Evankelisluterilainen valtionkirkko on vähän kuin kommunistivaltio. On virallinen, kaikille "pakollinen" oppi, jota virallisesti ylläpidetään, mutta johon ei juuri kukaan oikeasti usko eikä syvemmin ymmärrä, vaan pikemminkin ollaan vaivautuneina pakollisissa uskonnollisissa tilaisuuksissa toistamassa erilaisia rituaaleja. Tarvittaessa mukana oloa puolustellaan sillä, että on ajatuksissa paljon hyvää ja inhimillistäkin, ja jonkin rangaistuksen - maallisen tai tuonpuolisen - pelossa ei uskalleta hylätä onttoa ja kieroutunutta oppia. Vaikka oma järki toisin sanoo, laumana mukana kumarrellaan kuin keisarin uusia vaatteita.
Mutta murtui se Berliinin muurikin lopulta ja lapsi sanoi totuuden keisarin olemattomista vaatteista.
Kärjistettyäkö? Kyllä, tarkoituksellisesti.
Mutta murtui se Berliinin muurikin lopulta ja lapsi sanoi totuuden keisarin olemattomista vaatteista.
Kärjistettyäkö? Kyllä, tarkoituksellisesti.
Vastaukset 2
Vanhimmat
kommunismiin ja kristinuskoon on aika ontuva. Kommunismi aatteena on ihan hyvä aate. Ihmiset sen ahneuksiaan pilasivat. Kristinuskossa ei aatteena ole mitään hyvää, pelkkiä tappamiskäskyjä ja eriarvoisuuteen perustuvia määräyksiä.
En nyt aivan noinkaan sanoisi. Kommunismin pahin ongelma mielestäni oli se, että kuviteltiin että on mahdollista korvata kysyntään ja tarjontaan perustuva luontainen talous keskusjohtoisella suunnitelmataloudella. Ja liittyihän siihen monia muitakin lieveilmiöitä, niin että kansandemokratioista piti tehdä aidattuja vankileirejä joukkopaon estämiseksi. Mutta tuo alkaa mennä aiheen ulkopuolelle.
Pointti on se, että yhtä lailla molemmissa tapauksissa järjenvastaista oppia kannatetaan pakosta tai tavanvuoksi, vaikka sitä ei ymmärretä eikä siihen oikeasti uskota. Puhutaan asioista ja ilmiöistä, joita ei ole eikä tule ja ollaan näkevinään toista kuin silmät oikeasti näkevät.