Pelkäätkö omaa/lähimpäsi kuolemaa?

Luulen että asiaa ei osaa juuri moni edes ajatella. Itselleni kyseinen kysymys näyttäytyy välillä hieman selkeämpänä kuin tavallisesti, mutta myönnän että asia arveluttaa kovastikin.

Jollakin tapaa varovaisen luottavainen olen vaikka kukaan ei voi sanoa minua vakaaksi uskovaksi, en itsekään.

Kaikki nuusi ja outo peloittaa, epävarmuus paikasta jonne joudun.
Mutta kaikista eniten pelkään kuolla yksin. Toivon myös ettei tarvitsisi kitumalla ja toisten mieliharmina olla.
Haluan uskoa siihen että kaikki minulle rakkaat tulevat vastaan ja auttavat minua, anteeksi antavat pahat tekoni.
Amen.

En pelkää.

Itse asiassa olisin valmis lähtemään jo tänä iltana.

Suurin syy minkä takia pelkäämme kuolemaa on varmaan mitä se tarkoittaa ja mitä kuoleman jälkeen tapahtuu itselle.Uskon itsekin johonkin suurempaan jota en osaa yksilöidä,olkoon se vaikka jumala tai jokin muu meitä suurempi voima.

Itse en pelkää kuolemaa koska olen tullut tulokseen että syntyessäni tänne maailmaan elämälläni on jokin syy ja tarkoitus ja sen/niiden toteuduttua olen valmis aikanaan poistumaan täältä.Täältä lähtö on huomattavasti helpompaa kun tajuaa ettet voi ottaa täältä mukaasi mitään omaisuuttasi,rakkaitasi sekä olet kaikin puolin sinut itsesi ja ympäristösi kanssa.

Isäni kuoli reilu vuosi sitten syöpään ja itselleni hänen lähtönsä tuli minulle taudin aikana helpoksi hyväksyä koska keskustelimme hänen sairaudestaan jonkin verran sairauden aikana ja pari tuntia ennen hänen lähtöään kerroin kuinka hyvä isänä hän oli minulle ollut ja lopuksi hyvästelimme toisemme.

Omaa kuolemaani en pelkää pätkääkään. Se on "paluu kotiin".

Omaa kuolemaani en pelkää.
Joskus heti muutama kuukausi uskoontuloni jälkeen oli hengitykseni ja sydämeni pysähtynyt
aamulla seitsemän kieppeillä erräänä kauniina kesäaamuna.
Mieheni heräsi, tajusi, etten hengitä, alkoi ravistella minua ja sai hengitykseni ja sydämeni toimimaan.

Sitä ennen ehdin käydä rajan takana. Menin pitkää, mustaa tunnelia pitkin, jonka toisessa päässä oli valo. Tuo valo kirkastui, kunnes lähemmäs päästyäni olin itse keltaisen ja valkean hohtavan valon valtapiirissä ja näin, että se säteili Jeesuksesta. Hänen rakkautensa oli jotakin niin suurta, että minun oli vaikea lähteä pois Hänen läheisyydestään, vaikka tajusinkin, että minun ei ollut vielä aika
kuolla, vaan minun piti palata tunnelia pitkin takaisin elämään.
Tuon kokemuksen jälkeen olin 3 -4 päivää miehelleni vihaqinen siksi, etten olisi halunnut luopua tuosta rakkauden valtapiirissä olemisesta ja palata tänne kolkolle tellukselle.
Jeesuksen läheisyys kuitenkin hikjalleen loittoni ja niin jatkoin elämääni täällä.
Kaipaus täydelliseen rakkauteen kuitenkin jäi vahvana. Miksi siis pelkäisin täydellistä rakkautta. Jeesus sovitti ristillä kaikki syntini, Hän on minun pelastajani ja turvani
ja Hänet haluan nähdä ensimmäisenä taivaaseen
astuessani! Jeesus on rakkaus, sen opin tuolla
matkalla.

Minä sanoisin, että pelkään, vaikka EN usko jumalaan. En siis pelkää sitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu (koska en usko sen jälkeen tapahtuvan mitään), vaan kuolemaa itseään. Tosin minun on vaikea kuvata, mikä siinä tarkkaan ottaen pelottaa, koska kuolemaa on vaikea edes käsittää. Olen vähän samaa mieltä kuin Jörn Donner, joka sanoi jossain, ettei kuolemasta voi olla mitään mieltä, koska se on pelkkää tyhjyyttä, eikä tyhjyydestä voi olla mitään mieltä.
Omaisteni kohdalla pelkään heidän menettämistään, en sitä, että he saattaisivat joutua helvettiin. Helvettiä kun ei ole.

...tarkoituksellisesti. Omaa "kuolemaani" en pelkää yhtä ainoaa hetkeä elämässäni, koska uskomukseni mukaan kukaan ei kuole.

Kuolemanpelko on eräs voimakkaimmista peloista meissä ihmisissä.

Lähimmäisistäni olisin toki huolissani, mutta kokonaisuudessa he "ymmärtäisivät" ja pelko ei ole silloin läsnä.

Yksinkertaisesti pelottomasti :-)

Siis pelkoni kohdistuu siihen, että mitä jos en koskaan kuolekaan.. KARMIVA ajatus!

(Siis, että joutuisin elelemään täällä typerien planeetalla koko ikuisuuden, ja kaikki jatkuisi tällä tavoin vain koko ajan)

Kuolemaa odotan ilolla ja innolla, sehän on luonnollinen päätös työleirivankilaplaneetan asukkaille. Sitten pääsee vihdoinkin ELÄMÄÄN!

Täällä sitä joutuu niin paljon uhraamaan aikaa ja vaivaa toissijaisille asioille, ja sitten voi väsyttää juuri silloin kun olisi aikaa johonkin olennaisempaan. Jne.

Astraalitasolla on ihanaa ja kodikasta, luonnollista ja kaunista. Siellä ei ole nälkää tai janoa, ei typeriä seksuaalisia tarpeita, ei tarvitse tuntea kehon raskautta, ei kipuja eri puolilla vartaloa missään tilanteessa, ei ole masennusta tai pelkoja, ei ole yksinäisyyttä tai erillisyyttä (vaikea selittää), ei tarvitse nukkua tai herätä, ulostaa tai lihoa, sairastaa eikä väsyä.

Energiaa on käytännössä rajattomasti, voi tehdä kaikkea mistä on aina unelmoinut, mutta ei ole koskaan voinut olosuhteiden pakosta (tms.) toteuttaa ainakaan kovin hyvin saati kunnolla. Voi luoda, voi matkustaa, voi toteuttaa itseään, voi OIKEASTI levätä koko olemuksellaan..

Siellä on lähempänä Luojaa, tuntee kaiken yhteneväisyyden herkemmin - itseasiassa herkkyys kohoaa suorastaan uuteen potenssiin! Siellä muistaa edelliset elämät ja niiden opetukset (myös juuri päättyneen), tajuaa kaiken paljon laajemmasta mittakaavasta ja perspektiivistä, ymmärtää kaiken syvemmin, ja tietenkin tajunta laajenee suunnattomasti, kun kehon pikkuruiset aivot eivät enää ole sen palomuuri joka päästää signaalin kerrallaan vastaan, vaan voi miettiä useita asioita samanaikaisesti ja ymmärtää ne kaikki valoa nopeammin ja kosmisessa mittakaavassa!

Siellä voi tutustua kunnolla omaan itseensä - voi mennä muistoissaan (jotka ovat tarkkoja ja täydellisiä, toisin kuin täällä) 'ajassa taaksepäin' vaikka siihen aikaan kun eli kukkana jollain planeetalla, ennenkuin oli vielä edes eläimeksi inkarnoitunut, saati ihmiseksi.

Kommunikaatio on telepaattista ja koko-olemuksellista tämän vaivaisen tekstipohjaisen typerän nyperryksen sijasta ..

Täytyy olla täysi idiootti PELÄTÄKSEEN tuota olotilaa..

Ainoa asia, joka kuolemassa voi loogisesti pelottaa, on kuolinTAPA. Sehän voi olla tuskallinen tai pitkäveteinen (vaikka 21 vuotta letkuissa kykenemättä puhumaan tai kääntämään päätä) tai mitä hyvänsä hirvittävää - mutta itse KUOLEMA ei kyllä pelota ketään, joka vähänkin tietää edes jotakin ihmisenä olemisen moniulotteisuudesta.

- Vortac