Otan osaa valtaviin menetyksiinne.Mikään ei teitä voi lohduttaa juuri nyt mutta haluan kertoa, että aika auttaa, ette ehkä usko sitä juuri nyt mutta olonne on helpompi myöhemmin. Ainoa mikä auttaa, on aika.Kesto vaihtelee surijoillakin.Tulin tänne aikanaan isäni kuolinpäivänä, aiemmin en tiennyt tästä palstasta mitään.Olin täällä monta kuukautta jokaikinen päivä.Sain paljon vertaistukea.Sitten pystyin olemaan muutaman päivän pois ja ajat pitenivät.Nyt käyn enää satunnaisesti, joten surutyö menee eteenpäin.Itken välillä yhäkin ja kaipaus on kova, mutta helpompaa jo silti.Eli se hirvittävin suru ei ole ikuinen tunne.Toivottavasti tämä tieto auttaa edes jotakuta vaikka nyt ei mikään, ei mikään teitä lohdutakaan.Olen niin pahoillani puolestanne!!!
UUdet täällä
kokenut
1387
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kiitos sanoistasi! Löysin tämän palstan hiljattain ihan sattumalta, ja tämä sai minut tuntemaan etten ole ihan yksin suruni kanssa, että monikin ihminen ymmärtää mitä olen käymässä läpi...
Täytyy jaksaa uskoa että aika tuo lohtua. On se jo vähän tuonutkin minulle jonkinlaista rauhallisuutta, mutta yhä olen surutyössäni tietysti alkumetreillä (Mieheni kuoli 3.4.)... Vertaistuki on tosi tärkeää mulle. Olen pystynyt tuntemaan jo vähän lohtua kaiken epätoivon keskellä. Ne pienet rauhalliset hetket on niitä joihin pitää uskoa, siis muistaa että niitä tulee olemaan yhä enemmän ja enemmän kunhan aikaa kuluu. Täytyy vain antaa itselle tarpeeksi aikaa, ja myös täysi lupa suruun ja itkemiseen kun siltä tuntuu...
Minultakin syvimmät osanotot jokaiselle joka on läheisensä joutunut menettämään kuolemalle! Me selvitään kyllä. Vaikka nyt tuntuisi täysin epätoivoiselta, tehkää sellainen päätös että annatte itsellenne mahdollisuuden katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan! Eikö niin? Näin aion tehdä itse... Aluksi halusin vain kuolla mieheni mukana, ja välillä tuo synkkyys valtaa yhä mieleni, mutta olen kuitenkin päättänyt että katson tulevaisuuteen! Päivä kerrallaan.
Miestäni en koskaan unohda, mutta sehän ei ole tarkoituskaan. Hänellä on aina paikka sydämessäni ja muistoissani. Vielä joskus, jonain päivänä, hymyilen muistellessani niitä iloisia hetkiä joita koimme mieheni kanssa yhdessä, vaikka tällä hetkellä ne ihanatkin muistot yhä viiltävät sydäntäni ja itkettävät.
Voimia kaikille.