HEI KAIKKI ÄIDIT JA MIKSEI ISÄTKIN .. kysyisin teiltä jotka ovat kokeneet oman lapsen menetyksen??
onko teille käynyt näin niin kun mulle nyt on.. eli minä en käsittele oman oikani menetystä millään tavalla tällä hetkellä.. nyt on menny vasta n. 1,5 kk ja mulle se on vielä täysin elävä vaan jossain vaan kun ei tule kotona käymään eikä oo kerenny soittamaan eli minun aivoni ei rupea suru työhön
alkuun olin sokissa ja sitten itkin 3 viikkoa ja sitten tuli stoppi.. nyt en käsittele asiaa mitenkään.. vaikka kyllä kaikki on tehty ja silleen vaan mikä mulla on ??? onko teillä kokemuksia kun ihan kummalta tuntuu itteltä kun pidän sen elävänä mielessäni ja onko jotain vaaroja tapahtumassa.. KERTOKAA asialliset ihmiset
en nuku kunnolla öisin mutta enää en nää edes unia pojastani.. ihan niiku nyt olis pois pyyhitty koko asia sitä ei oo edes tapahtunutkaan?????
: käyn juttelemassa kriisi ryhmässä joten ne ehdotukset jättäkää pois taas ensi viikolla on aika mutta varmaan täällä suomessa on jokin saman kaltainen tapaus..eli mikä lukko on päällä nyt?? vai mikä?? haluaisin ALOITTAA SURU TYÖN MUTTA MITEN KUN EN USKO KOKO ASIAAN!!
onko teille käynyt näin niin kun mulle nyt on.. eli minä en käsittele oman oikani menetystä millään tavalla tällä hetkellä.. nyt on menny vasta n. 1,5 kk ja mulle se on vielä täysin elävä vaan jossain vaan kun ei tule kotona käymään eikä oo kerenny soittamaan eli minun aivoni ei rupea suru työhön
alkuun olin sokissa ja sitten itkin 3 viikkoa ja sitten tuli stoppi.. nyt en käsittele asiaa mitenkään.. vaikka kyllä kaikki on tehty ja silleen vaan mikä mulla on ??? onko teillä kokemuksia kun ihan kummalta tuntuu itteltä kun pidän sen elävänä mielessäni ja onko jotain vaaroja tapahtumassa.. KERTOKAA asialliset ihmiset
en nuku kunnolla öisin mutta enää en nää edes unia pojastani.. ihan niiku nyt olis pois pyyhitty koko asia sitä ei oo edes tapahtunutkaan?????
: käyn juttelemassa kriisi ryhmässä joten ne ehdotukset jättäkää pois taas ensi viikolla on aika mutta varmaan täällä suomessa on jokin saman kaltainen tapaus..eli mikä lukko on päällä nyt?? vai mikä?? haluaisin ALOITTAA SURU TYÖN MUTTA MITEN KUN EN USKO KOKO ASIAAN!!
Vastaukset 39
Vanhimmat
Hei ja todella osanottoni Sinulle!
Shokki voi kestää pitempään kuin yleensä luullaan ja siihen voi myös palata uudelleen. Se on juuri tuollaista epätodellisuuden tuntua ja vähän kuin "automaattiohjauksella" olemista. Sinun mielesi on niin viisas että se suojaa sinua, ja tämä suojaus on sinulle tärkeä ja arvokas asia. Mieli antaa surun tulla juuri silloin ja juuri sellaisena annoksina kuin se on mahdollista kestää. Eli saat nyt hengähdystauon surusta, koska tarvitset sitä kipeästi. Kriisi- ja traumaterapeuteille nämä asiat ovat hyvin tuttuja, sieltä sain enemmän apua kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Samoin Martti Lindqvistin kirja "Surun tie" oli suureksi avuksi, siellä tavoitettiin juuri näitä asioita joiden kanssa luuli olevansa aivan yksin, joille ei ollut oikein sanoja, ja jos olikin, niitä oli mahdotonta kertoa muille silloin.
Yksi hetki kerrallaan, se riittää. Voimia sinulle sinne jonnekkin niihin hetkiin, ja hyviäkin hetkiä vaikeitten sekaan.
Hei minulla aikalailla sama juttu,en tavallaan ole itkenyt paljoakaan ja olen kuin ei mitään,siis päällepäin.
aluksi olin jonkinlaisessa shokissa ja sitten se pari-kolmeviikkoa meni etten muista mitään,kiitos diapamien.
Luulin etten osaa surra koska en parkunut kokoaikaa ja voivotellut ,mutta kuten tuossa edellisessä viestissä oli niin se on elimistön oma suojautumiskeino sitä kauheaa shokkia vastaan,sillä eihän lapsen menetystä voi edes kuvitella ikinä tulevan.
No hyvä jos käyt jonkun luona puhumassa,toiset saavat avun ja toiset eivät edes halua,kuulun niihin jotka eivät halua
No oman lapseni menetyksestä on nyt noin 9kk ja olen kyllä työelämässä mutta päivittäin käyn asiat läpi ja ehkä 10 minuuttia menee etten sitä joltain kantilta ajattelisi joten tietä riittää tallattavaksi ja pitkään.
Sinulla on vielä niin vähän aikaa kulunut joten olet tavallaan alkushokissa,siitä ne asiat lähtevät pikkuhiljaa tulemaan ja joka päivä niitä tulee lisää,aluksi minä en saanut mitään muistoja edes lapsestani esiin koska pää oli niin sekaisin kaikesta.
päivä päivältä enemmän niitä tulee ja kuvaa katsellessani sattuu joka kerta yhtä kovaa,sisäistä tuskaa,sitä ei tahdo kestää
muutaman sekunnin seison kuvan edessä,ja sitten on käännyttävä pois.
toivon sinulle voimia jaksaa,ja selviät siitä kyllä eteenpäin,sain sen käsityksen kirjoituksestasi että olet vahva ihminen,niin vahva ja vahva tällaisessa tilanteessa,mutta ....
elämän on jatkuttava ja se jatkuukin mutta toisenlaisena sen tulet huomaamaan kunhan aikaa kuluu,iso halaus sinulle ja kirjoita tänne kun siltä tuntuu koska täältä minäkin olen paljon lukenut ja samanlaisia kohtaloita jonkinverran vastaan tullut
emme ole yksin surun kanssa vaikka siltä välillä tuntuukin
aurinkoista päivää kuitenkin
Hei jatkan vielä senverran kun viestisi oli että en hyväksy sitä,sitä ei tarvitse hyväkyä koskaan ,vikka joku sanoisikin niin että kyllä sinun jo täytyy hyväksyä,he eivät tiedä mistä puhuvat.
Oman lapsensa kuolemaa ei koskaan hyväksy se vain täytyy uskoa mutta ei hyväksyä.
Minäkään en tule hyväksymään enkä koskaan anna anteeksi sille paskiaiselle joka hänen päälleen ajoi
ei ole kaukana. Minuun koskee niin kovasti se ettei koskaan anna anteeksi,koska silloin ei itse saa anteeksi koskaan Taivaalliselta Isältä. Sitä ei lasketa kappaleissa vaan yhden anteeksi antamattoman teon takia ei voi saada mitään omaa rikettään anteeksi. Antaapa olla. Koetan kertoen..
On monta isää joiden oman auton alle on oma lapsi jäänyt ja kuollut. On kauhea paikka kun syyttää itseään tai toista. Se vie katkeroitumisen tielle vääjäämättä. Se painaa suruakin raskaammin.
Olen myös kokenut oman lapsen kuoleman ja jouduin itse syytetyksi vieläpä niin että, minä syytän (miestäni) vaikken sano: hänen syy ja hän tappoi tytön. Yli 10 vuotta oli kulunut ja sama syytös eli yhä! Mieheni oli vierelläni kuin se( kuolema) tapahtui joten en voinut silloin..enkä vieläkään syytä häntä että, se olisi hänen syy. EN;EN ja EN!! (huomaa!!) Katkeroitunut kun on ei mahda mitään. Jääköön omaan arvoonsa, syyttäköön kuolemaansa asti(sen hän surutta tekeekin).
Meillä kaikilla on elinpäivämme ja-aikamme eikä kukaan ole kykenevä siirtämään tuota hetkeä ellei itse Jumala siirrä sitä, ihmiselle se on mahdoton. Lapsemme olisivat kuolleet vaikka olisivat sylissämme olleet.
Työkaverini lapsi jäi rattijuopon ohjaaman auton alle ja kuoli saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä. Vähän myöhemmin isä sanoi, ei hän sitä onnetonta ihmistä syytä viina sen aiheutti. Suru oli varmasti Suuri! Tyttö oli heidän ainokainensa.
On perheitä joilta on kuollut kolme lasta autokolarissa, isä ajoi, rattijuoppo toisessa autossa. Isät olivat varmasti tehneet kaikkensa estääkseen kaiken tapahtuman vaan ei..
Toisella menee kauemmin hyväksyä kuin toisella , sen hyväksyy kun aika on. Sinusta tuntuu nyt ettet koskaan ja kannustat muitakin se tuntuu niin omalta.
Minäkin alku suruni keskellä (kirosin yhden ihmisen, mielessäni) joka sanoi:" oi sä rakas lapsi älä itke nuin, tulee se vielä päivä jolloin sinä kiität Jumalaa joka viisaudessaan otti sinun lapsesi luoksensa" Voitko uskoa? Pidin itseäni uskovaisena! Kuinka ollakaan reilun 6 vuoden kuluttua sattui että..
Minäkin näin sen päivän että, kiitin Jumalaa ettei kuollut tyttäremme ollut katsomassa sitä maallista surkeutta jossa jäljelle jääneet sisarensa itkivät katkerasti.. Hän ei ollut itkemässä vaan Jumalan luona iki-ilossa jonne kaikki lapset pääsevät varmasti. (Hiljaa mielessäni pyysin anteeksi tuolta ihmiseltä jonka kirosin..)Hän elää vielä, eikä tiedä kummastakaan mitään. Sain elää huonommin olisi käynyt jos olisin kuollut tuollainen tunnollani. Jumala rakastaa meitä, niitäkin jotka vihaavat tai eivät usko häneen. Voimaa jaksaa kantaa Suuri surusi!
No olen vihainen ja katkera ja saan sitä ollakkin,johtuu ihan tuon toisen osapuolen suhtautunmisesta asiaan,siin (enhän minä ole tehnyt mitään tyyliin)
ja silti olen menettänyt tässä lapseni,no saa nähdä kuin kauan tämä kestää jos kestää loppuiän niin sitten kestää.Minulla ei tavallaan ole menetettävää ja jos päädyn itsemurhaan tämän takia niin saanpahan toivottavasti edes nähdä lapseni
Mutta ei tällä hetkellä ole tuollaisia ajatuksia,sillä olen päätänyt elää ihan vaikka tuon toisen osapuolen kiusaksikin ja sen olen vannonut että me kohtaamme vielä.sillä hän ei ole suostunut edes keskustelemaan asiasta kanssani,koska häntä ei ilmeisesti saa syyttää mistään vaikka itse oli osallisena ,mutta tämä on tätä ja sillä hyvä,minä kyllä aion jaksaa
HEI sinä omituinen kirjoittaja .. en kyllä saanut mitään selvää.. minä kun kysyin ihmisiltä apua tunteisiini .. miksi en hyväksy tai sure..vielä mutta ..katkerien ihmisten kirjoittama on jotenkin outoa.. en minä ole niin kauheen katkera nyt vielä
ole tai etsi syitä tai kiroa ketään.. mutta jokaisella kai on tapansa surra..KAIKKEA sattuu tässä maalimassa.. jokaiselle näköjään jotakin.. ja kun minä hyväksyn sen kuoleman tuskin niin kauheen katkera oon kun se vaan on sitte totta..mullekkin se kipeä asia.. mutta en varmaan voi syyttää ketään!!!
se on ikävää joilla kuolee lapsia vaikka monta.. vaikka kolarissa.. kerralla..herrajestas kun yhdessäkin on liikaa kestämistä..ja jokainen joka omalle kohdalle sen kokee tietää varmasti mistä puhun.. en toivo ikinä kellekkään samaa tuskaa minkä oon saanu läpi käydä ja kaikille saman kokeneille otan osaa suruunne.. ja kaikille älyttömästi voimia jaksaaksenne tämän läpi !!!toivoo lapsensamenettänyt äiti
Asian kyllä ymmärrän nyt, kun valaisit sitä vähän. Ärsyttävää noiden "pakoilu" tiedän paljon vastaavia tapauksia. Ehkä heilläkin on omat shokkivaiheensa.enhän tiiä.. En ala silti puolustelemaan.
Mutta Sinulla on..
Hieno asenne, elää vaikka sen kiusallakin! Oletpa muistuttamassa siitä päälleajosta ja tiedä vaikka se joskus tulee nykäiseen hihasta: olis selvitettävää.. Omatunto, jos on, vielä se herää!
Oman kantani olen kyllä aika selvästi tuonut julki enkä siitä peräänny. Itsemurhaajat eivät taivaanvaltakuntaan pääse, eivätkä lastensa luokse toivomuksestaan huolimatta.
Joten elä rauhassa, eläkä ajattelekaan itsemurhaa sillä se on Protesti Jumalan antamaa elämän lahjaa kohtaan koska, sitä ei saa edes sovitetuksi!
Odottavan aika on pitkä sanotaan, mutta se on päättyvä, se odotus ja paras aika on se aika joka syntymänhetkellä on luettu.
Aiot jaksaa ja toivon sitä todella, että jaksat!
En minä ole katkera ja kokemuksesta kerroin ettei se kannata, sillä itse yritin sitäkin joskus alussa ja nyt halusin varoittaa kirjoittajaa menemästä siihen "suohon" ainakaan liian pitkälle koska, siitä kärsii vain itse! Hän selvitti vähän lisää ja ei ollut sillai katkera kuin ensin luulin..
hyvä niin! En vastannut sinulle "ei ollut".
Tuo tapaus jota tarkoitat sillä en loukannut ketään kun AJATTELIN. Sen mummelin sanominen kyllä suututti , satutti ja kävi kipeämmin kuin kepillä lyönti. En ollut silloin muutama päivä hautajaisten jälkeen valmis kuulemaan edes "kokeneemman" neuvoja.
(Tuo mummu ei saanut nuorena omia lapsia, saivat sitten adoptoitua tytön ja kasvattivat, huolta pitivät kuin omasta. Tyttö oli aikuinen sai kaksi lasta mutta, sekosi ja tappoi pojan 6kk ja kuristi tyttöä 3v niin että, luuli tappaneensa senki sekä yritti itsemurhaa..1. kerta, se epäonnistui ..2. kerta sitten onnistui)
KUN kului vuosia, elämä näytti minulle myös, että se kiitos tulee!! EN he-ti ymmärtänyt, ehkä voit tajuta nyt tai et..En voinut. Oli liian vähän aikaa kulunut..Mummo ennusti ja se tapahtui.
Peruin senkin pahan ajatuksenikin.
Kaikille näitä koetuksia riittää. Toisille enemmän toisille vähemmän ja kaikki saavat omastamielestään tarpeeksi, minä ainakin!
Poika on 15.. ja kaahailee mopolla.. Pieniä kolttosia sattuu. Jumalan käsissä on ettei satu isompaa.
Sinulle vastaus kysymykseen miksi et hyväksy tai sure? Aikansa kestää ne vaiheet jotka läpi käydään. Sinä tunsit tuolloin niinkuin tunsit. Niin minullakin oli alussa.
Et ole poikkeus se vaan tuntuu sille ja siitä pääsee miettimään jotakin toista asiaa. Kaikkea hyvää Sinulle ja voimia jaksaa hetki kerrallansa!
Kiitos sinulle "apusi" kirjoitat aika kivasti vaikka olet uskossa,niin käsitin.
Vissiin niitä harvoja ihmisiä jotka käsittävät minun katkeruuteni,sillä monet sanovat että minä en saa,enkä voi olla katkera enkä vihainen,sillä ihmettelenkin että kuinka jotkut voivat edes noin sanoa.No en tästä sen kummempaa ressiä viitsi ottaa sillä on paljon tärkeämpiä asioita kun nuo kieltävät tyypit ja omahan on asiani
Jos sinulle sopii voisin vaikka kertoilla lisääkin jos annat sähköpostiosoitteesi.
Mistä päin muuten olet,jos voi kysyä?
Kiitos vastauksesta. Sp on [email protected]
Kerron sitten enemmän kun kirjoitat antamaani osoitteeseen. Olen pohjois-pohjanmaalta.
Meillä on kulunut 1.5 vuotta kun olemme menettäneet lapsemme joka olisi täyttänyt 20v. Ikävä ja suru on. Joka päivä poika käy monesti mielessä. Minulla meni melkein vuosi kun ajattelin että ovi käy ja poika tulee kotia. Nyt alkaa vasta hyväksyä että poika ei tule enää ikinä kotia. En voi halata häntä enää. Kyyneleet on aina vähän väliä silmissä kun ajattelen poikaamme. Ne kyyneleet ovat isoja ja väkeviä. Ihan erillaisia kuin jonkun muun suremisessa. Olemme kulkeneet terapiassa ja siitä on ollut hyötyä. Siellä voi puhua asiat poikki ja halki. Lääkkeitä emme ole tarvinneet. Todellisuus on parempi elää ilman lääkitystä. Terapiat on sitä varten. Sitä ei vaan kovin helpolla saa. Mutta kun sisulla jaksaa anella niin saa. Nukkuminen on vieläkin välillä vaikeaa. Varsinkin unen saanti illalla. Muutamia nukahtamis tabletteja olen ottanut.Surutyö on sitä joka päivästä elämää. Hyvä jos jaksaa päivä askareet tehdä. Töissä olen ollut. Suru ei ole silloin niin tiiviisti mielessä. On jotakin muuta ajateltavaa. Mutta olen huomannut että ei vieläkään jaksa mitään ylimäärästä.
Voimia ja jaksamista sinulle halausten kera
Kiitos sulle samoin.. niin se on niin hirveetä menettää oma lapsi.. kun sen asian kanssa joskus olisin sinut..joka ikinen päivä vatvon mielessäni sitä kuolemaa.. enkä hyväksy sitä.. vielä ja suren ja laitan ajatukseni pois mielestäni ja taas alusta kaikki.. mutta terapiassa käyn ja kyllä se varmasti auttaa.. pikku hiljaa.. voimia sullekkin ja kaikille lapsensa menettäneille vanhemmille sillä sitä me tarvitaan ..( meidän poika olisi täyttänyt 21 syksyllä).. jännältä tuntuu että sen synttäreitä ei enää ole ikinä niinku ennen vaan mennään hautausmalle kynttilän laittoon.. ja tuntuu niin pahalta tuollaiset ajatukset nyt.. mutta kaitpa sitä siihenkin täytyy tottua.. hirveetä on tää tunne kuohu.. kun pitää hyväksyä kaikki lopullisuus.. eli se että poikaa ei enää oo. voimia ja halaus sullekkin ja perheellesi.. tv. äiti
Voiko koskaan täydellisesti edes selvitä lapsensa kuolemasta?Tuskin, mutta mielestäni ei tarviikkaan, sen kanssa pitää vaan oppia elämään päivä kerrallaan, sä teet jo surutyötä, mutta ensin sinun täytyy hyväksyä tilanne, että hänen aika on ollu lähteä ja on taivaan enkelin hyvässä suojeluksessa, kaikella on tarkoituksensa ja aikansa, ainakin itse uskon siihen, tosin en kykene kokemaan tuskaasi, koska en ole kokenut samoin mutta yritän ajatella tunteitasi ja ne varmasti on tuskalliset, en tiedä miten itselle kävisi, on itsellä 3 lasta vaikeeta se olisi, mutta jossain vaiheessa tuska ja hyväksyminen on läpikäytävä, että jaksaa jatkaa, erittäin paljon voimia ja enkelin valoa sinulle
annathan sitä myös itsellesi! Alkuaika on vaikea ja raskas. Aika tuntuu seisahtaneen joka on kuin usva seisoen veden yllä. Minulla tuli 11v. täyeen tänäkeväänä. Tunteiden kirjo on laaja, jota "kahlaat läpi kokoajan. Muistan kuinka tuntui silmät pulistuvan päästä, päätä särki niin, että tasapaino järkkyi eikä kyneleitä näknyt missään! Silmät punoittiva kuin rapulaisella, naama ajettui eikä paljoa kotoa viittinyt lähteä. Ala siinä elämään; kuului käsittämätön käsky niiden taholta jotka eivät ymmärtäneet. Ei tarvitse nuita kommntteja kunnella. Sitä en vain surun keskellä ja sen sekoittamana tajunnut miten olisi päästäynyt läpi pään ettei siitä olisi jäänyt kaiku "onttoon" kaloon. Neuvot ei, mutta kaikki törkykieli upposi kuin lämmin veihti voihin. pahaolo vain kasvoi.
Varmasti olin enemmän kuin yhden kuukauden Shokissa. Sitten odotin eka vuoden.. toisenki vuoden ja suruakun ei purkanut vaan patosi sisälleen syntyi lapsen kuoleman jälkeinen trauma. Siitä sain selvitä hengissä mutten suosittele kellekään, en todellakaan. Puhukaa, puhukaa ja puhukaa vaan ei pidä padota sisälleen! Itkekää, olkaa vaikka surullisia tai vihaisia mutta, sisälle piiloon sen ei pidä antaa jäädä.
Sinulla on käsittämättömän suuri suru ja se aiheuttaa eri tunteita. Ne ei tapa vaikka se tuntuu sille! Yöt oli kamalia meni kolme ensimmäistä yötä etten nukkunut yhtään. "lukko vaihekin" menee ohi. Suru muuttaa muotoaan ja hakee sinun sisäistä "pientä" ja siitä se lähtee haalistumaan joskaan ei kokonaan voi unohtua. Jossakin vaiheessa pelkäsin; jos unohdan tytön.. sitä ei vielä ole tapahtunut ja tuskin koskaan!! Olen alkanuthyväksyä ikävän hetket ja ne muuttuvat helpommiksi päiviksi ehkä joskus vaan vielä ei! Rakkauden halaus sinulle ja perheellesi, kannetaan yhdessä Taivaasta annettua taakkaa!
Hei!
Kuvasit kokemaasi lapsesi kuoltua. Meillä poikamme kuolemasta on 1v6kk. Hän menehtyi silmänräpäyksessä työtapaturmassa.
Jokainen kokee surunsa tavallaan: on äidin suru, isän suru, veljen- ja sisaren suru jne. Kaikki erillaisia.
Minulle isänä menetyksen peruuttamattomuus ja tuska ahdistavan ovat tulleet vasta täydellä voimallaan nyt runsaan vuoden kuluttua menetyksestä.
pojan perheeen lasten ja puolison, oman puolision ja lasten jaksaminen. Käytännönasioiden hoito. Monet arjen asiat. Ne olivat pitkälle minun vastuullani heti poikani menehdyttyä. Viimeaikoina nämä huolet ovat vähentyneet, nyt minä suren. Käyn haudalla itken siellä, ei ole oikein kenen kanssa jakaa surua. Se rooli vastuunkantajasta, se on jäänyt päälle.
Monesti ihmiset ajattelee, kyllä tuo selviää- minulla on kuuntelian osa. On vaikea löytää ihmistä joka kuuntelisi.
Yritä päästä jakamaan sitä mitä olet kokenut. Älä jää yksin.
Varmasti vielä monet kerrat yritän soittaa ja kysäistä mitäpä poika asioiosta ajattelee. Huomaaan en voikkaan soittaa.
Se että emme heti ymmärrä tapahtunutta, on varmaan jonkinlainen suoja, jonka turvin jaksamme. Mieli hyväksyy tapahtuneen omaan voimiemme mukaiseen tahtiin. Kuormaa ei anneta enempää, kuin jaksamme kantaa.
Jaksamista!!
Voimia ja jaksamista toivon täydestä sydämestäni eteenkin päin!
Olet jaksanut hienosti kantaa oman taakkasi ja "ihanasti" tukenut toisiakin. Liikutuksen kyyneleet pyrkii silmiini. Mieheni tuki minua aivan samoin alussa.
Mitä muita asioita kerroit ovat omakohtaisesti todeksi todetut.
Niin erilailla kuin me poismennyttä olemme rakastaneet niin erilainen on surummekin - ei yhtään samanlaista.
Jaksamista todella tarvitset sillä tämä yhteiskunta on niin pika, pika asioita täynnä ja surunkin pitäisi olla sitä myös! Sitäpä se ei suostu olemaan. Jotenkin vuosi "sulatettiin" ja sallittiin mutta, toinen tuntui olevan kaikille liikaa eikä ymmärrystä löytynyt ainakaan minulle. Toivon lämpimästi että, tilanteesi tajuttaisiin ja saisit surusi kanssa olla rauhassa ja käsitellä menetyksesi. Rauhaa sydämeesi!
luin jusst näitä kertomuksia 'mut en nyt pysty vastaamaan mihinkään ,mulla suru ja ja kaipuu . ikävä niin suunnatön sitä ei vöi sanoin edes kuvailla...
ja toivon Voimia jaksaa hetken kerrallaan.
Ole rauhassa nämä surun hetket on ainutlaatuiset, älä vaadi edes itse enempää kuin jaksat. Kirjoittaakin voit kun se hyvältä tuntuu. Oikea aika kertoo sen sisimmässäsi sinulle.
Et totisesti ole yksin, tänäänkin joukkoomme liitettiin Isä jolta otettiin ainoa ja ensimmäinen..
Rukouksin kannan Teitä.
Kiitos teille kaikille keskuteluun osallistuneille!
olen miettinyt äidin ja isän surua. Ne varmaan ovat jotenkin erillaiset.
Ajattelen niin vanhanaikaisesti, että äiti, äitiys ovat elämää synnyttäviä ja suojelevia Jumalan suureen luomisenjärjestykseen kuuluvia asioita.
Äiti ei ole synnyttänyt lastaan kuolemalle.
Läpsen menetys - osa minusta on reväisty rinnastani pois.
Isä hänestäkin on jotakin lähtenyt.
Kuitenkin isänä en ole 9kk kantanut lastani sydämeni alla. Suhde on toinen, pojassa kasvoi sukuni ja minun jatkumiseni tulevaisuus.
Hän nuori mies - kuollessaan 27 - eli voimakasta nuoren miehen ja isän elämää. Koin ja näin tässä jotakin omasta nuoruudestani. Miehuuden voimasta.
Isku on hirvittävä kun poika repäistään pois.
Äiti kokee sen vieläkin raskaampana.
Miehenä yritän tukea ja turvata rakkaiteni jaksamista - yrittäen itsekin jaksaa.
Jotenkin jopa syyttää itseään - miksi en kyennyt turvaamaan lapselleni parempia lähtökohtia - miksi hänen täytyi joutua tilanteeseen mikä johti peruuttamattomaan.
Siitä iloitsen, vaika poikani elämä oli lyhyt - se oli onnelsita, täyttä elämää. Luoja antoi hänelle lyhyen mutta vahvan elämäntyön. Se muisto ja jälki näkyy ympärillä. Hänen elämänsä jatkuu lapsissaan. Näen yhdessä poikani pajissa isänsä kuvan samassa iässä. Eleineen, ruumiinrakenteena, puheena toimintana. Hän on isänsä kuva ja lohduttaa minua. Toisissakin lapsissa näkyy isän piirteitä ja monia asioita, luonteen ja monen muun erityispiirteen osalta.
Hiljalleen aika sen TUSKALLISEN HAAVAN MINUSSA ARPEUTTAA. SAMALLATAVOIN KUIN RIKKIMENNYT IHO TAI LUU PARANEE - PAIKAAN JÄÄ ARPI SE VOI KIRISTÄÄ JA MUISTUTTAA - MUTTA SE EI ENÄÄ VUODA IKÄ OLE TULEHTUNUT JA NIIN TUSKALLINEN.
Kuitenklin se on kokoajan osa minua - arpi ja minä. Se on joskus hyvinkin näkyvällä paikalla - toisinaan vähän peitetympi - silti se on aina siinä.
Tyytyä Suuren Mestarin päätöksiin on vaikeaa - siihen rukoilen voimaa ja nöyryyttä.
Herrä varjele minua katkeroitumasta.
LASTAAN KAUPAAVA ISÄ.
Yhdyn kaikkinensa kirjoittamaasi. Tuskaisassa olotilassa sitä käy läpi myös niitä asioita joita ei voisi muuttaa vaikka saisi mahdollisuuden tehdä toisin. Olet varmasti tehnyt sen minkä voit niillä edellytyksillä kuin silloin oli. Se on tätä ihmisenä olemisen vajavuutta.
Yhtä monellatapaa kuin tänne synnytään täältä myös lähdetään. Lähtöjärjestyskin on eri kuin oli tulojärjestys. Aika on rajallinen, meille on annettu elämäntehtävä ja kun se on täytetty, jonka määrää emme tiedä, täältä tempastaan tai kuten Sinä asian ilmaiset repäistään pois.
Meidän käsitys on että, kaikki jäi kesken etenkin lapsen tai nuoren aikuisen elämässä kun olisihan vielä ollut perhe,työ jne. Jumalalle ei, hän tietää aikamme, siihen lupaukseen ettei yksikään hius päästämme lähde ilman Jumalan tietämättä, ettei yksikään lintu maahan putoa ilman Jumalan sallimusta ja onhan ihminen paljon suurempi arvoinen kuin jokin lintu! Tähän on niin turvallinen nojata, Jumalan armoa joka varjelee ja kuulee Sinunkin rukouksesi ettet katkeroituisi, antaa voimaa jaksaa, olla tukena toisille ja Sydämen ääntä kuunnellen kuljet nöyrin mielin matkasi loppuun saakka.
Siunattua matkaa Teille kaikille!
Poikasi ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä kuollut. Hän elää henkimuodossa henkimaailmassa ja kykenee näkemään ja tietämään, miten te "muu perhe siellä jakselette".
Jokin päivä te kaikki kohtaatte henkimaailmassa ja sitten myös silmänne tajuavat koko MAAILMANKAIKKEUDEN käsittävän rakkauden, joka kulkee myös maallisten verisiteiden ohi.
Ymmärrän tuskasi. Mutta lohduttaudu sillä, että poikasi todellakin ON nyt paremmassa paikassa.
Kiitos keskustelusta!
Oma uskonkäsitykseni on - ihmisen on tehtävä uskonratkaisunsa eläessään.
Luotanko siihen - Jeessus on lunastajani!
jos siihen tyydymme ja rukoilemme voimaa riippua tässä amossa niin minä pelastun.
Ei omasta voimasta - vaan yksin armosta!
On niitäkin sisaria ja veljiä jotka ovat varjeltuneet lapsuuden uskossa.
Sitten on meitä jotka olemme parannuksen armon kautta saaneet uudistaa kasteen hyvän omantunnon liiton - olemme saaneet armon syntyä uudelleen.
Tähän turvasi poikani - siihen yritän luottaa minäkin - epäilevänä riippua kiinni Kristuksessa.
Onneksi on hänen seurakuntansa - uskovaisten joukko - Jumalan lasten joukko - sieltä edelleen lohdutetaan ja kutsutaan epäileväistä luottamaan armoevankeliumiin - usko Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki syntisi anteeksi!!
Tämä kutsu ja vakuutus kaikuu Sinullekin joka olet vielä - niin tunnet - eri joukossa.
Se että luotan Jumalan voimaan - ei tarkoita sitä - ettenkö heikkona ihmisenä epäilisi.
Jeesus oli ihminen ja Jumala. Häånelle ei mikään minussa ole outoa. Hän ymmärtää minua - ja jaksaa armossaan minuakin kantaa.
tämä lohduttaa
Veljeni sinä saat jäädä uskomaan ja pyytämään yhä uudelleen ja uudelleen kaikki synnit, epäilykset ja kiusaukset omalle kohdallesi anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Tässä on hyvä olla. Lapsemme on perillä Kaikkien lapset, Jeesus on lasten ystävä. Meillä jäljelle jäävillä on eron ikävä mutta se on ajallinen ja taivaallinen juhla korvaa sen moninkrtaisesti!
HIENOA sinä isä joka osaat noin tunteekkaasti kirjoittaa menetyksestäsi.. en suinkaan koskaan epäilekkään etteikö miehetkin tunne tuskaa kipua ja surua.. no ne ehkä voi hieman olla erilaiset.. ne tuskat mutta kaippa meidät on jo luotu pikkasen erilaisiksi siis tunne elämältä jo aikanaan vaan SEN TIIÄN että koville ottaa kaikille olipa mies tai nainen.. ja kaikille joka menettää oman lapsen on varmasti niin sanottu HIRVEÄ kokemus ETTÄ en ikinä olis uskonu jos itte en olis kokenu.. meillä on koko perhe ollu ihan kriisissä.. ja kaikille on ollu yhtä helvettiä tämmönen kokemus ja sukulaisillekkin on ollu kova pala.. en muute olis ikinä uskonu vaan nyt selvis sekin niiton kaa koetellu meidän pojan kuolema ihan älynä.. ja kavereilla on ollu vaikeeta.. siis hirveän moni ihminen on tuntenu sen ihan omassa kropassa kokemaan.. ymmärrän kaikkien tuskan kun itte äiti oon..ja minä kannan sen varmaan hautaan asti sen luopumisen tuskan..voimia sullekkin isä ja saat se sinäkin olla heikko.. jos siltä tuntuu..koeta kestää.. kait se aika haavat parantaa!!
TUOTA jenny hei minä en usko tuohon henkimaailma höpinään ollenkaan koska RAAMATTU ei sellasta lupaa
RAAMATUSSA sanotaan että kuolleet eivät tiedä mitään ei sanoja ei tekoja ole tuonelassa jonne olet menevä.
ja enkelit on luotu paljon ennen ihmisiä taivaaseen ja me elävät ei enkeleiksi tulla.. me kun kuollaan niin me mennään multiin ja sillä siisti ei ennen syntymää oltu eikä kuoleman jälkeen olla missään muotoa täällä enää... mutta kaunis ajatus sulla
kuitenkin on.. en halua tuomita sinua meillä vaan on vissiin erilaiset näkökannat näissä kuolemanjälkeisissä elämässä..no parenmmassa paikassa?? se ei oo kun tiedottomassa tilassa tällä hetkellä... ja jumala on herättävä hänet viimeisenä päivänä sanoi pappi..siunaustilaisuudessa.. no sekin on ihan ok ajatus.. sen näkee sitte kun sen aika on .. eihän kiistellä??? no ei tää maailma enää lastani satuta siinä oot oikeassa.. moikka jenny.. elä kanna kaunaa mulle kauniita ajatuksia sulla oli kuitenkin.. meillä kaikilla on vaan niin eri ajatukset kaikesta .. hyviä vointeja sulle jatkossa!!!
Siis raamattuhan on vain kirja,johon ei nyt ihan täysin sinisilmäisesti kannate joka sanaan luottaa..
esim,joitain kohtia siihen on laitettu ihan äänestyksen pohjalta.
Vuotta en tiedä,mutta oli ollut äänestys että onko kuoleman jälkeen elämää,ja äänestyksessä suurin osa oli sitä mieltä että ei,ja sitten se myös kirjattiin siihen raamattuun.
Itse en usko raamattua,mihinkään ei voi satavarmasti luottaa.
Jotkut kohdat ja pääpiirteittäin se varmaan puhuu totta,mutta jotkut kohdat hyppii pikkuisen liian yli.
Ja se vielä,että jos raamatussa sanotaan ettei ole kuolemanjälkeistä elämää,enkeleita yms...niin sekö sitten on niin??!!?
Hei haloo?
Uskon raamattuun yhtä paljon kuin seiskaan..=)
Uskon siihen mitä näen ja koen en siihen mitä kirjassa lukee!
Kukaan ei ole vielä voinut todistaa että kuoleman jälkeen ei ole mitään,mutta siitä on lukuisia todisteita että elämä jatkuu kuoleman jälkeen!!!
Hei ÄLÄ SEKOITA ASIOITA .. enkelit on luoto paljon ennen ihmisiä..
IHMINEN haluu uskoo että jollain tapaa se ihmiselämä jatkuis.. kuitenkin
USKO TOKI ENNEMMIN IHMISIIN JA NIITTEN KOKEMUKSIIN SEHÄN ON SINUN OMA ASIASI..mutta kyllä mulle on tuo raamattu sen verran opettanut että miten se menee..
ja kukaan ihminen ei taatusti sen kirjan kaa voi inttää.. kokonaisuutena se kirja on kannesta kanteen
ihan hyvä ja saan vastaukseni sieltä.. mun uskonnossa kun ei oteta pala sieltä pala täältä!!
No missä se äänestys on pidetty ?? kun kerran puhut raamatun aikaisesta kirjottamisesta kerroppa se äänestys lukema onko uudessa vai vanhassa testam..?? luku ja jae?? sieltähän ne tiedot voi lukea.. JOS NYT EDES SELLASTA ON.. eipä oo kohdalle tullu!!
kyllä raaamattu on koko kirjana todella hieno kirja.. ja kannesta kanteen siinä on sama teema
eli sitä ei voi lukea pieninä paloina..
usko vaan enemmän toki höpön löpöön mitä jotkut väittää toki seiskalehti on lööppi ja voisi sinulle sopia paremmin!!
no voi lukuisia todisteita olla?? kukahan se on tullu sulle kertomaan sehän olis sensaatio juttu???..toive ajattelua!!!
MULLA OLI työkaverina ihminen joka päivät pitkät höperehti kuolleesta sukulaisistaan... ja kävi ennustajalla jne. jne..VÄITTI että hälle oli ilmestynyt öisin kaikki kuolleet toiset ilman päätä..TEKI MIELI kysyä että mistä hän sitte tiesi kuka hälle oli ilmestymyt?? ja kuuntelin päivät hänen jorinoitaan ja höpötyksiään KAUHEETA TOUHUA
minnen ainakaan IKINÄ rupeaisi moiseen hulluuteen.. ANNAN TOKI kuolleiden olla omassa rauhassa haudassa .. ITTENSÄ KIUSAAMISTA JA JÄRKIHÄN TUOSSA MENEE...
SILLÄ SEN ONNELLISEMPI HÄN EI KYLLÄ TUNTUNUT OLEVAN
MOISET HARRASTUKSET EIVÄT OLE KOVIN HAUSKOJA NÄIN SEN OMIS SILMIN ( ja en jatkanut enää töitäni siinä paikassa en yksin kertaisesti halunnut mokoman hourun kaa työskennellä) ja piste ja aamen!!!
JOS OIKEEN NÄKIS MITEN TÄÄLLÄ TÄMÄ maailmankaikkeudellinen rakkaus rehottaa??
pahempaa melskaamista kyllä kautta aikojen täällä
ja rakkaudesta ei tietoakaan ihmiset ovat julmia, itserakkaita ja pahoja..
Hei! Toivotan sinulle hyvää kesän jatkoa, vaikka sinusta varmaankin tuntuu siltä, että ihan sama minkälainen kesä tästä tulee.Minun menetyksestäni on kulunut 5 v 9 kk 4 pv.Se, että minusta vieläkin tuntuu, että olen kohdannut elämässäni tämän menetyksen vuoksi kaikkein pahimman mitä elämä voi kohdallemme tuoda,merkitsee kuitenkin sitä , että olen päässyt yli sen mikä aluksi oli täysin ylisepääsemätön ja mahdoton.
Alkupäivinä minä olin ihan varma, että poikani tulee kertomaan minulle sen missä hän on nyt ja mitä hänelle kuuluu. Tämä oli minun arkitodellisuuttani ja niin syvää uskoa siihen, että se on totta ja mahdollista tulla noin vain kertomaan sieltä kuoleman rajan takaa.En halunnut millään uskoa äitinä, että mikään raja äidin ja lapsen välillä olisi suljettu ja aukeamaton.Alkuvuosina halusin myös lähteä pois täältä ja ajatukset olivat päivittäisiä ja piinaavia.
Vaikka tuntuikin lähes pilkkaavalta kun joku sanoi minulle, että aika on se joka korjaa haavat ja aika on armollinen, voin sanoa sinulle, että siinä, että antaa ajan kulua hetken kerrallaan on se mahtava voima. Aika parantaa meidän tuskaamme ja kaipuutamme. Kaipuusta tulee kaunis kaipaus eikä siinä ole mitään tuskaa.Ikävöimme yhteistä aikaa ja yhteisiä hetkiä.Vaikka voisin vieläkin kyllä sanoa, että antaisin mitä vain kun saisin vielä ihan konkreettisesti pitää sylissäni lastani.
otan osaa sinun menetyksellesi.. ymmärrän mitä kirjoitit..kaunis kiitos sinulle mielipiteestäsi..
mulla kaikki on alussa vasta mutta jo nyt olen niin järkyttynyt kaikesta ja toivon vaan että selviän kaiken yli ns. kunnialla meillä kaikilla on aika pitkälle samat tunteet.. jotka joudutaan läpi käymään.. no minä toivon kaikille ihan kaikille lapsensa menettäneille älyttömästi kauniita päiviä ja helpotusta suruun.. ja joka päiväseen elämään omat siunaukset että kaikki me pärjätään kuitenkin tän älyttömän surun keskellä!!!
samalta mustakin tuntuu.. miten selviän..??
mutta tään elämän on jatkuttava jollakin tapaa ja se sattuu nyt niin sa....:sti nyt en oikeeen jaksa jankuttaa kaikkee joka kaikki on niiku siinä kaikkien kuolleiden kanssa ne kun ovat kuolleet niin olkoot ja me jotka ei olla niin ei sitte..
lapsen menetys sattuu niin paljon.. se sattuu aina kaikkiin omaisiin niin paljon ..älkää enää tulko kysymään miten voin ??? koska hengissä oon ja sehän riitää..paskat tälle maalimalle.. se ei voi tietää miltä tuntuu kaikki jos ei itse ole kokenu
ja joka sen kokee niin se tietää menetyksen tuskan ja varmaan tietää.. miltä tuntuu otan osaa kaikille menettäjöille.. ihan kaikille.. joka on jonkun läheisen menettänyt!!!
KIITOS IHMISET PALJON VIESTEISTÄNNE..TÄNÄÄN KÄVIN SITTE siellä palaverissa JA minulla todellakin on lukko päällä..saan sellasta apua että hän jonka kanssa keskustelen ottaa selkoa koko tapahtumasta
kaiken sellasen.. joita pyörittelen mielessäni ja en saa mitään muuta aikaiseksi.. ENKÄ KUULEMMA ole ainoa täällä maan karamalla että olen reagoinut näin
jospa sitten pääsen sen yli että hyväksyn sen sillä tavalla että voin joskus aloittaa uskomisen siihen ettei häntä todellakaa enää ole.. ja helpottaa siinä omaa tilaani koska mulla on koko ajan mielessä se ALKU.. miten nopeasti meni jne.. ja se on jo ittelle rankkaa ..kun heti tuuppaan sen asian sitte mielestäni ja elän että hän ei oliskaan kuollu.. kiitos kuitenkin kaikille ja saa sitä sielä viestitellä jos joku lukee myöhemmin.. näitä juttuja täällä.. voimia kaikille!! t:äiti
Poikani kuolemasta on nyt 2 1/2 kk. Tunnetiloista suru, masennus, lamaannus, viha ja tuska vuorottelevat. Samalla kuitenkin kaipaan ja rakastan poikaani suunnattomasti. Itku voi tulla kaupan kassajonossa, kävellessäni metsässä koirani kanssa, ajaessani autoa - suru ei kysy aikaa eikä paikkaa. Välillä kuitenkin tuntuu siltä, että poikani ei ole kuollut, vaan tulee kohta käymään. Läheisensä menettäneet ihmiset sanovat, että vuosikin voi mennä, eivätkä he vieläkään usko läheisensä kuolemaan.
En nuku kunnolla. Nukahdan olohuoneen sohvalle telkkarin ääreen. Siihen on hyvä nukahtaa, kun ajatukset eivät ole koko ajan poikani kuolemassa. Olen kuitenkin päässyt seuraavaan vaiheeseen - herään aamuyöstä sohvalta ja menen nukkumaan omaan sänkyyni.
Unia en näe pojastani. Onko sitten niin, että poikani kuolemasta on kulunut niin vähän aikaa, kuten myös sinulla. Ajatuksissani pojan kuoleman käsittely on vielä kesken. En tarkoita sitä, että kun hyväksyn poikani kuoleman, näen unia hänestä. Sitä en todellakaan tule koskaan hyväksymään, että poikani otettiin tästä elämästä pois ennen kuin hän ehti elää. Kunhan lopetan itsesyytökset ja hyväksyn sen, etten olisi voinut estää poikani kuolemaa, mikä on erittäin vaikeaa ainakin tällä hetkellä.
Joku kirjoitti, että meille annetaan taakkaa sen verran, kuin jaksetaan kantaa. Ja kuitenkin, lapsen menetyksestä johtuvasta surusta huolimatta, täytyy jatkaa tätä elämää eteenpäin ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä me, jotka olemme lapsen menettäneet, olemme erityisiä, vahvoja ja viisaita, kuten joku kirjoitti. Haluan uskoa myös niin.
Lapsesi kuolemasta on vähän aikaa, vain 1 1/2 kk ja minun lapseni kuolemasta on 2 1/2 kk. Olemme kumpikin surutyössä alkuaskeleissa. Olen ymmärtänyt, että lapsen kuolemansurun käsittely etenee pienin askelin. Miten surua voi käsitellä? Puhumalla ja puhumalla yhä uudelleen. En tiedä tarvitaanko siihen kriisiryhmää? Joku voi tarvita. Joku kokee hetkittäin helpotusta puhumalla surusta läheistensä kanssa. Oloni helpottuu, kun puhun poikani kuolemasta läheisteni kanssa. Olen myös kirjoittanut jokaisesta päivästä poikani kuoleman jälkeen.
Suru on henkilökohtainen, ja surutyö on kuitenkin tehtävä, jotta elämästä saa kiinni. Jossain vaiheessa sitä varmaan ymmärtää senkin, ettei lapsi tulee enää takaisin. On vain hyväksyttävä, että tulee lopun elämän kantamaan lapsen kuolemansurua mukanaan.
Voimia ja jaksamista sinulle ja muille läheisen menettäneille.
Itse menetin poikani kolme vuotta sitten, vielä pari vuotta hänen kuolenan jälkeen aajteelin, että kohta hän tulee ja tämä kaikki oli unta.
suru on hidas, eniten minua on auttanaut juttelu saman kokeniden kanssa.
Ilen saanut heistä uusia ystäväviä. Mutta puhu ja puhu, anna aikaa ikävälle ja kaiklle tunteille.
Eivät muut voi ymmärtää, mutta se ei ole este sinun tunteille. Menee pitkään siinä ettet olisikaan tässä maailmassa.
NIINPÄ ei kait se suru työ mikään suoritus oo..sen jokainen käy itte läpi sellasena kun vastaan tulee.. voi se mullakin viedä aikaa ihan tosissaan että uskon kaiken ensin tapahtuneen.. ettei se enää tule kotiin ei soita ei mitään..minä juttelen ihan melkein joka päivä asiasta monenlaisten ihmisten kanssa..kun se kuolema oli täällä niin julkkis juttu!! no kun ihmiset soittelee kuulumisia.. aina sama miten voin???? no helvetin huonosti minä voin kukapa tuommosen kokemuksen jälkeen hyvin voisi???
mutta kunhan tästä elävänä selviän niin tiedän mistä puhun..on se niin rankka kokemus ollu..ja sellaset ihmiset käy hermoille että he ei selviäisi lapsensa kuolemasta..no ONKO MULLA VAIHTOEHTOJA.. pakkohan meidän on jatkaa elämäämme surumme kanssa. meillä ei oo vaihtoehtoja nyt.. KESTETÄÄN KAIKKI ja surraan itketään tuskaillaan ja puhutaan ..mitä muuta vaihtoehtoja on?? no anteeksi annetaan ihmisten luullot kun he ei oikeasti tiedä mitä tämä kaikki oikeasti on ... voimia sulle ja kaikille tv. äiti
Sinulla on onnettomuuden/menetyksen KIELTÄMISvaihe päällä. Se on tietynlainen suojelumekanismi ihmisellä. (jolla siis suojellaan itseä liialliselta tietoisuudelta)
Mutta ennemmin tai myöhemmin tilanne muuttuu, eli aivosi suostuvat hyväksymään totuuden ja sitten alkaa se surutyö.
NIIN ON.. KÄVIN kriisi ryhmässä kerroin kaikki tuntemukset ja ne sanoi että minä olen palannut siihen schokki vaiheeseen uudelleen ja nyt tiistaina tulee ne ambulanssi miehet kertomaan meille kaiken tapahtuneen siitä illasta että me saatais rauha siitä ja voitais aloittaa suru työ.. mulla kun jankkaa koko ajan aivot siitä tapahtumasta ( poika meni kolarissa).. ja olis pitäny olla se tuommonen palaveri jo heti alussa... mutta parempi nyt kun ei millonkaan.. saan tietää kaikki kiusaavat asiat ja voin jatkossa keskittyä siihen menetykseen.. kiitos sulle kuitenkin mielipiteestäsi ..täällon fiksuja ihmisiä ollu keskustelemassa!! kiitti kaikille mieli piteitten kirjoittelijoille kyllä tälläkin palstalla on ihan ok ihmisii!!