Runo miehelleni

Ensiksi, olen pahoillani että Sinäkin olet joutunut tähän vaikeaan tilanteeseen, ja toivotan paljon voimia ja yritystä jaksaa eteenpäin!

Olet varmasti nyt siinä suurimmassa shokkivaiheessa sillä miehesi kuolemasta on noin hyvin vähän aikaa vielä. Yritä saada nyt luoksesi joku läheinen ihminen/ihmisiä, ellet ole jo saanut, ja koita välttää yksin olemista jos mahdollista, ellei se yksin oleminen nimenomaan helpota sinua. Sulle on varmasti tärkeää saada purkaa suruasi! Toivottavasti sulla on joku joka ymmärtää kuunnella sinua, mikäli haluat puhua miehestäsi ja hänen kuolemastaan. Jos ei ole siellä ketään kuuntelijaa, niin täällä netissä meitä on ainakin, joten kirjoita tänne jos haluat ja jaksat!

Tiedän tarkalleen tuon ajatuksen ja tunteen: kuinka saada voimia ja tahtoa jatkaa eteenpäin. Kun kaikki tuntuu merkityksettömältä, kuin maailmanloppu olisi tullut. Mieheni vei suuren osan sydämestäni mennessään. Ensimmäiset ajatukset mieheni kuoltua olivat (varsinkin ennen hautajaisia) että minun on myös lähdettävä tästä maailmasta hänen luoksensa. Toisaalta ajattelin että minun on ensin käytävä ne hautajaiset läpi, ja vasta sitten voisin lähteä... Olen kuitenkin sinnitellyt eteenpäin purkaen suruani netissä, erityisesti samankaltaisen kohtalon kokeneiden kanssa. Vertaistuki on itselleni ainakin tärkeää, mutta myös muu tuki, kuuntelijat. Olen ajatellut ehkä mennä seurakunnan järjestämään sururyhmään, kunhan saan voimia tarpeeksi. Ikävä kyllä monella ihmisellä (joka ei ole samaa kokenut) on vaikeuksia lähestyä kumppaninsa tai muun läheisensä menettänyttä, koska he eivät tiedä mitä sanoa, ja saattavat vaihtaa puheenaihetta ajatellen että sureva ihminen voisi sillä tavalla unohtaa surunsa. Minulle ainakin on näin käynyt. Minulle on ollut tosi tärkeää puhua miehestäni, hänen elämästään ja kuolemastaan, hautajaisista ja tunteistani. On ollut myös tärkeää paljastaa tunteet ja itkeä ihan avoimesti, vaikka yleensä itkenkin vain omassa yksinäisyydessäni.

Ensimmäiset kaksi kuukautta oli mulla pelkkää itkemistä, syöminen ei onnistunut ja nukkuminen oli vaikeaa. Sydäntä viilsi ihan jatkuvasti, paitsi silloin kun olin unessa tai otin paljon rauhoittavia lääkkeitä. Tosin näin välillä unia mieheni kuolemasta, ja heti herättyäni ajattelin helpottuneena kaiken olleen vain painajaista, mutta pian tajusin että kuolema olikin totta. Näin myös onnellisia unia joissa mieheni palasi takaisin elämääni, ja herättyäni kylmä totuus iski päin kasvoja.

Itselläni jo siinä n. kahden kuukauden kuluttua kuolemasta alkoi se viiltävä tunne vähentyä, enkä enää itke jatkuvasti. Olen pystynyt myös aidosti nauramaan ja tuntemaan rauhallisuutta, pieniä hetkiä ainakin. Nyt Markun kuolemasta on aikaa kohta 2,5kk ja hautajaisista tuli nyt juuri 14.6. tasan kaksi kuukautta täyteen. Itken yhä melkein päivittäin, mutta itkukohtaukseni ovat lyhyempiä eivätkä sellaista jatkuvaa itkemistä kuten aluksi (tuntui ettei kyyneleet koskaan kuivu). Tässä kahden viime viikon aikana on ollut joitakin päiviä jolloin en ole itkenyt kertaakaan, ja oloni on ollut rauhallinen.

Tällaisen surun kokeneet sanovat että jokainen päivä, viikko, kuukausi ja vuosi ovat entistä helpompia. Vaikka itselleni tulee välillä aivan kamalia päiviä jolloin tuntuu että haluan vain kuolla, niin tunnen kuitenkin että tämä kolmas alkanut kuukausi on helpompi kuin ne kaksi ensimmäistä.

Olen myös pitkään syönyt mm. rauhoittavia lääkkeitä (bentsot), siis jo ennen tuota kuolemantapausta, ja nyt olen tarvinnut niitä entistä suuremmalla syyllä. Itselläni on taipumusta riippuvaisuuksiin ja päihdeongelmaa, joten nuo lääkkeet eivät ole suositeltuja mulle, mutta siitäkin huolimatta olen tuntenut tarvitsevani niitä nyt todella. Joillekin ihmisille ja joissain tilanteessa niistä on pelkkää hyötyä kuitenkin!

Koita jaksaa vielä eteenpäin, Pirjo, vaikka mahdottomalta tuntuukin niin koita jaksaa uskoa tulevaisuuteen, se tulee ajan kanssa helpottamaan varmasti! Anna itsellesi aikaa, ja lupa surra. Puhu surustasi ja itke aina kun siltä tuntuu. Keskustele vaikka tällä palstalla jos siltä tuntuu...
Itsekin olen tietysti vielä sen suuren surun kourissa, mutta nyt viimeisen parin viikon aikana olen alkanut jo edes vähän uskoa ja luottaa tulevaisuuteen, siihen että aika tekee tehtävänsä vaikka siihen menisikin kuukausia ja vuosia, oloni helpottuu, ja elämällä on vielä jotain tarjottavaa minullekin.

Kuten tuossa aiemmin yhteen aiheeseen kirjoittelin, niin oma mieheni oli kuollessaan juuri 30 täyttänyt, ja meidän suhteemme kesti 4 vuotta. Minulle se 4 vuotta oli pitkä aika, ja rakkaus miestäni kohtaan oli, ja on yhä äärettömän suurta.

Haluan uskoa jonkinlaiseen kuolemanjälkeiseen elämään, enhän voi sitä varmaksi tietää, mutta haluni uskoa siihen on suuri!

Voimia paljon ja jaksamisia tämän kaiken keskelle, Pirjo! Voisinpa auttaa sinua jollain tavalla, mutta tiedän että tässä tilanteessa mikään ei tuo suurta helpotusta, paitsi aika... *halauksia Sinulle* Sinnittele eteenpäin, ja lopulta olet voitolla!

terv. Päivi

Suruvarpunen kirjoitti:

Ensiksi, olen pahoillani että Sinäkin olet joutunut tähän vaikeaan tilanteeseen, ja toivotan paljon voimia ja yritystä jaksaa eteenpäin!

Olet varmasti nyt siinä suurimmassa shokkivaiheessa sillä miehesi kuolemasta on noin hyvin vähän aikaa vielä. Yritä saada nyt luoksesi joku läheinen ihminen/ihmisiä, ellet ole jo saanut, ja koita välttää yksin olemista jos mahdollista, ellei se yksin oleminen nimenomaan helpota sinua. Sulle on varmasti tärkeää saada purkaa suruasi! Toivottavasti sulla on joku joka ymmärtää kuunnella sinua, mikäli haluat puhua miehestäsi ja hänen kuolemastaan. Jos ei ole siellä ketään kuuntelijaa, niin täällä netissä meitä on ainakin, joten kirjoita tänne jos haluat ja jaksat!

Tiedän tarkalleen tuon ajatuksen ja tunteen: kuinka saada voimia ja tahtoa jatkaa eteenpäin. Kun kaikki tuntuu merkityksettömältä, kuin maailmanloppu olisi tullut. Mieheni vei suuren osan sydämestäni mennessään. Ensimmäiset ajatukset mieheni kuoltua olivat (varsinkin ennen hautajaisia) että minun on myös lähdettävä tästä maailmasta hänen luoksensa. Toisaalta ajattelin että minun on ensin käytävä ne hautajaiset läpi, ja vasta sitten voisin lähteä... Olen kuitenkin sinnitellyt eteenpäin purkaen suruani netissä, erityisesti samankaltaisen kohtalon kokeneiden kanssa. Vertaistuki on itselleni ainakin tärkeää, mutta myös muu tuki, kuuntelijat. Olen ajatellut ehkä mennä seurakunnan järjestämään sururyhmään, kunhan saan voimia tarpeeksi. Ikävä kyllä monella ihmisellä (joka ei ole samaa kokenut) on vaikeuksia lähestyä kumppaninsa tai muun läheisensä menettänyttä, koska he eivät tiedä mitä sanoa, ja saattavat vaihtaa puheenaihetta ajatellen että sureva ihminen voisi sillä tavalla unohtaa surunsa. Minulle ainakin on näin käynyt. Minulle on ollut tosi tärkeää puhua miehestäni, hänen elämästään ja kuolemastaan, hautajaisista ja tunteistani. On ollut myös tärkeää paljastaa tunteet ja itkeä ihan avoimesti, vaikka yleensä itkenkin vain omassa yksinäisyydessäni.

Ensimmäiset kaksi kuukautta oli mulla pelkkää itkemistä, syöminen ei onnistunut ja nukkuminen oli vaikeaa. Sydäntä viilsi ihan jatkuvasti, paitsi silloin kun olin unessa tai otin paljon rauhoittavia lääkkeitä. Tosin näin välillä unia mieheni kuolemasta, ja heti herättyäni ajattelin helpottuneena kaiken olleen vain painajaista, mutta pian tajusin että kuolema olikin totta. Näin myös onnellisia unia joissa mieheni palasi takaisin elämääni, ja herättyäni kylmä totuus iski päin kasvoja.

Itselläni jo siinä n. kahden kuukauden kuluttua kuolemasta alkoi se viiltävä tunne vähentyä, enkä enää itke jatkuvasti. Olen pystynyt myös aidosti nauramaan ja tuntemaan rauhallisuutta, pieniä hetkiä ainakin. Nyt Markun kuolemasta on aikaa kohta 2,5kk ja hautajaisista tuli nyt juuri 14.6. tasan kaksi kuukautta täyteen. Itken yhä melkein päivittäin, mutta itkukohtaukseni ovat lyhyempiä eivätkä sellaista jatkuvaa itkemistä kuten aluksi (tuntui ettei kyyneleet koskaan kuivu). Tässä kahden viime viikon aikana on ollut joitakin päiviä jolloin en ole itkenyt kertaakaan, ja oloni on ollut rauhallinen.

Tällaisen surun kokeneet sanovat että jokainen päivä, viikko, kuukausi ja vuosi ovat entistä helpompia. Vaikka itselleni tulee välillä aivan kamalia päiviä jolloin tuntuu että haluan vain kuolla, niin tunnen kuitenkin että tämä kolmas alkanut kuukausi on helpompi kuin ne kaksi ensimmäistä.

Olen myös pitkään syönyt mm. rauhoittavia lääkkeitä (bentsot), siis jo ennen tuota kuolemantapausta, ja nyt olen tarvinnut niitä entistä suuremmalla syyllä. Itselläni on taipumusta riippuvaisuuksiin ja päihdeongelmaa, joten nuo lääkkeet eivät ole suositeltuja mulle, mutta siitäkin huolimatta olen tuntenut tarvitsevani niitä nyt todella. Joillekin ihmisille ja joissain tilanteessa niistä on pelkkää hyötyä kuitenkin!

Koita jaksaa vielä eteenpäin, Pirjo, vaikka mahdottomalta tuntuukin niin koita jaksaa uskoa tulevaisuuteen, se tulee ajan kanssa helpottamaan varmasti! Anna itsellesi aikaa, ja lupa surra. Puhu surustasi ja itke aina kun siltä tuntuu. Keskustele vaikka tällä palstalla jos siltä tuntuu...
Itsekin olen tietysti vielä sen suuren surun kourissa, mutta nyt viimeisen parin viikon aikana olen alkanut jo edes vähän uskoa ja luottaa tulevaisuuteen, siihen että aika tekee tehtävänsä vaikka siihen menisikin kuukausia ja vuosia, oloni helpottuu, ja elämällä on vielä jotain tarjottavaa minullekin.

Kuten tuossa aiemmin yhteen aiheeseen kirjoittelin, niin oma mieheni oli kuollessaan juuri 30 täyttänyt, ja meidän suhteemme kesti 4 vuotta. Minulle se 4 vuotta oli pitkä aika, ja rakkaus miestäni kohtaan oli, ja on yhä äärettömän suurta.

Haluan uskoa jonkinlaiseen kuolemanjälkeiseen elämään, enhän voi sitä varmaksi tietää, mutta haluni uskoa siihen on suuri!

Voimia paljon ja jaksamisia tämän kaiken keskelle, Pirjo! Voisinpa auttaa sinua jollain tavalla, mutta tiedän että tässä tilanteessa mikään ei tuo suurta helpotusta, paitsi aika... *halauksia Sinulle* Sinnittele eteenpäin, ja lopulta olet voitolla!

terv. Päivi

hei suruvarpunen!menetin avomieheni päivälleen kolme viikkoa sitten.olen saanut valtavasti voimia lukiessani kirjoituksiasi.huomaan että meillä on paljon yhteistä vaikka tietenkin suru on aina niin yksilöllistä ja ihmiset erilaisia.olen itse vasta tyhjyys vaiheessa missä mikään ei tunnu miltään(varmasti rauhottavien ansiota).ja päivät kuluvat vaan rakasta ajatellen..hänen äkkinäistä lähtöään ajatellen.haluan toivottaa sinulle paljon jaksamista! olen tosiaan saanut sinulta paljon voimia vaikka emme tunne edes toisiamme.täällä keskusteleminen auttaa edes hitusen..jaksamista kaikille rakkaansa menettäneille!

25.v tyttönen kirjoitti:

hei suruvarpunen!menetin avomieheni päivälleen kolme viikkoa sitten.olen saanut valtavasti voimia lukiessani kirjoituksiasi.huomaan että meillä on paljon yhteistä vaikka tietenkin suru on aina niin yksilöllistä ja ihmiset erilaisia.olen itse vasta tyhjyys vaiheessa missä mikään ei tunnu miltään(varmasti rauhottavien ansiota).ja päivät kuluvat vaan rakasta ajatellen..hänen äkkinäistä lähtöään ajatellen.haluan toivottaa sinulle paljon jaksamista! olen tosiaan saanut sinulta paljon voimia vaikka emme tunne edes toisiamme.täällä keskusteleminen auttaa edes hitusen..jaksamista kaikille rakkaansa menettäneille!

Otan osaa suureen menetykseesi, ja toivotan Sinulle paljon voimia kestää tästä eteenpäin!

Mukava kuulla että olet saanut edes vähän voimia kirjoituksistani, sitä toivonkin.
Olen itsekin huomannut kuinka yllättävän paljon nettikirjoittelu voi autaa, varsinkin kohtalotovereiden kanssa ajatusten vaihto!

Jaksamisia Sulle, ja uskoa tulevaisuuteen! Pysy toki palstalla!

terv. Päivi

Suruvarpunen kirjoitti:

Ensiksi, olen pahoillani että Sinäkin olet joutunut tähän vaikeaan tilanteeseen, ja toivotan paljon voimia ja yritystä jaksaa eteenpäin!

Olet varmasti nyt siinä suurimmassa shokkivaiheessa sillä miehesi kuolemasta on noin hyvin vähän aikaa vielä. Yritä saada nyt luoksesi joku läheinen ihminen/ihmisiä, ellet ole jo saanut, ja koita välttää yksin olemista jos mahdollista, ellei se yksin oleminen nimenomaan helpota sinua. Sulle on varmasti tärkeää saada purkaa suruasi! Toivottavasti sulla on joku joka ymmärtää kuunnella sinua, mikäli haluat puhua miehestäsi ja hänen kuolemastaan. Jos ei ole siellä ketään kuuntelijaa, niin täällä netissä meitä on ainakin, joten kirjoita tänne jos haluat ja jaksat!

Tiedän tarkalleen tuon ajatuksen ja tunteen: kuinka saada voimia ja tahtoa jatkaa eteenpäin. Kun kaikki tuntuu merkityksettömältä, kuin maailmanloppu olisi tullut. Mieheni vei suuren osan sydämestäni mennessään. Ensimmäiset ajatukset mieheni kuoltua olivat (varsinkin ennen hautajaisia) että minun on myös lähdettävä tästä maailmasta hänen luoksensa. Toisaalta ajattelin että minun on ensin käytävä ne hautajaiset läpi, ja vasta sitten voisin lähteä... Olen kuitenkin sinnitellyt eteenpäin purkaen suruani netissä, erityisesti samankaltaisen kohtalon kokeneiden kanssa. Vertaistuki on itselleni ainakin tärkeää, mutta myös muu tuki, kuuntelijat. Olen ajatellut ehkä mennä seurakunnan järjestämään sururyhmään, kunhan saan voimia tarpeeksi. Ikävä kyllä monella ihmisellä (joka ei ole samaa kokenut) on vaikeuksia lähestyä kumppaninsa tai muun läheisensä menettänyttä, koska he eivät tiedä mitä sanoa, ja saattavat vaihtaa puheenaihetta ajatellen että sureva ihminen voisi sillä tavalla unohtaa surunsa. Minulle ainakin on näin käynyt. Minulle on ollut tosi tärkeää puhua miehestäni, hänen elämästään ja kuolemastaan, hautajaisista ja tunteistani. On ollut myös tärkeää paljastaa tunteet ja itkeä ihan avoimesti, vaikka yleensä itkenkin vain omassa yksinäisyydessäni.

Ensimmäiset kaksi kuukautta oli mulla pelkkää itkemistä, syöminen ei onnistunut ja nukkuminen oli vaikeaa. Sydäntä viilsi ihan jatkuvasti, paitsi silloin kun olin unessa tai otin paljon rauhoittavia lääkkeitä. Tosin näin välillä unia mieheni kuolemasta, ja heti herättyäni ajattelin helpottuneena kaiken olleen vain painajaista, mutta pian tajusin että kuolema olikin totta. Näin myös onnellisia unia joissa mieheni palasi takaisin elämääni, ja herättyäni kylmä totuus iski päin kasvoja.

Itselläni jo siinä n. kahden kuukauden kuluttua kuolemasta alkoi se viiltävä tunne vähentyä, enkä enää itke jatkuvasti. Olen pystynyt myös aidosti nauramaan ja tuntemaan rauhallisuutta, pieniä hetkiä ainakin. Nyt Markun kuolemasta on aikaa kohta 2,5kk ja hautajaisista tuli nyt juuri 14.6. tasan kaksi kuukautta täyteen. Itken yhä melkein päivittäin, mutta itkukohtaukseni ovat lyhyempiä eivätkä sellaista jatkuvaa itkemistä kuten aluksi (tuntui ettei kyyneleet koskaan kuivu). Tässä kahden viime viikon aikana on ollut joitakin päiviä jolloin en ole itkenyt kertaakaan, ja oloni on ollut rauhallinen.

Tällaisen surun kokeneet sanovat että jokainen päivä, viikko, kuukausi ja vuosi ovat entistä helpompia. Vaikka itselleni tulee välillä aivan kamalia päiviä jolloin tuntuu että haluan vain kuolla, niin tunnen kuitenkin että tämä kolmas alkanut kuukausi on helpompi kuin ne kaksi ensimmäistä.

Olen myös pitkään syönyt mm. rauhoittavia lääkkeitä (bentsot), siis jo ennen tuota kuolemantapausta, ja nyt olen tarvinnut niitä entistä suuremmalla syyllä. Itselläni on taipumusta riippuvaisuuksiin ja päihdeongelmaa, joten nuo lääkkeet eivät ole suositeltuja mulle, mutta siitäkin huolimatta olen tuntenut tarvitsevani niitä nyt todella. Joillekin ihmisille ja joissain tilanteessa niistä on pelkkää hyötyä kuitenkin!

Koita jaksaa vielä eteenpäin, Pirjo, vaikka mahdottomalta tuntuukin niin koita jaksaa uskoa tulevaisuuteen, se tulee ajan kanssa helpottamaan varmasti! Anna itsellesi aikaa, ja lupa surra. Puhu surustasi ja itke aina kun siltä tuntuu. Keskustele vaikka tällä palstalla jos siltä tuntuu...
Itsekin olen tietysti vielä sen suuren surun kourissa, mutta nyt viimeisen parin viikon aikana olen alkanut jo edes vähän uskoa ja luottaa tulevaisuuteen, siihen että aika tekee tehtävänsä vaikka siihen menisikin kuukausia ja vuosia, oloni helpottuu, ja elämällä on vielä jotain tarjottavaa minullekin.

Kuten tuossa aiemmin yhteen aiheeseen kirjoittelin, niin oma mieheni oli kuollessaan juuri 30 täyttänyt, ja meidän suhteemme kesti 4 vuotta. Minulle se 4 vuotta oli pitkä aika, ja rakkaus miestäni kohtaan oli, ja on yhä äärettömän suurta.

Haluan uskoa jonkinlaiseen kuolemanjälkeiseen elämään, enhän voi sitä varmaksi tietää, mutta haluni uskoa siihen on suuri!

Voimia paljon ja jaksamisia tämän kaiken keskelle, Pirjo! Voisinpa auttaa sinua jollain tavalla, mutta tiedän että tässä tilanteessa mikään ei tuo suurta helpotusta, paitsi aika... *halauksia Sinulle* Sinnittele eteenpäin, ja lopulta olet voitolla!

terv. Päivi

..ikuisesti ja sanoinkuvaamattoman kiitollinen rakkaalle ystävälleni. Hän otti viime viikon lomaa (olisi pitänyt palkattomana jos työnantaja ei olisi muuten suostunut) ja hoiti aivan kaikki käytännön asiat. Minun ei tarvinnut kuin seurata perässä. Muuhun ei olisi edes kyennyt....
Hän on istunut luonani joka ainoa ilta! Tyttäreni asuu 200 m:n päässä ja hän käy päivittäin luonani. Pikku-siskoni asuu Tukholmassa,mutta soittelee ja tekstailee myös joka päivä. En ole todellakaan tuntenut, että minut olisi jätetty yksin tämän kaiken keskelle.
Siinä suhteessa olen hyvin onnekas......

Tällä hetkellä (rakkaani kuoli 12.6 eli viime viikon tiistaina) olo on hiukan rauhallisempi. Ilman rauhottavaa pilleriä ei kylläkään uni tule. Teimme kaikki asiat aina yhdessä ja niiden samojen asioiden suorittaminen yksin tuntuu niin tyhjältä. Ei voi enää keskustella ja nauraa asioille...
Meillä oli täsmälleen samanlainen huumorintaju (kreisihuumoria), nauroimme silmät vesissä lähes päivittäin. Perttini ei ollut vitsinkertoja, mutta tilannekomiikan taju, eleet ja ilmeet olivat sanoinkuvaamattomia. Eräs tuttava viime kesänä sanoi kerran, että teillä on ihan liian hauskaa keskenänne....liekö kateellisuus nostanut päätään...

Viime viikolla vielä ympärilläni oli paksu jääkuori...laitoin Pertin rakkaimman kaulakorun omaan kaulaani ja jääkuori suli!! Tuli tunne niinkuin hän halaisi minua lämpöisen turvallisesti. Sellainen hän juuri oli...kiltti, ystävällinen, kultasydäminen, hellä ja rakastava. Suomalaiseksi harvinainen mies joka puhui ja pussasi paljon. Hän oli sellainen kiltti "jätti"...190cm ja 110kg.
Sain joka ainoa päivä tekstareita töihin...ne alkoivat koko tämän 5v:n ajan sanalla "Mussukka" ja päättyivät "halipusuruttis". Joskus tuli tekstari jossa oli vain "Tulipa ikävä sua muhveroiseni"....

Olimme niin uskomattoman onnellisia! Ei jäänyt mitään asiaa mikä olisi pitänyt sanoa...tai jättää sanomatta. Emme riidelleet kertaakaan, emme edes ns. sanailleet. Nyt tiedän, että joku hymähtää ja ajattelee mielessään "toi on sellasta muistojen kaunistelua"...sitä se ei ole!! Ihmiset jotka ovat ottaneet osaa, ovat järjestään sanoneet, että teistä suorastaan säteili onni, rakkaus ja yhdessäolon nautinto.

Viimeinen näky pupusestani on silloin tiistai-aamulta kun lähdin töihin. Hän saattoi minut ulos (joka aamu), antoi suukon,nosti sormen ylös ja sanoi "Yks ilmanen uusinta" ja suukotti toisen kerran. Kävelin talon nurkalle ja vilkaisin taakseni..siellä hän seisoi ja vilkuttu suu hymyssä korvasta korvaan...
Enpä olisi koskaan voinut kuvitella, että näin hänet viimeisen kerran elävänä...

Tämä on varmaan aika sekavaa kirjoitusta...hyppyä asiasta toiseen. Tuntuu vaan hyvältä kirjoittaa...

Eilen kävin katsomassa häntä sairaalan kappelissa. Silitin hiuksia ja kerroin kuinka ikävä minulla on. Kerroin, että en koskaan ole ketään niin rakastanut eikä kukaan ole koskaan minua niin paljon rakastanut kuin hän. Sanoin, että Rakastan sua ikuisesti. Jätin hänen rinnalleen valokuvan meistä jossa suukottelemme..

30.6. on sitten siunaustilaisuus. Se tulee olemaan jotain sanoinkuvaamattoman vaikeaa...
Jos vain kykenen, sanon hänelle:
"Ikioma Rakas nallukkani.
Silmistäsi loisti ääretön rakkaus
käsivartesi sen kertoivat.
Huulesi korvaani kuiskivat.
Sinua ikuisesti rakasten
Ikioma mussukkasi"

Seison vaikka tunnin arkun äärellä, mutta nuo sanat sanon.

Minulla on niin ikävä!!!!!!!!!!!
Pirjo

Olen.. kirjoitti:

..ikuisesti ja sanoinkuvaamattoman kiitollinen rakkaalle ystävälleni. Hän otti viime viikon lomaa (olisi pitänyt palkattomana jos työnantaja ei olisi muuten suostunut) ja hoiti aivan kaikki käytännön asiat. Minun ei tarvinnut kuin seurata perässä. Muuhun ei olisi edes kyennyt....
Hän on istunut luonani joka ainoa ilta! Tyttäreni asuu 200 m:n päässä ja hän käy päivittäin luonani. Pikku-siskoni asuu Tukholmassa,mutta soittelee ja tekstailee myös joka päivä. En ole todellakaan tuntenut, että minut olisi jätetty yksin tämän kaiken keskelle.
Siinä suhteessa olen hyvin onnekas......

Tällä hetkellä (rakkaani kuoli 12.6 eli viime viikon tiistaina) olo on hiukan rauhallisempi. Ilman rauhottavaa pilleriä ei kylläkään uni tule. Teimme kaikki asiat aina yhdessä ja niiden samojen asioiden suorittaminen yksin tuntuu niin tyhjältä. Ei voi enää keskustella ja nauraa asioille...
Meillä oli täsmälleen samanlainen huumorintaju (kreisihuumoria), nauroimme silmät vesissä lähes päivittäin. Perttini ei ollut vitsinkertoja, mutta tilannekomiikan taju, eleet ja ilmeet olivat sanoinkuvaamattomia. Eräs tuttava viime kesänä sanoi kerran, että teillä on ihan liian hauskaa keskenänne....liekö kateellisuus nostanut päätään...

Viime viikolla vielä ympärilläni oli paksu jääkuori...laitoin Pertin rakkaimman kaulakorun omaan kaulaani ja jääkuori suli!! Tuli tunne niinkuin hän halaisi minua lämpöisen turvallisesti. Sellainen hän juuri oli...kiltti, ystävällinen, kultasydäminen, hellä ja rakastava. Suomalaiseksi harvinainen mies joka puhui ja pussasi paljon. Hän oli sellainen kiltti "jätti"...190cm ja 110kg.
Sain joka ainoa päivä tekstareita töihin...ne alkoivat koko tämän 5v:n ajan sanalla "Mussukka" ja päättyivät "halipusuruttis". Joskus tuli tekstari jossa oli vain "Tulipa ikävä sua muhveroiseni"....

Olimme niin uskomattoman onnellisia! Ei jäänyt mitään asiaa mikä olisi pitänyt sanoa...tai jättää sanomatta. Emme riidelleet kertaakaan, emme edes ns. sanailleet. Nyt tiedän, että joku hymähtää ja ajattelee mielessään "toi on sellasta muistojen kaunistelua"...sitä se ei ole!! Ihmiset jotka ovat ottaneet osaa, ovat järjestään sanoneet, että teistä suorastaan säteili onni, rakkaus ja yhdessäolon nautinto.

Viimeinen näky pupusestani on silloin tiistai-aamulta kun lähdin töihin. Hän saattoi minut ulos (joka aamu), antoi suukon,nosti sormen ylös ja sanoi "Yks ilmanen uusinta" ja suukotti toisen kerran. Kävelin talon nurkalle ja vilkaisin taakseni..siellä hän seisoi ja vilkuttu suu hymyssä korvasta korvaan...
Enpä olisi koskaan voinut kuvitella, että näin hänet viimeisen kerran elävänä...

Tämä on varmaan aika sekavaa kirjoitusta...hyppyä asiasta toiseen. Tuntuu vaan hyvältä kirjoittaa...

Eilen kävin katsomassa häntä sairaalan kappelissa. Silitin hiuksia ja kerroin kuinka ikävä minulla on. Kerroin, että en koskaan ole ketään niin rakastanut eikä kukaan ole koskaan minua niin paljon rakastanut kuin hän. Sanoin, että Rakastan sua ikuisesti. Jätin hänen rinnalleen valokuvan meistä jossa suukottelemme..

30.6. on sitten siunaustilaisuus. Se tulee olemaan jotain sanoinkuvaamattoman vaikeaa...
Jos vain kykenen, sanon hänelle:
"Ikioma Rakas nallukkani.
Silmistäsi loisti ääretön rakkaus
käsivartesi sen kertoivat.
Huulesi korvaani kuiskivat.
Sinua ikuisesti rakasten
Ikioma mussukkasi"

Seison vaikka tunnin arkun äärellä, mutta nuo sanat sanon.

Minulla on niin ikävä!!!!!!!!!!!
Pirjo

Ihanaa kuulla että sinun hyvä ystäväsi on ollut paljon avuksi noin paljon! Nyt tarvitset varmasti ystävän apua erityisen paljon.

Minullekin rauhoittavat lääkkeet ovat olleet tärkeitä nyt nämä viime kuukaudet, vieläkin niitä tarvitsen. Välillä on niitä rauhallisempia hetkiä, välillä itken paljon ja sydäntä viiltää... Epätoivon hetkellä pitää vaan yrittää muistaa että se paha olo ei kestä ikuisesti...ja ettei oma kulta haluaisi mun olevan onneton. Minulle siitä ajatuksesta on ainakin vähän apua, että tiedän ettei hän haluaisi minun olevan tuskissani!

Hyvä että sait kirjoitettua tänne tunteitasi ja muistoja suhteestanne, kirjoittaminen tosiaan voi auttaa surutyössä eteenpäin.

Toivotan sinulle vielä paljon paljon voimia, ja jaksamisia sinne siunaustilaisuuteenkin! Toivottavasti saat jostain voimaa lausua hänelle nuo sanat!

Itsestäni en olisi uskonut että todella pystyin silloin lukemaan runon miehelleni hänen hautajaisissaan, en ollut suunnitellut että lukisin sitä ääneen, koska ajattelin etten kuitenkaan saisi sanaa suustani. Mutta sittenkin tein sen. Jostain sillä hetkellä sain sellaista "rohkeutta", tuntui kuin olisin ollut kahden hänen kanssaan, ympäristö tavallaan haihtui mielestäni vähäksi aikaa.