan, jos se vähän helpottaisi meitä kumpaakin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Selaa hieman taaksepäin, niin löydät heidät. Ja taatusti vastaavat tähänkin.
Otan osaa suruusi, tiedän mitä se on.
Oma rakkaani kuoli tammikuusssa ja olen tältä palstalta saanut paljon lohtua ja tuntumaa siitä, että emme todellakaan ole yksin, vaikka joskus tuntuu kun seuraa tätä elämän menoa, ettei kellään tässä lähiseudulla ainakaan ole mitään murhetta. Tulin juuri haudalta ja kateellisena ja katkerana (olen antanut itselleni tässä tilanteessa tuntea näin)katselin iltakävelyllä olevia ihmisiä, kuka ulkoilutti koiraansa, kuka lapsiaan ja kuka kulki onnellisen näköisenä puolisonsa rinnalla. Tähän yksinäiseen kotiin on aina tuskaista tulla, eikä tämä, vaikka onkin ainoa turvapaikkani, tunnu nykyisin kodilta. Täällä on kolkkoa, yksinäistä ja murheellista. Joka paikka muistuttaa menneistä yhteisistä hetkistä ja itku on herkässä. Aamut ovat edelleen minulle kaikkein vaikeimmat, varsinkin sunnuntaiaamut. Ikävöin sitä rauhallista, onnellista yhdessäoloa, toisen lämpöä ja läheisyyttä. Kotikaupunkini on kaunis, kevät on kauneimmillaan, mutta viimekesän muistot ovat vielä liian lähellä, että tästä kesästä pystyisin nauttimaan. Ja kuitenkin, ei voi muuta kuin hyväksyä tapahtunut - vaikka ajattelisin mitä ja tekisin mitä en saa rakkaintani takaisin, olen puolikas, olen yksin ja elämästä on ilo pois.
Sinulla on vasta kuukausi tapahtuneesta. Oletkohan saanut keskusteluapua? Tänne palstalle voi hyvin kirjoittaa tuntemuksistaan.
Huomaan että en varmaankaan ole ainoa joka suree rakkaimpansa menetystä.
Kun luen viestiäsi Kohtalotoveri on kuin itsestäni lukisin, samat on tunteet.
Yritetään jaksaa eteenpäin muistojen avulla, ehkä jonain päivänä taas näkyy valoa tunnelin päässä.
Kyllä meitä leskiä täällä on.
Minun rakkaimpani, ainoani menehtyi täysin yllättäin 51-vuotiaana sydänkohtaukseen.
Ekat 2 viikkoa olin pimeydessä, en muista juuri mitään siitä ajasta, rauhoittavat lääkkeet tai shokki vaikuttivat...
Hautajaisten jälkeen iskivät ahdistus ja paniikkihäiriöt, 6 viikkoa sairauslomalla. Terapiassa käyn edelleen, mielialalääkkeitä olen syönyt nyt 3 viikkoa, joiden ainoa vaikutus tuntuu olevan väsyneisyys.
Töistä kotiin palaaminen tuntuu aina yhtä kauhealta, vaikka kai tämä ainoa turvapaikkani on. Viikonloput ja juhlapyhät ovat ahdistavimpia. Tunnen olevani totaalisen yksin tässä maailmassa, vaikka töissä olen ihmisten edessä. Minulla ei ole lapsia, yksi musta kissanrontti vain.
Onnellisia pareja en siedä nähdäkään. Nyt ihan hävettää, ettemme koskaan mieheni kanssa peitelleet onneamme, pussailtiin ja halailtiin kaikkien nähden vähän väliä.
Haudalla tulee käytyä 2-3 kertaa viikossa, kiveä odottelen sinne.
Tuskaa, ikävää ja surua - sitähän tämä olo on, eikä helpotusta ole tiedossa.
Otan osaa suruusi! Käyt täällä palstalla, kun siltä tuntuu, täällä ainakin on kaltaisiasi.
leskeksi kuutisen vuotta sitten 35-vuotiaana kuuden lapsen äitinä.
Mieheni oli 39 saadessaan yllättäin aivoveritulpan (eli vuorokauden sairaalassa ja lapsensa hyvästeltyään sitten vain lähti).
Olin onnettomuudessani onnekas nimeomaan lasten takia - he olivat pakko jaksaa ja jatkaa.
sinulle puolisosi menettänyt. Leskeksi jäin 3v sitten ja nyt vasta tuntuu että surun ote hellittää.
Minun koira ja kissa pitivät minut arjessa kiinni, pakko niille on ruokaa antaa ja pakko käyttää koiraa ulkona. Siellä me laahustettiin molemmat metsässä. Koirakin aloitti laahustamisen miehen kuoleman jälkeen.
Kissa tuli ja puski minua otsaan kaikkein vaikeimpana aikana, kuten sanoen me tarvitsemme sinua älä luovuta. Eläimet ovat surussa kyllä minun mielestä hyvä juttu, jos ei ole lapsia tai muita sukulaisia kuten minulla ei ole.
Mikään ei palaa ennalleen, on pakko jatkaa muuttuneena eteenpäin.Minä kuva täytyy rakentaa uudeksi, ilman sitä rakastavaa puolisoa. Ei se tapahdu hetkessä, ja kokemuksesta voin sanoa että juhlapyhät masentavat.
Mutta kyllä se aurinko välillä paistaa, ja kun aikaa kuluu paistaa aurinko yhä useammin sinne sisinpään. Saa antaa luvan itselleen, vain olla ja tuijottaa ulos.
Ei tarvitse piiskata itseään tekemään töitä joita ei yksinkertaisesti jaksa. Minä en kyennyt kolmeen vuoteen hoitamaan puutarhaa enkä kotia. Kaikki hoidin "vasemmalla" kädellä. Nyt vasta jaksan ilolla hoitaa arkea.
Surevat lesket pitäkää hyvää huolta itsestänne, syömällä monipuolisesti, tiedän ei sitä jaksa tehdä ruokaa itselleen, eikä ruuan laitossa ole mitään mieltä kun ei ole ketään jakamassa ruokailua. Mutta siitä huolimatta syökää vitamiineja ja monipuolista ruokaa. Minä sairastuin surussa, SLE reumaan, keuhkokuumeeseen ja moneen muuhun tautiin. En huolehtinut itsestäni, ennen kuin tuo keuhkokuume sai minut tarttumaan kiinni elämään ja nyt syön niin että saan päivittäin vitamiinit ja hivenaineet.
Tunnen syvää myötätuntoa teitä kohtaan.
Surusta selviää elämään. Toki kaipaus ja muistot vyöryy yli milloin niitä huvittaa, joskus tuoden lämpöisen tunteen rintaan, hymyilyttää mukavat muistot ja kuollut on kuin olisi siinä vieressä. Toisinaan lohduttomana tyhjyytenä.
Voimaa sinulle joka yksin jäit alle tähtien jäätävään tyhjyyteen. Halaan teitä. Catz
Kiitos kaikille teille jotka olette vastailleet.
Olette ihania ja olen saanut paljon lisää voimaa viesteistänne.
Jotenkin se on hassua kun vaan tulee parempi olo kun huomaa että toisilla on samat ajatukset ja murheet kun itselläkin.
Olen alkanut purkamaan tätä pahaa oloa ulkoilemalla paljon ja liikkumalla luonnossa.
Toivon teille kaikkea hyvää ja voimia:)
Avopuolisoni melkein päivälleen 3 vuotta sitten kun rattijuoppo kaahasi päälle. Kesähäät oli tulossa. Minä vielä opiskelin tuolloin ja 6kk tämän jälkeen syntyi yhteinen tyttäremme (oli kyllä tiedossa).
Lapsi on antanut voimaa vaikka muistuttaakin minua tapahtuneesta joka päivä. Pitkän aikaa kyselin itseltäni, että miksi tällaista tapahtuu ja miksi juuri minulle.
Olen oppinut elämään asian kanssa. Välillä tulee kova ikävä, mutta usein mieleen tulee kaikki hyvät ja mukavat hetket. Vaikeimmaksi koen tyttäreni tulevaisuuden kun koulussa aletaan kysellä isästä, jota ei ole.
Kyllä tämä elämä tästä jatkuu.
otan syvästi osaa puolisonsa kuoleman johdosta itse olen niin nuori ettei ole puolisoa mutta menetin Toukokuun lopussa äitini Tarkoituksemme Saksaan viikoksi mutta jouduimme peruttamaan suruviestin tultua olen vasta 12v ja siskoni 10v
Miten tämä elämä voi olla niin epäoikeudenmukaista, mua koskettaa tosi paljon teidän kaikkien tarinat ja
etenkin henttu olette niin nuoria vielä siskosi kanssa,äiti ohjaa kuitenkin teidän elämäänne sieltä ylhäältä, toivon teille paljon voimia ja onnea tulevalle ajalle,meidän on vaan jaksettava eteenpäin.
Mulla on menossa sellanen vaihe että tuntuu kun ei jaksais mutta jaksettava on, olo on erittäin tyhjä eikä jaksa nauttia tästä ihanasta kesästä,itkettää usein ja on todella kova ikävä rakasta elämänkumppaniani. Kiitos teille kun jaksatte kannustaa ja viesteillä:)