Isi, mulla on niin kova ikävä sua. Joskus tuntuu etten itsekään jaksa elää kun et enää ole täällä, olet jossain muualla. Tiedän, sun on parempi olla mutta mulla on tosi kova ikävä sua, ja kaikkia meidän yhteisiä juttuja. Sitä huumorintajua ja niitä vitsejä mitä kukaan muu ei tajunnu. Meidän keskusteluhetkiä, mietittiin syntyjä syviä ja sä olit niin luotettava ja turvallinen. Sun luo saattoi aina tulla, tiesin sun auttavan ja kuuntelevan mua aina.
Kun kuulin että olet mennyt pois, lopullisesti, musta tuntui niinkuin jokin mussakin olisi kuollut ja kyllähän sä veitkin musta osan pois. Onhan mulla vielä isi, mutta vain mun muistoissa. Kukaan ei ymmärrä kun käyn niin usein sun haudalla mutta se on ainoa paikka missä tunnen että sä olet edes hieman lähellä mua.
Ikävä ei tunnu helpottavan vaikka kuinka yritän mennä eteenpäin elämässä, omalla tavallani syytän itseäni ainakin osittain siitä että sä halusit täältä pois. Mä olisin halunnut että sä olisit ollut mun elämässä mukana, saattanut mut alttarille jos joskus meen naimisiin, nähnyt mun lapset ja ollut mun elämässä mukana.
Mä en olis koskaan toivonut että tässä käy näin. Vaikka sun kuolemasta on jo yli vuosi, tuntuu kuin eläisin sitä vuoden takaista tuskaa uudelleen. Eikö tää tuska ja ikävä voisi edes hetkeksi helpottaa? Sä olet mun mukana koko ajan ja ajattelen sinua usein. Sä olit mulle niin tärkeä. Meillä oli niin paras isä-tytär suhde, oikeasti. Vaikka olit alkoholisti, masentunut ja mä kuuntelin sun murheita viimeiset pari vuotta, niin sä olet mun isä. Mä olisin halunnut auttaa mutta sä et halunnut apua. Mä olisin tehnyt sun puolesta ihan mitä vaan jos olisit pyytänyt. Kunpa vaan olisin saanut pitää sinut vielä täällä. Mutta sä päätit toisin. Sä halusit lähteä, koska sä et jaksanut enää elää.
Ja sun kuoleman jälkeen tätä jossittelua olen tehnyt paljon... Rakastan sinua isi. Aina ja ikuisesti.
Pikku-Tyttösi
Kun kuulin että olet mennyt pois, lopullisesti, musta tuntui niinkuin jokin mussakin olisi kuollut ja kyllähän sä veitkin musta osan pois. Onhan mulla vielä isi, mutta vain mun muistoissa. Kukaan ei ymmärrä kun käyn niin usein sun haudalla mutta se on ainoa paikka missä tunnen että sä olet edes hieman lähellä mua.
Ikävä ei tunnu helpottavan vaikka kuinka yritän mennä eteenpäin elämässä, omalla tavallani syytän itseäni ainakin osittain siitä että sä halusit täältä pois. Mä olisin halunnut että sä olisit ollut mun elämässä mukana, saattanut mut alttarille jos joskus meen naimisiin, nähnyt mun lapset ja ollut mun elämässä mukana.
Mä en olis koskaan toivonut että tässä käy näin. Vaikka sun kuolemasta on jo yli vuosi, tuntuu kuin eläisin sitä vuoden takaista tuskaa uudelleen. Eikö tää tuska ja ikävä voisi edes hetkeksi helpottaa? Sä olet mun mukana koko ajan ja ajattelen sinua usein. Sä olit mulle niin tärkeä. Meillä oli niin paras isä-tytär suhde, oikeasti. Vaikka olit alkoholisti, masentunut ja mä kuuntelin sun murheita viimeiset pari vuotta, niin sä olet mun isä. Mä olisin halunnut auttaa mutta sä et halunnut apua. Mä olisin tehnyt sun puolesta ihan mitä vaan jos olisit pyytänyt. Kunpa vaan olisin saanut pitää sinut vielä täällä. Mutta sä päätit toisin. Sä halusit lähteä, koska sä et jaksanut enää elää.
Ja sun kuoleman jälkeen tätä jossittelua olen tehnyt paljon... Rakastan sinua isi. Aina ja ikuisesti.
Pikku-Tyttösi
Vastaukset 8
Vanhimmat
isälle toivottavasti helpottaa, etenkin näin.
Minun tuskan purkaminen alkoi myös kirjeestä. Olisinpa tehnyt sen aiemmin, kuin Sinä. Kirjoita vaan lisää sillä se varmasti tuo lohtua eronikävään.. yhtävarmasti kuin aika. Reilu vuosi on vähän. En ymmärrä miksi ihmiset on niin hätäsiä että, surusta pitää vuodessa "selvitä"? Anna itsellesi rauha käydä suru kunnolla läpi. Minä jätin suremisen siihen kun tultiin sanomaan että, tyttö ei tule takasi vaikka kuin itket, ALA elää!! Tein parhaani näytellessäni olevani kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kielsin koskaan lasta olleenkaan joka sitten kuoli. Onnistuin! Ja niin ihmiset luuli että, nyt se jo selvisi siitä. Tosiasia oli se että, istuin oksalla jota itse sahasin poikki! Putosin, alas ja syvälle pimeyteen. Jumala armosta antoi enkelinsä tuoda minut takaisin elämään, sain rohkeuden alkaa vierelläkulkijaksi niille joita kokemattomat eivät ymmärrä.. eivät voi! Sure rauhassa, rakasta sisäistä lastasi (omaa minää)
elä vaadi itseltäsi sellaista jonka tiedät olevan väärin. Suru kestää vain aikansa ja muuttaa muualle kun aika on. Ajattele että, se hoivaa sua, ethän aja pois sitä. Kirjottele tänne, itseksesi ja miten vaan. Vältä masennusta se tuo vain pahan olon sinulle, ole surullinen tarvitset sitä! Kun haudalla käynti ja juttelu helpottaa älä ajattele mitä muut ajattelee. Voimia eronikävääsi, rukous kantaa ja auttaa.
Oli niin kauniisti kirjoitettu, että kyyneleet vieri minun silmääni.Minullakin oli hyvä isä joka kuoli jo 10 vuotta sitten.Eikä toi suru ole helppotannut mua.Välillä toivon pääseväni täältä sinne missä hän on.Voimia sinulle suruun!Voimia kaikille!
Niin sitä tekstiä vaan tulee ja se tulee suoraan sydämestä. Pakko kirjoittaa kun ei muutakaan voi, pakko päästää ne ajatukset pihalle päästä ettei niitä koko ajan mieti niin voimakkaasti.
Voimia sinullekin!
Minulla kuoli isä viikko sitten.
Ei se minunkaan isä ollut "maailman paras isä" koko elämäänsä. Oli poissa meidän lapsien elämästä parikymmentä vuotta.
Mutta pikkutytöstä asti olin aina isin tyttö. Ja nyt viitisentoista vuotta sitten kun isä palasi elämäämme, oli hän "enkeli maan päällä". Isä oli vakavasti sairas ja hoidin häntä kotona viimeiseen asti. En voi sanoa, että hoitaminen oli yksipuolista. Isä hoiti minua viisaudellaan ja neuvoillaan loppuun asti.
On varmaankin itsekästä kaivata näin paljon isää takaisin, vaikka isä kärsi viimeiset ajat kovista kivuista ja siitä, kun ei enää jaksanut tehdä mitään. En vaan voi sille mitään, että antaisin vaikka mitä, että saisin isän edes hetkeksi takaisin. Edes minuutiksi.
Meilläkin oli isän kanssa ihania keskusteluja, huumoria ja ihania hetkiä yhdessä.
Ja nyt isää ei enää ole...
Lauantaina on hautajaiset. En voi ymmärtää miten sen päivän kestän. Enkä voi ymmärtää miten lähden elämää viemään tästä eteenpäin. En jaksa näitä asioita edes ajatella.
Tuska on sietämätön. Yritetään kuitenkin jaksaa! Sen varmasti jokaisen meidän rakkaat menetetyt läheiset meille kaikille haluaisi. VOIMIA!
Tiedän miltä susta tuntuu, ne päivät ennen hautajaisia odottaa ne oli ihan hirveitä. Mäkin luulin etten koskaan selviä siitä päivästä hengissä. Oli se elämäni kamalin päivä mutta jotenkin selvisin. Elämän jatkaminen eteenpäin on raskasta ja on vaikea ajatella että joskus olis vielä "normaali" olotila. Mutta ajan kanssa oppii elämään tällaisen surun ja ikävän kanssa.
Mä tiedän että mun isän kommentti olis tähän mun olotilaan että eteenpäin on mentävä eikä saa antaa periksi. Ja niin mä yritän tehdä vaikka kuinka koskee. Jaksamista ja voimia sulle!
Oma isäni kuoli reilu puoli vuotta sitten,tai onhan siitä jo melkeen vuosi! Tuntuu samalta kun sulla,kuka mut alttarille saattaa jos meen naimisiin! Ehkä veljeni vaikka mieluummin oisin halunnu isäni! Eihän isäni saanu edes kokea lapsiani
kun ei niitä vielä edes ole! Oma isäni kuoli luonnollisesti ja omasta mielestäni ihan liian aikasin! Tsemmppiä ja jaksamista sulle täydestä sydämestä!
Juuri eilen illalla mietin etten vieläkään taida oikein tajuta ettei isää enää ole vaikka isän kuolemasta onkin jo reilu vuosi aikaa. Sitä on niin vaikea tajuta enkä ehkä haluakaan ymmärtää. Pahalta tuntuu edelleen ja varmasti koko lopun elämää. Kaikki loppui niin kesken ja liian aikaisin.
Hänen elämänsä ei ollut helppo. Vaimo nalkutti jatkuvasti ja opetti jotkut lapsistakin inhoamaan isää - silti kieltäytyi eroamasta, kun oli helpompi elää miehensä elätettävänä.
Nyt isä on rauhassa. Kuoli nukkuessaan viime yönä, yksin. Suru ei ole vielä oikein kolahtanut. Ehkä se ei tulekaan. Meillä oli aina niin hyvät välit. Ei ollut mitään selvitettäviä asioita. Vanhan ihmisen kuolema ei ole tragedia, vaan luonnollinen osa elämää. Toivon, että hän tulee sanomaan 'hei', nyt kun voi 'matkustaa' helpommin, ilman fyysisiä rajoitteita. Isä on aina luonani ajatuksissani, ja aina tervetullut luokseni.