Menetin tuossa maaliskuussa rakkaan pikkuveljeni (18v). Hän nukkui hiljaa yöllä pois..
Hetkellä kun sain soiton hänen poismenostaan,menin shokkiin.
Olin töissä juuri silloin (sairaala),ja en muista tuosta puhelusta kuin että huusin vain soittajalle että ala valehtele tuommoista asiaa!!!
Hoin tuota koko ajan,vaikka soittaja oli äitini,en tahtonut uskoa tuota ja huusin vain että älä valehtele mulle tuommoisia,tämä ei ole leikin asia.
En tiedä oliko se jotain itsesuojelua,kun kuitenkin tiedän varsin hyvin ettei kukaan äiti valehtelisi oman poikansa kuolemasta.Tuolla hetkellä vain menin ihan sekaisin.
Tuo rakas pikkuveljeni oli mulle kaikki kaikessa,oltiin aina yhtä ja soiteltiin vähintään kerran päivässä.
Nyt kun hän on mennyt enkeleidenmaahan,on minulla täällä niin hirvittävän hiljaista ja yksinäistä..
joka hetki ajattelen häntä,välillä saan myös muuta ajateltavaa,mutta kyllä tämä on alitajunnassa koko ajan..
Tämä poika oli minulle kuin oma lapsi,olin hänelle kuin toinen äiti,siksi tuntuu kuin olisin lapseni menettänyt.
Tämä suru ei lopu koskaan,ehkä se kuitenkin joskus helpottaa...toivon niin!
VOIMIA KAIKILLE JOTKA OLETTE MENETTÄNEET OMAN LAPSENNE,KUKAAN EI VOI TIETÄÄ MILTÄ TUNTUU JOS EI OLE ITSE KOKENUT SAMAA.
Itken nytkin kun tätä kirjoitan,tuntuu ettei elämä ole enää elämisen arvoista,miksi ihmeessä toisille suodaan täydellinen elämä kaikkine rikkauksineen ja toiset joutuvat kokemaan omanlapsensa kuoleman,jotkut jopa useammankin..Minusta tämä on todella väärin, ja sitten nämä onnensa kukkuloilla olevat ihmiset vaan sanovat että otan osaa..
kun hautajaiset on ohi,niin sen jälkeen näkee kuka on oikeasti ystävä ja välittää ja kuka ei...aluksi tuli soittoja yms..mutta nyt saamme olla ihan omine miten pärjättään,ei kukaan enää kysele miten voitte...tms...
Jotkut kusipäät ovat vielä kuin mitäään ei olisi tapahtunutkaan,ne ei tajua että mulla on elämä palasina!Siis aivan sirpaleina ja vaikka päältä käsin hymyilin,sydämeni itkee aina!!!
Hetkellä kun sain soiton hänen poismenostaan,menin shokkiin.
Olin töissä juuri silloin (sairaala),ja en muista tuosta puhelusta kuin että huusin vain soittajalle että ala valehtele tuommoista asiaa!!!
Hoin tuota koko ajan,vaikka soittaja oli äitini,en tahtonut uskoa tuota ja huusin vain että älä valehtele mulle tuommoisia,tämä ei ole leikin asia.
En tiedä oliko se jotain itsesuojelua,kun kuitenkin tiedän varsin hyvin ettei kukaan äiti valehtelisi oman poikansa kuolemasta.Tuolla hetkellä vain menin ihan sekaisin.
Tuo rakas pikkuveljeni oli mulle kaikki kaikessa,oltiin aina yhtä ja soiteltiin vähintään kerran päivässä.
Nyt kun hän on mennyt enkeleidenmaahan,on minulla täällä niin hirvittävän hiljaista ja yksinäistä..
joka hetki ajattelen häntä,välillä saan myös muuta ajateltavaa,mutta kyllä tämä on alitajunnassa koko ajan..
Tämä poika oli minulle kuin oma lapsi,olin hänelle kuin toinen äiti,siksi tuntuu kuin olisin lapseni menettänyt.
Tämä suru ei lopu koskaan,ehkä se kuitenkin joskus helpottaa...toivon niin!
VOIMIA KAIKILLE JOTKA OLETTE MENETTÄNEET OMAN LAPSENNE,KUKAAN EI VOI TIETÄÄ MILTÄ TUNTUU JOS EI OLE ITSE KOKENUT SAMAA.
Itken nytkin kun tätä kirjoitan,tuntuu ettei elämä ole enää elämisen arvoista,miksi ihmeessä toisille suodaan täydellinen elämä kaikkine rikkauksineen ja toiset joutuvat kokemaan omanlapsensa kuoleman,jotkut jopa useammankin..Minusta tämä on todella väärin, ja sitten nämä onnensa kukkuloilla olevat ihmiset vaan sanovat että otan osaa..
kun hautajaiset on ohi,niin sen jälkeen näkee kuka on oikeasti ystävä ja välittää ja kuka ei...aluksi tuli soittoja yms..mutta nyt saamme olla ihan omine miten pärjättään,ei kukaan enää kysele miten voitte...tms...
Jotkut kusipäät ovat vielä kuin mitäään ei olisi tapahtunutkaan,ne ei tajua että mulla on elämä palasina!Siis aivan sirpaleina ja vaikka päältä käsin hymyilin,sydämeni itkee aina!!!
Vastaukset 7
Vanhimmat
heipä hei kirjoituksesi oli aika tuskaa täynnä ,veljesi poismenosta on vasta noin vhän aikaa,otan osaa,sinulla on pitkä tie edessäsi se ei lopu tähän vuoteen eikä vielä ensivuoteenkaan.
Tuo ei ollut pelottelua eikä pirujen seinälle maalaamista vaan totisinta totta,olen itse menettänyt oman lapseni n.9kk sitten ja suru ja truska ovat edelleen jokapäiväisiä vieraita ,mutta toivottavasti ei enää kauan sillä tämä on tosi raskasta kantaa,taakka harteilla ja loppuelämän ajan.Toivonkin sitä että tässä kohta alkaisi jo vähän helpottaa sillä tälle ei voi mitään ja lasta ei saa takaisin vaikka mitä tekisi,mutta niin se vaan on ,kannettava on vaikka mikä olisi.
Monta asiaa kerkeää miettiä matkan varrella ja monta kysymystä tehdä,ja kaikkiin ei vaan saa vastausta.
toivon sinullekkin jaksamista ja voimaa kestää ja myös äidillesi.
Minäkin muuten huusin puhelimeen ensiksi että älä valehtele kun sain soiton poikani poismenosta.
Tämäån tuskan kassa on vaan jaksettava eteen päin,päivä päivältä,vuosivuodelta..Toivon että joku päivä helpotta..ja onhan se jo pahin shokki onneksi ohi..Töihin paluu olisi maanantaina,saa nähdä mitä siitäkin nyt sitten tulee,kun olisi jaksettava ottaa potilaita vastaan ja olla myös heille tukena kun suru yllättää..ja itsekkin itken sisimmissäni koko ajan..Raskastahan siitä tulee.
Mutta olen varma,että oma rakkaalla enkelilläni on kaikki siellä hyvin ja näemme vielä joskus.
(ja taas itkettää)...voi tätä elämää..
vaan meillä on yritettävä elää sen kanssa.
Otan osaa menetykseesi ja toivon,että opit elämään tuskasi kanssa ja hallitsemaan sitä,ettei se olisi päällimäisenä asiana joka päivässä.Minä voin vain kuvitella miltä tuntuu menettää oma lapsensa,sillä se oli aikoinaan lähellä myös minulla.
Esikoispoikamme syntymässä sattui jotakin väärää ja hänet vietiin happikaapissa TYKS:siin heti.Siellä vaimoni kanssa jännitettiin ja seurattiin,miten pojallemme käykään.
Muistan ne kaikki ristiriitaisat ajatukset jotka pyörivät mielessäni.Milloin vaivuin epätoivoon ja pelkäsin pahinta,milloin taas yritin uskoa pojan toipumiseen.Onneksi poikamme alkoi pikku hiljaa piristyä ja pääsi aikanaan kotiin terveenä.
Kuolema on minulle tuttu ja myös sureminen,sillä molemmat vanhempani ovat jo kuolleet.
Isäni kuoli äkkiä,kun häneltä katkesi aivoverisuoni päästään.En kerennyt edes sanoa hyvästejä hänelle,kun hän oli jo nukkunut pois.
Äitini kuoli pian kaksi vuotta sitten,pitkä aikaisen saurauden murtamana(hänellä oli keuhko fibroosi).
Siitä jännä juttu ,että isän kuoleman minä surin heti pois.Siinä sukulaisten edessä iso mies itki kuin pieni lapsi,minä itkin tuskan patoutumat pois.
Mutta äidin kuolemaan minä en ole vieläkään saanut pois sisältäni ja se kummittelee vieläkin mielessä välillä ja hautumaalla käynti on vaikeaa.
Luulen äidin pitkän sairauden ja sen etemisen seuraamisen vaikuttavan asiaan.Minulla oli niin avuton olo,kun äiti hiljaa kuihtui pois ja en itse voinut tehdä mitään.
Lisäksi mulla on tunne,että niin moni asia jäi sanomatta äidille,jotka vielä haluaisin sanoa.
Toivon sinulle ja muille lapsensa ja läheisensä menettäneille jaksamista.Jaksakaa elää tuskanne kanssa.
Minulla on yksi kappale joka voi lohduttaa teitä ja muistakaa,että sinne minne lapsenne on mennyt on aina hyvä olla ja te tapaatte vielä joskus.
Näin minä uskon js toivon.
http://www.youtube.com/watch?v=VRsJlAJvOSM
Menetin vanhempani alle vuoden aikana.Kovaa aikaa on ollut, mutta onneksi se isompi suru on jo muuttanut.Enään ei itku tule joka päivä.
Suru on muuttunut ja saan voimaa elämääni kauniista muistoista, joita minulla on rakkaista vanhemmistani.
Minäkin huomasin, miten hyvätkin ystävät kaikkosivat.
Yksinkin ystävä minulla oli ollut yli 8v, olimme tekemisissä päivittäin ja kävimme lenkillä yhdessä melkein joka päivä yli 5v ajan.
Mutta nyt kun olisin tarvinnut sitä olkapäätä ja ystävää, niin sitä ei löytynyt ja eikä ollut.
Mutta onneksi sain pari uutta ystävää, joiden kanssa on käynyt läpi tätä suruani ja ikävää.
Silloin kun on vaikeaa tarvitsee ystävää ja on ihanaa että on ystäviä.
Voimia sinulle ja jaksamista.
Musta kaikkein pahimmalta tuntuu,kun nuo läheiset ihmiset ovat nyt kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan,että kaikki on kuin ennen.
Kun nähdään,ei edes puhuta koko asiasta,ollaan kuin ei oltaiskaan..
Minulla on yksi hyvä ystävä joka kysyy joka kerta miten olet voinut,ja miten meillä perheessä muut on voineet..Se lämmittää mieltä..=)Ja myös työpaikallani osataan ottaa asia huomioon,mutta se ehkä johtuu siitä kun me ollaan kaikki siellä ammattihenkilöitä..
Mutta olen todella pettynyt nuihin sukulaisiin,täteihin ja heiän perheisiin,kaikkiin muihin mun ystäviin..Ei yksikään ota yhteyttä,vaikka ennen ollaan oltu todella läheisiä.
Jotenkin vaan ollaan nyt niin kamalan yksin tämän surumme kanssa..
Mutta enpä jaksa itsekkään sitten olla tukemassa heitä,jos he joskus sitä kaipaavat..
Itse olen aina ollut täysillä mukana ja suren jopa potilaideni kohtaloita,vaikkei he sillain mulle läheisiä olekkaan,mutta aina olen kaikille mukana tukena jne..
jotenkin tuntuu niin kurjalta kun itse ei sitten saa mitään kun sitä tarvitsee,ja tässä ei auta kuin se läheisten tuki..olen käynyt vieraiden ihmistenkanssa kriisikeskusteluja,mutta ei ne auta,ei ne voi tajuta miltä tuntuu..
Kävin vain 2 tapaamisessa ja lopetin,musta näistä ei ollut apua..
siihen että sukulaiset ja ystävät eivät ota yhteyttä voi olla se että he haluavat antaa suruaikaa, joskus taas etteivät he tiedä mitä he sanoisivat tai tekisivät. Kuitenkin läheisen kipu on kaikkien kipu. Ikävää etteivät he kuitenkaan edes yritä vaikka tuntuisi ettei osaisikaan lähestyä. Mutta se on vaikeaa kun toiseen koskee. Ei tiedä mitä tekisi tai sanoisi.
Totta puhut nuo lähimmäiset ja sukulaiset eivät jaksa kovin kauan olla tukena,sen olen myös huomannut.Kovin ikävältä se tuntuu kun he eivät parin kolmen kuukauden päästä edes muista asiaa,tai muistavat mutta eivät halua puhua siitä.
No se johtuu kenties siitä että ei liipannut tarpeeksi läheltä,mutta henkilökohtaisesti kun sen menetyksen kokee,se tuntuu vaan seuraavan joka päivä ja vielä näin pidemmänkin ajan päästä joka tunti sitä miettii,joten et ole epänormaali jos se on mielessäsi vielä vuodenkin päästä päivittäin.
En minäkään mitään ammattiapuja halunnutkaan koska eivät he voi asialle yhtikäs mitään,eivät tuo lasta takaisin,voivottelevat vain.
no myötätuntoa kai tarvitsee jokainen,mutta ei sekään pidemmän päälle mitään auta,surkuttelu on vain huonompi asia,menee vaan kauemmin kun alkaa vaipua itsesääliin.
Olen tullut siihen tulokseen tätä omaa asiaa pohtiessani että tulen kyllä jaksamaan tämän pelin loppuun asti,sukulaiset ja muut jauhajat saavat miettiä ihan omia juttujaan,mutta voihan se olla kun kohdalleen sattuu joku menetys niin en ehkä muistakaan ottaa osaa.
jaksamista sinulle ja hyvä kun palaat töihin se on hyvä terapia ja paluu arkisiin asioihin auttaa jaksamaan,vaikka ei surua viekään pois
mahdollisimman paljon normaalia elämää,kyllä se siitä