Nyt on heikkoa. On juhannus, monta olutta olen juonut, mutta se ei ole tuonut onnea tai ratkaisua. Olin tuossa kaupungilla ja kaveri lähti tyttökaverinsa kanssa kämpille ja hyvät jussit toivotti. Takasin sanoin, että jos huomenna herään, niin se on plussaa. Läpällähän sen tietenkin sanoin, mutta ei se pelkkää paskaa ollut.
Olen parikymppinen, lukion käynyt reservin vänrikki. Isäni kuoli maaliskuussa oman käden kautta insuliinin yliannostukseen. Sen verran olen armeijan miehiä, että itkenyt olen julkisesti vain isäni hautajaisissa. Itsekseni itken paljon, mm. äsken itkin.
Juuri tällä hetkellä taloudellinen tilanne on hyvin heikko, isän perintöä odotellessa. Julmaahan se on noin sanoa, mutta pärjään ehkä juuri ja juuri heinäkuun puoleen väliin, jos ihmeitä ei tapahdu. Ei se raha kaikkea meinaa, mutta valitettavan tärkeää se on. Kyllähän yhteiskunta tukee, mutta henkilökohtaisesti voin sanoa, että omillani olen aina pärjännyt ja siitä syystä apua on vaikea pyytää.
Sen verran olen olutta juonut, että tämä teksti on pelkkää ajatuksen virtaa, mutta sitä parempi. Voin rehellisesti sanoa, että jos minulla olisi ase ja siihen patruunoita olisin jo ampunut itseni. Tätä kirjoittaessa ajatus kuitenkin lentää sen verran pitemmälle, että jaksaa uskoa huomiseen.
Äsken itkin ja hyvin lujaa. Tätä kirjoittaessa koen, että mieli hiukan laantuu ja keskityn jo seuraavaan asiaan. Laitanko tätä viestiä menemään, vai painanko keskeytä nappulaa. Huomenna toivottavasti parempi päivä.
Se mitä sanoin kaverista ja sen tyttökaverista on turhaa, mutta minulle tärkeää, sillä en ole ikinä kokenut tulleeni rakastetuksi. Ehkä äitini puolesta, mutta se on eri asia. Mieleen tulee Mikko Alatalon, ja Vesku Loirin tulkitsema biisi: Ei mun takki kaipaa neulaa, ei lankaa, mutta sielu kaipais seuraa parempaa...
Painanko keskeytä nappulaa vai "lähetä viesti"- nappulaa. Tästä oli kuitenkin sen verran terapeuttista apua, että pystyn menemään rauhallisin mielin nukkumaan. Jos joku tämän luki ja kokee, että elämä on perseestä, niin koeta jaksaa. Itse en aina jaksa uskoa että elämä voittaa, mutta toivotaan nyt ainakin.
Olen parikymppinen, lukion käynyt reservin vänrikki. Isäni kuoli maaliskuussa oman käden kautta insuliinin yliannostukseen. Sen verran olen armeijan miehiä, että itkenyt olen julkisesti vain isäni hautajaisissa. Itsekseni itken paljon, mm. äsken itkin.
Juuri tällä hetkellä taloudellinen tilanne on hyvin heikko, isän perintöä odotellessa. Julmaahan se on noin sanoa, mutta pärjään ehkä juuri ja juuri heinäkuun puoleen väliin, jos ihmeitä ei tapahdu. Ei se raha kaikkea meinaa, mutta valitettavan tärkeää se on. Kyllähän yhteiskunta tukee, mutta henkilökohtaisesti voin sanoa, että omillani olen aina pärjännyt ja siitä syystä apua on vaikea pyytää.
Sen verran olen olutta juonut, että tämä teksti on pelkkää ajatuksen virtaa, mutta sitä parempi. Voin rehellisesti sanoa, että jos minulla olisi ase ja siihen patruunoita olisin jo ampunut itseni. Tätä kirjoittaessa ajatus kuitenkin lentää sen verran pitemmälle, että jaksaa uskoa huomiseen.
Äsken itkin ja hyvin lujaa. Tätä kirjoittaessa koen, että mieli hiukan laantuu ja keskityn jo seuraavaan asiaan. Laitanko tätä viestiä menemään, vai painanko keskeytä nappulaa. Huomenna toivottavasti parempi päivä.
Se mitä sanoin kaverista ja sen tyttökaverista on turhaa, mutta minulle tärkeää, sillä en ole ikinä kokenut tulleeni rakastetuksi. Ehkä äitini puolesta, mutta se on eri asia. Mieleen tulee Mikko Alatalon, ja Vesku Loirin tulkitsema biisi: Ei mun takki kaipaa neulaa, ei lankaa, mutta sielu kaipais seuraa parempaa...
Painanko keskeytä nappulaa vai "lähetä viesti"- nappulaa. Tästä oli kuitenkin sen verran terapeuttista apua, että pystyn menemään rauhallisin mielin nukkumaan. Jos joku tämän luki ja kokee, että elämä on perseestä, niin koeta jaksaa. Itse en aina jaksa uskoa että elämä voittaa, mutta toivotaan nyt ainakin.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kuolema koskettaa niin syvältä ja sen tuska on kipeän henkilökohtainen.
Olkoonpa läheinen mikä sukulainen tai ystävä, tuttava tahansa jos, hän on hyvin läheinen ollut, on kuoleman aiheuttama tuska myös yhtä karvas ja syvä.
Alkuajat etenkin ovat tuskaisaa taivalta kun tunteet liitää hallitsemattomasti laidasta laitaan ja toiseen. Välillä on hyvä olla,.. arvaamatta onkin paha olla.
Oluen juonti ei ole kuitenkaan lääke ikävään eikä apu mihinkään muuhunkaan. Mieheni alkoi juoda olutta tyttäremme hukkumisen jälkeen kun ei muuten (muka!!) saanut unta. Kohta vaan kävikin niin ettei olut enää tuonutkaan sitä (unta) piti alkaa ottaan pikku trinkkejä jotka menetettyään "tehonsa" piti ottaa useampi jne. Siitä kehittyi alkoholismi, kurja sairaus josta eroon pääseminen onkin sitten vallan oma taistelunsa joita voi lukea tuolta Alkoholi- sivulta.
Neuvotkin tuntuvat julmilta nyt varmasti, itsestäni lohdun sanatkin kuulostivat loukkauksilta, mutten voinut olla varoittamatta oluenkin petollisuudesta.
Vaikeroit tämänhetkistä taloudellista tilannetta, lienee sanomattakin selvää että, oluen juontiin ne menevät hukkaan. Osta ruokaa ja jos paha olo ja alakulo jatkuu hae apua lääkärin pakeilta. Lääkeet maksaa jotkut enemmän kuin olut,mutta, niissä on raha enemmän hyötykäytössä. Sinun täytyy ajatella itseäsi ja omaa jaksamistasi tässä ja nyt. Heitä mielestäsi itsemurhan ajatteleminenkin. Siitä tiedän senverran että, sen ajatteleminen vie lähemmäksi sen toteuttamista ja näitä surullisen kuuluisia tapauksia onkin.. yksikin liikaa. Pidä huoli itsestäsi ettet joudu noiden onnettomien joukkoon.
Auringon säteitä Sinulle! Tuska ei tapa se vahvistaa, Voimia sinulle kestää murheen alkutaival.
Valitsit oikein kun lähetit ajatuksesi tänne, etkä keskeyttänyt. Rohkeutta valita oikeita ratkaisuja surun tiellä tästä eteenpäinkin!
Kuinkas ollakaan.. Eilen illalla oli minuakin masentanut, pahastikin.
Itsemurhaa mietiskelin ja aivan kaikkia vastoinkäymisiä, jotka ikään kuin haluavat , että luovuttaisin.
Minusta ihan oikeasti tuntuu siltä, että joku yliluonnollinen tahtoo päästä joistain ihmisistä eroon ja pommittaa tällaisia ihmisiä vastoinkäymisillä. Mutta miksi?
Tuskin sinäkään olet huono ihminen, enkä usko että itsekään olisin läpimätä paska ja ilkeä sellainen.. Pienenä en koskaan satuttanut kärpästäkään , mutta minua kaikki jaksoivat vain nimitellä ja inhota.
Suosittelen sinulle nyt psykologia. Kannattaa ehdottomasti mennä puhumaan jollekin. Vaikkakin olet armeijan miehiä, se ei tarkoita sitä ettei sinun tarvitse itkeä. Itke aina silloin kun tuntuu siltä, mies saa itkeä vapaasti. Muutenhan siinä joutuu kärsimään yhä enemmän ja enemmän.
Näin yhden miehen itkevän kerran junassa. Olin niin hämmentynyt , ja olen nyt varma että jos mies olisi jäänyt viimeisellä pysäkillä niin olisin kysynyt häneltä mikä hänellä on. Mutta hän jäi pois aiemmin , ja minua jäi harmittamaan etten suutani aukaissut.
Mutta ota tällaisesta miehestä mallia, joka junassa itki, itke sinäkin jos siltä tuntuu. Minusta on ilkeää , että miesten keskuudessa on puhuttu aina ettei mies saa kenenkään nähden itkeä , kidutustahan se.
Niin ja apua saat terveysaseman psykologilta. Käväise siellä jo heti maanantaina.
en jaksa enää tätä pelkkää kaljahimoa. olen 20v ja tahdon vain juoda. tapan itseni pian. anteeksi pyydän kaikilta. rakastan teitä kaikkia.
Kiitos, kuulun kaiketi tuohon joukkoon jota sanoit rakastavasi.
On monta tapaa päästä tuosta himosta erilleen etkä taatusti ole yksin. Et ole eka etkä viimeinen.
Kirjoita vaikeudestasi Alkoholi palstallekin. Siellä on samassa kurjuudessa kierineitä ja niitä jotka tapppelee tuota himoa vastaan ja niitä jotka haluaa juoda tietäen että se on väärin.
Nyt olet astunut ekan askelen raittiudentiellä sillä toisinsanoen tunnustat että, olet itse voimaton!(Vaikket aivan niin kirjoita) Siitä ne muutkin ovat lähteneet.
Sano ääneen sille pikku- äijälle siinä olkapäälläsi ettet tartte sen neuvoja enää, mottaa sitä nyrkillä.. tiputa se! Tahdonvoimasi on vahvempi kuin se, usko vaan. Jatka elämistä se ei ole luovuttamista varten, vaan täällä sitä tehtävää varten jota VAIN SINÄ olet kyllin hyvä täyttämään.
Olet yksin, niin tunsin minäkin olevani suruni kanssa, kaikille tuo tunne on tuttu se kuuluu elämään se ohjaa päämäärää kohti vaikkei se siltä tunnu ehkä just nyt. Hae apua itsellesi ja sekin vielä.. tämä on väärä palsta näille itsemurhaa hautoville. Ottakaa selville itse ongelma ja purkakaa se! Kunnioittakaa elämän antajia:Jumalaa, Äitiä ja Isää ! Antaen elämän itsensä löytyä. Sinäkään et ole turha!
joskus vielä tulee se päivä kun koet rakkautta.
Olen menettänyt molemmat vanhempani ja ehkä siksikin ymmärrän tilanteesi.
Lohduton tunne kun jää yksin potemaan laskuhumalaansa, varsinkin jos on masentunut. Itse olin viime talvena vähällä tappaa itseni vastaavassa tilanteessa, onneksi aukaisin suuni ja sanoin ystävälleni aikeistani. En voinut pidätellä enää itkua vaan lysähdin sohvalle toivottomana, kaveri tuli viereen istumaan ja juttelemaan, päätti lopulta jäädä yöksi. Kenties pelasti henkeni sillä tavoin, vaan nytpä tuntuu taas että se sama helvetti muhii jossain takaraivossa. Ja tiedän että syksy on minulle vaikeaa aikaa, nyt jo pelottaa miten selviän siitä hengissä...
Toivon sulle kaikkea hyvää, olet fiksu ihminen. Jospa löytäisit sen punaisen langan tässä elämässä, itsekin sitä etsiskelen vielä...
Täytyy sanoa että juhannus oli vaikeaa aikaa itse kullekin. Rahapula, pettymys siitä, että ihastuksen kanssa ei tullut mitään, unettomuus, ja nämä jo riittivätkin siihen että aloin laskeskelemaan Xanoreita (joita käytän joskus unettomuuteen). Niitä vaan ei ollut tarpeeksi, ja sitten alkoi järki pikkuhiljaa palaamaan, kun tajusin että mullahan on lemmikki josta on huolehdittava. Ja sitten alkoi tulla parempi olo. Miten monta kertaa on lemmikkini pelastanut minut.
Minullakin on monta eläintä joiden huoltajana olen, jotka tarvitsevat mua, se on aikaisemmin monesti pitänyt mut hengissä. Olen usein miettinyt että mitä tekisinkään, missä olisinkaan ilman niitä. Ihmisiä ei niinkään ole enää, niitä jotka välittäisivät todella... Hyvä että sinullakin on sellainen eläinkamu seurana, ja se on sinut pelastanut noin! Toivottavasti jaksat yhä pitää siitä hyvää huolta, vaikka olisit surullinen ja väsynyt. Itselläni meinaa nyt lipsua kovasti se hyvä huolenpito, ja vastuuni tuntien olenkin antamassa lemmikkini hoitoon siksi aikaa että saan toivuttua tästä suurimmasta järkytyksestä, rakkaimman menettämisen tuomasta surustani. Siitä ei ole vielä kolmea kuukautta. Tuskaa ja surua on vielä paljon, mutta onneksi se ei ole nyt ihan niin musertavaa kuin aluksi.
Itsellänikin oli viimeksi tänään heikko hetki, todella heikko. Tuntui kuin ihan viimeinenkin elämänhalun murunen olisi hävinnyt yhtäkkiä johonkin, ja olo oli äärimmäisen levoton. Tunsin että minun täytyy kuolla, eikä kukaan (onneksi) jäisi kaipaamaan paljoa, ajattelin niin. Paitsi eläimeni tietysti. Piti ottaa tänään paljon Xanoreita rauhoittuakseni, ja nyt olen uninen, joten saan kohta mentyä nukkumaan. Olo onkin jo parempi sen vuoksi että pääsen nukkumaan. Unettomuus vaivaa nimittäin usein. Mulla on valitettavasti taipumusta lääkkeiden ns. väärinkäyttöön, yleensäkin päihteidenkäyttöön ja koukkuun jäämiseen, olen ollut koukussa monenlaisiin aineisiin. Mutta silti nyt on vain pakottava tarve rauhoitella itseäni lääkkeillä kun mikään muu ei auta. Olen niitä syönyt tosin jo pitkään ennen rakkaani kuolemaa...
Toivotan sullekin voimia ja jaksamisia kaiken keskelle!
Perjantai aamuna vielä ajattelin että nyt tänä juhannuksena onnistaa, en herää yksin. Mutta kuinka kävikään lauantaina kun aamuyöstä kävellä hoipuin kotiin niin tuli taas se sama tyhjä tunne kun monena muunakin juhlapäivänä, tässäkö se taas oli. Mietin jo että pitäisikö mennä "uimaan" mutta uskallus loppui kesken ja menin sitten kumminkin kotiin samalla kuitenkin toivoen että aamulla en enään heräisi. Kuinka kävikään taas "sai" herätä yksin tyhjästä kämpästä, ja olo oli todella tyhjänontto. Eikä tää tästä huomennakaan helpota vaikka arki alkaa työpäivät sujuvat niin kuin jäitä polttelis, pomon vittuilun siivittämänä.
En tiedä miksi jaksan tätä mutta kai sille on jokin syy.
Sitä parempaa seuraa sielulle nuori reservin vänrikki löytää ainakin jatko-opiskelupaikasta. Hae yliopistoon, siellä on naisia ja seuraa sielulle. Esimerkiksi kadeteilla ei ole juuri naisseuraa opinnoissa, mutta takuuvarmasti naisia varuskunta-alueen ulkopuolella. Tai miksei jotain humanistista; runopojut saavat aina piparia. Vaikutat terävältä kollilta.
Reservin vänrikeillä on muuten usein hyvä elämänaura. Tartu toimeen!
Mua aina harmittaa kun joku sanoo että tänne ei saa kirjoittaa jos miettii itsemurhaa. Vaikea se on netistä niitä sopivia ja aktiivisesti toimivia sivuja löytää. Nääkin ovat ehkä osittain passiivisia: tukiasema.net,surunauha.net,mielenterveys-taimi.fi. Joten kirjoitelkaa vaan kaikki onnettomat ja toivottavasti nettiin tulisi uusiakin sivustoja juuri teille ja chattipohjalta ja sähköpostin vaihtoa terapeuttien kanssa.Tiedän että joillekin ihmisille on helpompaa kirjoittaa kun soittaa tukipuhelimiin. Ja kirjastoissakin ja kahviloissa yms. pitäisi olla rauhallisia netinkäyttöpaikkoja masentuneille.
Itse en osaa sua oikein lohduttaa kun tiedän miten hirveää on kun rakas läheinen tappaa itsensä. Mutta mieti ketkä sua jäis suremaan, usko pois kuolemasi ei ole helpotus yhtään kenellekään, mutta suuri suru ja tuska joillekin.Et voi etukäteen edes arvata kuka asian raskaimmin ottaisi.Ajattele että elämä on yksi ja ainoa ja yksinäisiä ja epätoivoisia naisia on yhtä paljon kuin miehiä, joten kyllä sä jonkun löydät. Ihmiset on nin erilaisia, toiset löytää lohdun jostain iloa tuottavasta harrastuksesta tai työstä, toiset hyväntekeväisyydestä ja miltei me kaikki ihmissuhteista, niitä vain pitää etsiä ja vaalia vaikka miten ois vaikeaa. No mut pitää elossa lapseni ja yksi ihana
ystävä, joka suree kanssani samaa ihmistä. Ja lopeta juominen, alkoholisteilla on 25-kertainen itsemurhariski ja muutenkin viina sairastuttaa niin monilla tavoin, rakkaani oli alkoholisti...
kävimme siunaamassa poikani, pojanpojan isän, joka katosi 24.2.-07 ja löytyi merestä 29.5.07 hukkuneena, syytä ei ole saatu selville oliko matahari vai tekikö hänen uusi avo ja hänen kaveri jotain, lopullinen syy poliisilta, oli vain hukkuminen!
Arvaatko lapsen tunteen ja muiden sukulaisten nyt kesäpäivänä?
Miksi, miksi, se kysymys on avoin!
se uusi avokin oli kirkonpenkissä viimeisenä uuden ukon kanssa ja laski kukkalaitteen sanoen muka viimeiseksi: minä rakastan sua!
No miksi poika teki itsarin?
Kaljan ja minkä huumassa, eihän ne sitä sano!
Pojanpoika itki koko siunauksen ajan! Minä, mummi halasin häntä kokoajan jne...
Oli sellaiset hautajaiset, joissa kaikki itki, en ole ollut ikinä moisessa!
Kriisiapua ei ole kukaan kokoaikana antanut tai ehdottanut meille, eikä ole tiedetty mistä sitä saa, sydän sykkyrällä vain kaikki ovat olleet!
Pappikin sanoi lopuksi vain: voimia!
Mistä sitä saa sitten?
juuri miksi?sama se minulla on ollut koko tämän ajan kun mieheni äkillisesti nukkui pois kuukausi sitten.emme saaneet mitään kriisiapua vasta kun sitä itse osasimme pyytää.en tosin tiedä/muista kenen aloituksesta se lähti.mutta viikon päästä tapahtuneesta vasta oli tämä kriisikeskustelu paikkakuntamme mielenterveystoimistossa.kaksi tuntia oli meille kai muistaakseni varattu aikaa.luulen että siitä oli apua edes hitusen.ottakaa yhteyttä rohkeasti,siellä ammattiauttajat osaavat kyllä asiansa.toivotan teille jaksamista suuren surun keskellä.