Olosuhteiden pakosta asun kaukana vanhemmistani, enkä ollut käynyt Suomessa pariinkymmeneen vuoteen - ei yksinkertaisesti ole ollut varaa. Vasta viimeiset pari vuotta ovat olleet taloudellisesti helpommat - menee aivan hyvin nyt, itse asiassa.
Isäni sairastui, parantumattomasti, ellei ihmettä tapahdu, ja oli ollut sairaalassa jo muutamia päiviä. Soitin sairaalaan ja kuulin isän halunneen puhua seurakuntansa pastorin kanssa, ja itkeneen. Isä ei koskaan itke! Perhe oli kuitenkin päättänyt, ettei hän halunnutkaan puhua papille. Isä on aina ollut syvästi uskonnollinen, muu perhe ei. Olen aina ollut isälle läheinen, ja tunsin, että hän nyt tarvitsi apuani. Minusta oli selvää, että hän halusi siunauksen seurakunnaltaan. Siksi jätin kaiken ja matkustin katsomaan häntä. Oli surullista nähdä hänet niin heikkona. Vain kerran, yhtenä päivänä, hän havahtui, katsoi minua pitkään ja tunnisti minut. Hänen silmissään oli niin paljon lämpöä, mutta myös noloutta siitä, että oli niin heikkona - hän olisi halunnut puhua, muttei jaksanut. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä taas. Oli niin ihana puristaa hänen kättään edes.
Jouduin pian lähtemään takaisin. Soitin äsken ja kysyin sisarelta, miten isä jaksaa.
"Sinä se vaan olet perinnön perään!", tuli vastauksena! Hänen mielestään on järjetöntä uskoa, että isä voi parantua, ja sopimatonta tulla katsomaan häntä, kun en ole aikaisemminkaan käynyt.
Onko tuo normaalia omalla tavallaan surevan ihmisen käyttäytymistä mielestänne, vai onko hän vaan tavallista laskelmoivampi ihminen? Joskushan sitä heijastaa toisiin omia ajatuksiaan, joita itsessään häpeää..
Isäni sairastui, parantumattomasti, ellei ihmettä tapahdu, ja oli ollut sairaalassa jo muutamia päiviä. Soitin sairaalaan ja kuulin isän halunneen puhua seurakuntansa pastorin kanssa, ja itkeneen. Isä ei koskaan itke! Perhe oli kuitenkin päättänyt, ettei hän halunnutkaan puhua papille. Isä on aina ollut syvästi uskonnollinen, muu perhe ei. Olen aina ollut isälle läheinen, ja tunsin, että hän nyt tarvitsi apuani. Minusta oli selvää, että hän halusi siunauksen seurakunnaltaan. Siksi jätin kaiken ja matkustin katsomaan häntä. Oli surullista nähdä hänet niin heikkona. Vain kerran, yhtenä päivänä, hän havahtui, katsoi minua pitkään ja tunnisti minut. Hänen silmissään oli niin paljon lämpöä, mutta myös noloutta siitä, että oli niin heikkona - hän olisi halunnut puhua, muttei jaksanut. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä taas. Oli niin ihana puristaa hänen kättään edes.
Jouduin pian lähtemään takaisin. Soitin äsken ja kysyin sisarelta, miten isä jaksaa.
"Sinä se vaan olet perinnön perään!", tuli vastauksena! Hänen mielestään on järjetöntä uskoa, että isä voi parantua, ja sopimatonta tulla katsomaan häntä, kun en ole aikaisemminkaan käynyt.
Onko tuo normaalia omalla tavallaan surevan ihmisen käyttäytymistä mielestänne, vai onko hän vaan tavallista laskelmoivampi ihminen? Joskushan sitä heijastaa toisiin omia ajatuksiaan, joita itsessään häpeää..
Vastaukset 16
Vanhimmat
monessa perheessä sen perheen rumat puolet.
Kuten sanoit, joku voi jo mielessään laskeskella, miten paljon tulee perimään, ja sitten huomaa, mitä onkaan ajttelemassa, ja häpeää, että niin ajatteli. Siksi he ovat niin valmiita heittelemään tuollaisia kommentteja, koska he tietävät, miten se loukkaa.
Arvelisin, että taustalla voisi olla myös mustasukaisuutta. Ehkä isä välitti sinusta enemmän kuin hänestä?
Koeta kestää. Tärkeintä on, että itse tiedät, miten paljon isästäsi välität.
pahoista puheista.
Olet tehnyt niin kuin koet olevan oikein tehdä.
Kävit katsomassa isääsi omista syistä eikä se kenellekään kuulu miksi sinne menit.
Tottakai puheet loukkaa, mutta koita henkisesti päästä sen yläpuolelle.
On tapauksia josa joku sisrauksista on hoitanut enemmän vanhempaansa ennen kuolemaa , ja alkavat riitelemään ja kokemaan että he ansaitsee enemmän perintöä.
Mutta kuka pakottaa? Ei kukaan. Jolloin minusta hoito ei ole tullut puhtaasta auttamisen halusta, vaan ehkä nimenomaan perinnön toivosta.
Suru on niin laaja käsite ja jokainen me surraan niin eri tavalla. Toiset vihaa, toiset murtuu, toiset käpertyy omiin oloihinsa.
Jos sinulle ollaan vihaisia siitä ettei sinua ole näkynyt, et voi sille yhtään mitään, se voi olla heidän surun purkaamista viha kohdistuu vaan sinuun, se voi olla ahneutta. Mutta muista SE on HEIDÄN ongelma..koita päästä sen yläpuolelle , äläkä alennu samalle tasolle.
Olisitko sinä kenties voinnut soittaa papille isäsi puolesta ja pyytää hänet sinne? Minusta on jokiasen ihmisen oikeus saada uskoa mihin uskoo . Jos isäsi on uskovainen minusta hänellä on oikeus saada puhua papin kanssa. Se voi olla hänelle vapauttavaa .
Olettaisin että kun kaikilla rijtaperillisillä on sama oikeus perintöön, olisi myös oikeus olla mielipiteitäkin. Jos isäsi selvästi haluaa jotain , hän päättää itse omista asioistaan. Pystyykö häneltä vielä kysymään asiasta ja voiko hän mahdollisesti vastata vaikka kädenpuristuksella mitä haluaa.
Jos hoitaja kysyy ja isältäsi saadaan vastaus , on se HÄNEN tahto. Vaikka te kaikki lapset olisitte eri mieltä.
Itse tekisin kaikkeni auttaakseni isääni tässä asiassa.
Voimia sinulle.
sanoistasi. Perintö (joka sitä paitsi on niin pieni, että siitä riiteleminen olisi naurettavaa) oli viimeinen asia mielessäni siinä tilanteessa. Menin katsomaan isää, koska halusin nähdä häntä vielä kerran. Meillä on aina ollut hyvät välit, joten en tuntenut että olisi edes ollut mitään selvitettäviä asioita. Halusin hänen vain ilahtuvan nähdessään minut, pitkästä aikaa. En edes kauheasti sure h ntä - jotenkin tuntuu siltä, että hän lähtee mielellään. Hän ei ole koskaan pelännyt kuolemaa, vaan odottanut sitä, uskonsa takia. En itse ole uskonnollinen, mutta koska hänelle nuo asiat ovat tärkeitä, minusta oli tärkeää, että hänen vakaumuksensa otetaan huomioon. Kyllä sisaruksenikin sitä kunnioittavat samalla tavalla, mutta eivät ehkä pitäneet noita 'seremonioita' yhtä välttämättöminä kuin isä luullakseni.
Ei isällä varmaan enää aikoihin ole ollut maallinen omaisuus mielessä, jos lie koskaan ollut kovin merkittävä asia hänelle muuten kuin elämään kuuluvana pakkona. Jos hän halusi jostakin puhua, se oli varmaan hänen oman sielunsa tila, ei lasten pankkitilin taseet! Ja saapuessani tiesin jo, ettei hän enää pystynyt puhumaan mitään.
Niin, kuten sanoit, suru saa meidät toimimaan arvaamattomalla tavalla. Teemme ja sanomme asioita, joita kadumme jälkeenpäin - minäkin.
miten perheesi on saanut sellasen käsityksen että olet laskelmoiva? Et kuulosta siltä.Kuulostaa enempi sille kuin todella välittäisit isästäsi. Vaikka et ollut käynyt häntä katsomassa aikaisemmin. Varmaan hän oli iloinen nähdessään sinut.
Sellainen väite tuntui absurdilta. Ehkä mitään jarkisyytä sellaiseen kommenttiin ei ollut, vaan se oli vaan sitä surun aiheuttamaa outoa reagoingtia. Isä ja minä pidimme yhteyttä kirjeitse. En ollut unohtanut hänen olemassaoloaan, ja muistanut sitä vasta, kun hän sairastui. Yleensä kirjoittelimme arkipäiväisistä asioista. Yhtä viimeisimmistä kirjeistä kirjoittaessani kuitenkin reagoin johonkin, mitä hän oli sanonut puhelimessa vähän aikaisemmin, ja kirjoitin testamentin teosta ja kuolemasta ja kuoleman jälkeisestä elämästä. Oli sellaista tunnetta, että yksi sisaruksista oli yrittänyt manipuloida häntä laatimaan testamentin hänen hyväkseen. Jos se olisi ollut isäni tahto, mikäpä siinä, mutta kyseessä on ihminen, joka on aina inhonnut isä-kultaa, ja kohdellut häntä kuin olisi ollut riivaajien vallassa (isän sanoin). Vanheneva isä oli yhä enemmän haavoittuvassa asemassa, ja rauhaa rakastavana ihmisenä olisi saattanut mukautua tahtonsa vastaisiinkin järjestelyihin tilapäisen rauhan taatakseen. Vaikka hän oli aina ehdottoman oikeudenmukainen ihminen, eikä olisi suosinut ketään lapsistaan enempi kuin toisia, minuakaan, vaikka pidin itseäni aina hänen lempilapsenaan.
Halusin muistuttaa häntä testamenteista, mutta noista asioista on ehkä mahdotonta puhua diplomaattisesti kenenkään kanssa. Minä kuitenkin toimin siinäkin asiassa sydämeni kanssa, en järjen. Kyse on siis todella hyvin pienestä omaisuudesta. Joillekin vaan sellainenkin voi muodostua valtakysymykseksi, ja pitää rohmuta niin paljon kuin onnistuu, kuolevasta ja sisaruksista välittämättä. Hän saattaa hyvinkin yrittää lukea kirjeeni vääristellen.
Etkö kirjoittanut kirjettäsi isällesi? Sanot, että sitä voi tulkita väärin.Lukeeko joku hänele lähettämiäsi kirjeitä? Eikös ole olemassa sellainen kun kirjesalaisuus. Ei toisen ihmisen kirjeitä saa mennä lukemaan!
Ja siitä tuleekin mieleeni, että jos tosiaan olisin 'manipuloinut' isää kirjeessäni, tuskin olisin unohtanut etsiä kirjeen käsiini siellä ollessani. Mutta se ei tullut minulle edes mieleen. Isä oli ainoa asia, jota ajattelin. Joku toinen taitaa miettiä muuta kuin isän parasta - pahantahtoisesti yrittää mustamaalata oman perheensä jäsentä, ja käyttää (tai yrittää käyttää) aseenaan kirjoittamaani kirjettä. Totuus kuitenkin lopulta voittanee niin tässä kuin yleensä kaikessa.
kirjoitin puhtaaksi koko kirjeenvaihtomme (miinus hyvin henkilökohtaiset asiat), ja lahjoitin sen hänen vanhemmilleen pieneksi kirjaksi sidottuna. He olivat iloisia siitä. Ystäväni kuoli alle kaksikymppisenä. Noissa kirjeissä hän puhui asioista, joista hän ei ehkä vanhempiensa kanssa niin paljon puhunut. Niiden lukeminen näytti siksi hänen vanhemmilleen uuden puolen hänestä.
Voisit vaikka kertoa sisarellesi että haluaisit tehdä noin sinun ja isäsi kirjeiden kanssa. Annat kopion niistä sisarellesikin. Jos niissä ei ole mitää salattavaa, ja jos uskot, että niistä olisi iloa muille, miksei? Isästäsi jää muisto sillä tavalla teille kummallekin/kaikille. Eikä se edes maksa paljon!
muukin tekee tätä - olin harkinnut juuri samaa näiden kirjeiden kanssa. Kaipasin aina lapsena tietää enemmän isovanhemmistani ja heidän vanhemmistaan, ja olisi ollut mahtava juttu lukea heidän kirjeitään, päiväkirjojaan, ja sellaista. Se antaa tunteen suvun jatkuvuudesta, joidenkin ominaisuuksien ja tapojen periytymisestä suvussa.
Ehdotuksesi sai minut alkamaan kirjoittaa puhtaaksi isän ja minun kirjeitä. Liitän mukaan kuvia ja ehkä joitain muita kirjoituksiani asumisesta 'täällä kaukana'. Teen siitä pienen kirjasen, ja annan niille perheenjäsenille, jotka sitä pyytävät. Mutta ilman viimeistä kirjettäni se jää keskeneräiseksi. Toivon, että se, joka on kirjeeni pimittänyt, kääntyy pois 'pimeyden teiltään', ja palauttaa kirjeen, jolla todella on tunnearvoa minulle.
Olen seurannut tällä asuinseudullani miten joka perheessä riitaannutaan kun se viimeinen vanhempi on veivinsä heittänyt.
Jo hyvissä ajoin ennen tämän viimeisen vanhemman kuolemaa aletaan jo mielissään jakaa omaisuutta seinäkellosta ja pöytäliinoista lähtien ja kun hautajaiset ja perunkirjoitukset ovat ohi, niin ei enää ole yhtään sisarusta jotka olisivat ystäviä keskenään tai ainakin ne ovat muodostaneet klikkejä jotka ovat sotajalalla toistensa suhteen.
Ihminen on petoeläin.
näyttäisi kuitenkin olevan perättömät epäilyt ja toisten syyttely omien luulojen takia. On kuin ihmiset haluaisivat uskoa pahaa oman perheensä jäsenistä, vaikka jokainen haluaisi elää sovussa. Juuri se, ettei luoteta toisiin, tekee hyvin vaikeaksi koko tilanteen monissa perheissä.
On naurettavaa tehdä itsensä ja perheensä naurunalaisiksi muutaman euron takia.
Monella suru nousee esiin oudolla tavalla; kun ei osata puhua tunteistaan ja jakaa surua toisten kanssa, monet tarrautuvat vanhemmille kuuluneisiin tavaroihin - aivan kuin niiden mukana voisi vielä hetken saada pitää rakkaan vanhemman luonaan. Isukin antiikkinen lantalapio, ja äidin vaaleanpunaiset puuvillapöksyt nousevat avoon armaavattomaan. Valokuvat kahmitaan, eikä muille anneta kopioita - kyseessähän on MINUN lapsuuteni, MINUN muistoni MINUN vanhemmistani. Nuo toiset ovat kilpailijoita.
Samalla menetetään sisarusrakkaus, joka saattaisi olla olemassa, jos sitä alettaisiin vaalia.
Yritetään osoittaa oman rakkauden syvyys syyllistämällä toiset ja korostamalla omaa hyvyyttä. Toiset ovat ahneita petoja. Minä itse olen armelias pyhimys.
Kyllä jokaisesta löytyy jotain, jota voi osoittaa todisteena pahuudesta, itsekkyydestä ja ilkeydestä. Kuten löytyy lämpöä ja välittämistä ja sopuisuuttakin, jos sitä etsii. Sitä löytää, mitä hakee.
joissa rakkaus toinen toistaan ja vanhempia kohtaan on sellainen itsestäänselvyys, ettei tule edes mieleen alkaa taistella kimpsuista ja kampsuista. Rakkaat muistot ja surut jaetaan, ja perilliset jatkavat elämäänsä toinen toistaan tukien, toinen toisistaan välittäen.
Miksi se onnistuu joissakin perheissä, mutta ei toisissa? Onko se vanhempien syy?
Jos hän pitää vääränä sitä, että lapset saavat nauttia vanhempiensa ja isovanhempiensa työn tuloksista, hän voi osoittaa sanojensa aitouden vain yhdellä tavalla:
luopukoon hän vapaaehtoisesti omasta perintöosastaan niiden kanssaperillistensä hyväksi, jotka eivät ylenkatso vanhempiensa elämäntyötä.
Jos hän ei sitä tee, hänen sinun syyttelysi on vain sitä tyypillistä omahyväistä tekopyhyyttä.
Harvassa ovat ne, joille ei parikin pennosta kelpaisi, kun toiselta ilmatteks saa.
Ja kaikkein tavallisin perillinen on sellainen, joka syyttää kanssaperijöitään ahneiksi, ja syyksi siihen, miksi hän itsekin ahnehtii: "Otan itselleni turvaan nämäkin tavarat, että nuo toiset, ahneet, eivät voisi viedä."
tuolla jossain toisella palstalla:
"Olettekos huomanneet että juuri ne kaikkein suvaitsemattomimmat tuppaavat olemaan niitä, joiden ymmärrys moraalisuudesta on niin tiukka, etteivät he mahdu itse sen sisällä?"