miten voit tällä hetkellä?miten olet jaksanut eteenpäin?olet auttanut minua surussani kun olen sinun kirjoituksiasi lukenut.mieleen tuli että miten sinä jaksat?
"suruvarpunen"
25v.tyttönen
101489
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kiitos viestistäsi!
Tällä hetkellä mulla on sellainen etäinen olo päällä, tunnen jotenkin olevani todella "kaukana" mieheni elämästä ja kuolemasta, ja kun ajattelen sitä kaikkea niin olo on aika epätodellinen. Tuntuu että mieli yrittää torjua taas ajatusta siitä suuresta menetyksestä. Välillä tajuan asian todellisuuden, ja välillä se lipuu jonnekin kauas aivan kuin yrittäisin uskotella itselleni että kaikki oli vain unta...
Miten sinä jakselet nyt? Onko olo mihinkään suuntaan vaihdellut vai onko pysynyt samana?
Mulla vaihtelee nämä tunteet, nyt on tämä epätodellinen, "kaukainen" olo päällä, toisinaan se vaihtuu suruun ja itkemiseen. Onneksi edes välillä pystyn ajattelemaan tulevaisuutta, joka aluksi tuntui ihan mahdottomalta kestää ilman Rakkainta.
Jaksamisia sinne!
on olo aika erilainen eripäivinä.tuntuu että olen koko ajan aika kireä ja on vaikea jaksaa keskittyä mihinkään.pienetkin asiat saa suuttumaan todella helposti.niinkin pieni kun koira lenkin jälkeen hyppää vasten ja jos on vähänkin likaset tassut niin sitten kyllä menee hermot.tosin osaan aina sen jälkeen vetäytyä rauhoittumaan omaan olooni ja annan suuttumuksen mennä ohi.olen myös huomannut että melu nyppii aivan tajuttomasti(asustelen tällä hetkellä vanhempieni luona kun en pysty yhteisessä kodissa nukkumaan vielä.en tosin tiedä pystynkö ikinä).ei jaksaisi kuunnella musiikkia kuin ainoastaan niitä biisejä mitä rakkaani kanssa yhdessä kuunneltiin.kaikin puolin olen yrittänyt mennä eteenpäin päivä kerrallaan aamulla tunnustellen miltä tuntuu herätessä.tosin tuntuu että päivä on sitä isoa epätodellisuutta vaan.välillä ei usko että hän on poissa ja välillä sen tajuaa liiankin selvästi.palautan itseni aina maan pinnalle lukemalla kuolinilmoituksen ja katsomalla kuvia hänestä.toisinaan se auttaa ja toisinaan ei.aikamoista sekasortoa tämä on.mutta kai ihan normaalia kun aikaa on kulunut vasta vähän yli kuukausi.tulevaisuuden ajattelu on mahdotonta minulle vielä tässä vaiheessa.kotona on kaikki niinkuin ennenkin.en ole pystynyt vielä koskemaan hänen tavaroihinsa.ne ovat minulle vielä niin pyhiä tässä vaiheessa.tuntuu että jos jotain heittäisi pois heittäisi tämän surun samalla ja ihmisen ajatuksista.otan tosissani päivän kerrallaan ja itseäni tutkiskellen..jaksamista sinullekin paljon,anteeksi että tästä tuli näin pitkä,olen aina ollut kova kirjoittamaan.toivottavasti jaksoit lukea.
Varmasti sulla tulevaisuuden ajattelu on vielä ihan mahdotonta kun noin vähän aikaa on mennyt. Minusta tuntui silloin kun vain kuukausi oli kulunut, kuin kaikki olisi tapahtunut eilispäivänä.
Tuo oli mulla myös että hermot oli tosi kireällä varsinkin aluksi, tuli huudettua ihan pienistäkin asioista. Mulla jäi eläimet (kanit ja kalat) hoidotta mutta onneksi äitini lupautui niitä hoitamaan. Olen jaksanut nyt parina päivänä siivota (olen kyllä aina ollutkin laiska siivoamaan!) ja viedä omia tavaroita pois, koska mulle tuli sellainen olo että pakko muuttaa pois tästä asunnosta ennen syksyä koska täällä on niitä muistoja liikaa. Mutta se on vielä aivan kesken tämä siivoushomma, olot vaihtuu niin nopeaa ettei tällä hetkellä jaksa siivoamista ajatella. Mutta täytyy vaan antaa se itselle anteeksi tässä tilanteessa!
Mulla on itseasiassa vieläkin mieheni tavarat niillä paikoilla joihin ne jäi. Sen vaatteet on sohvalla siinä mihin se ne jätti! En ole vielä pystynyt niitä pakkaamaan. En voisi niitä hävittää mihinkään! Luulen että seuraavan kerran kun jaksan siivota täällä niin voisin viikata nuo vaatteet ja laittaa johonkin laukkuun...ja jättää tietysti muistoksi. Ajatus niiden vaatteiden nostamisesta pois tuntui aluksi ihan mahdottomalta mutta nyt ei niin mahdottomalta. Se tuntui siltä kuin hyväksyisi sen että mies ei enää tule takaisin.
Sinun kannattaa varmasti nyt vaan antaa itsellesi tarpeeksi aikaa levätä, ja ajatella vain hetki kerrallaan, ei ajatella ollenkaan sitä tulevaisuutta joka tuntuu toivottomalta! Voisinpa jotenkin lohduttaa, tällä hetkellä olosi on varmasti hirvittävä. Jos sinusta tuntuu ettet voi vielä palata teidän yhteiseen kotiin, niin ei kannata palata jos mahdollista, toivottavasti voit vielä olla siellä vanhempiesi luona kun siltä tuntuu ettet pysty menemään takaisin.
Kirjoittele vaan aina kun siltä tuntuu, vaikka sitten tähän aiheeseen tai mihin haluat, ja niin pitkästi kuin haluat! Jaksan kyllä lukea!
kiitos kun olet noin ymmärtäväinen minua kohtaan.sait kirjoituksellasi minut itkemään.on hyvä huomata että en todella ole yksin.aamu tuntui taas olevan älyttömän vaikea,tuntui kamalalta nousta ja huomata että hän ei ole vieressä nukkumassa,tukka unesta pörröllään.tämä päivä taitaa mennä taas itkien mutta onneksi minulla on jotain tekemistäkin.ajattelin lähteä etsimään kukkaa haudalle mieheni siskon kanssa.sellaista joka kestäisi vähän aikaa ettei tarvitsisi heti uutta ostaa.kyllä saan asustella vanhempien luona niin kauan kun haluan.täällä on sitä elämää kun nuoremmat sirarrukset asuvat molemmat vielä kotona.ja hyvä että on elämää,auttaa ymmärtämään että elämää on vielä jäljellä kun siltä ei todellakaan välillä tunnu.kaiken keskellä niin hirvittävä ikävä rakasta..kirjoittelen taas, kiitos että olet olemassa vaikka emme toisiamme tunnekaan,näen sinussa palan itsestäni.jaksamista sinulle tälle päivälle!
tunnetko sinä syyllisyyttä rakkaasi pois menosta?minulla päässä pyörii välillä ajatukset mitä olisin voinut tehdä enemmän auttaakseni häntä?vaikka kaikki toitottavat sitä että et olisi voinut tehdä enenpää pyörii se silti ajatuksissa.öisin kun en saa unta on pää oravanpyörä ja kaikki pakkautuu yhteen.lopuksi olen niin väsynyt että nukahdan..kai tämä on normaalia surussa?
Joo, mulla oli silloin mieheni kuoleman aikaan sellainen tilanne, että hän oli toisessa kaupungissa kavereidensa luona, kuitenkin aika lähellä, ja hän oli yrittänyt soittaa moneen kertaan minulle (ja jättänyt tekstiviestin) pari päivää ennen kuolemaansa, toisen ihmisen puhelimesta, mutta minä olin juuri silloin nukkumassa päivällä ja mulla oli kännykkä äänettömällä. Joten en kuullut soittoa. Tiesin että hän oli yrittänyt soittaa mulle sitä että tulisi pois sieltä. Minä tyhmä jäin sitten odottelemaan josko hän soittaisi pian uudelleen, kun en jotenkin muka kehdannut toisten numeroihin soitella.
Se varmistui vielä hautajaispäivänä että mieheni olisi ollut tulossa luokseni. Kysyin hänen kaveriltaan että yrittikö hän silloin soittaa sitä että olisi tulossa mun luokse, ja sitä se oli. Tunsin syyllisyyttä siitä etten vastannut puhelimeen tai soittanut takaisin, koska hän olisi voinut tulla mun luokse "turvaan" eikä olisi jäänyt kaverinsa luo ottamaan vahingossa sitä yliannostusta. Mutta silloin hautajaisissa kuitenkin eräs hänen kaverinsa sanoi mun syyllisyydentunteeseen että ei Markku olisi kuitenkaan päässyt silloin tulemaan koska ei olisi saanut kyytiä, joten se ei ollut siitä kiinni olinko vastaamassa puhelimeen.
Mutta yhä se tietysti harmittaa ihan kamalasti ja melkein tunnen vieläkin siitä syyllisyyttä etten silloin ollut vastaamassa puhelimeen, siitäkin huolimatta etten olisi kuitenkaan häntä enää nähnyt elossa! Olisin kuitenkin jutellut puhelimessa vielä sen viimeisen kerran (no tietysti tietämättämme että se olisi viimeinen kerta). Se etten vastannut puhelimeen tuntui ainakin aluksi kamalalta, ja yhäkin tuntuu jotenkin järkyttävältä.
Kyllä usein ajattelen että mun olisi pitänyt olla hänen seurassaan enemmän, vaikka sitten siellä hänen kavereidensa luona, joissain paikoissa joissa en niin olisi välittänyt itse olla. Jos olisin silloin 3.4. yöllä ollut hänen kanssaan siellä, olisin varmasti tajunnut soittaa ambulanssin ajoissa koska tavallaan vahdin aina hänen tilaansa kun hän oli päissään, ja olisin ehkä voinut ehtiä pelastamaan hänet sillä kertaa - en tiedä...
Kyllä ne syyllisyydentunteet on kuolleiden läheisillä tosi yleisiä! Vaikka niihin ei olisi syytä! Monet muutkin varmasti ajattelee että olisi pitänyt tehdä "niin ja näin" ja olisi pitänyt huomata jokin asia ajoissa yms. mutta eihän sitä enää voi muuttaa, joten ei pitäisi itseään syyttää...
Mun on pakko ajatella vain että enhän olisi loppujen lopuksi voinut mitään tehdä, en olisi voinut koko ajan häntä vahtia. En olisi voinut hänestä tehdä raitista tai kohtuukäyttäjää, enkä olisi voinut arvata että hän kuolisi niin nuorena (vaikka toki olin monesti hänestä huolissani!). Mutta mitään en olisi voinut tehdä toisin. Tein vain minkä sillä hetkellä osasin...
Muista ettei sulla ollut osuutta rakkaasi kuolemaan, älä tunne syyllisyyttä! Teit varmasti parhaasi mitä siinä tilanteessa pystyit, et olisi arvannut miten käy. Se syyllisyys on kyllä yleistä näissä tapauksissa, mutta se on tarpeetonta! Jos ei pysty sitä syyllisyydentunnetta poistamaan, niin ehkä voi lohduttautua edes vähän ajatuksella että nämä tunteet on ihan tavallisia tässä tilanteessa. Ja että meidän rakkaamme eivät varmasti haluaisi meidän tuntevan syyllisyyttä, he tietäisivät ettei syy ole meidän!
Itkin viime yön, valvoin sen kokonaan. Sitten huomasin että tänään on 3.päivä, eli tasan 3 kuukautta rakkaani kuolemasta. Viime yönä siis tasan kolme kuukautta. Unettomuutta mullakin on aika usein, en kyllä ole ennenkään ollut hyvä nukahtamaan, mutta tällaiset valtavat stressitilanteet tietysti pahentaa unettomuutta. Onneksi kuitenkin välillä saan nukuttua pitkään, ja ajan kuluessa vähitellen paremmin. Nyt on valvottu yö takana, ja varmaan menen nukkumaan joskus muutaman tunnin päästä jos olen tarpeeksi väsynyt sitten.
Toivottavasti sinäkin saat välillä nukuttua tarpeeksi pitkään, mutta en yhtään ihmettele että uni ei tule tässä tilanteessa! Yöllä nämä asiat nousevat pintaan ja mieli on levoton. Koita saada nukuttua välillä pitkään!
olet tuntenut niin samoja tunteita joita itse käyn läpi kokoajan.minä ainoana ihmisenä todistin kotonamme hänen sairaskohtauksensa ja siitä sitten johtuvan kuoleman(en ala täällä sitä tarkemmin kertomaan koska asia on itsellekin vielä niin arka.enkä halua kaikkien palstalla kävijöiden lukevan niin henkilökohtaista asiaa).shokki oli melkoinen vaikka toiminkin niin kuin pitää,soitin hätäkeskukseen ja tein siinä tilanteessa voitavani.niin haluan uskoa.shokki kesti pitkään.kriisiavun sain vasta viikon päästä tapahtuneesta.sinä päivänä kun rakas kuoli lääkäri vain määräsi rauhoittavia.ensimmäiset viikot menivät kuin pahassa unessa.muistan asioita sieltä täältä.kaiken kaikkiaan järkytys oli niin suuri.nyt vähän aikaa kun on kulunut toimii pää huomattavasti paremmin.olen jättänyt rauhoittavat pois,kun en tunne niitä nyt tarvitsevani.haluan surra ilman lääkkeitä.on jännä huomata kuinka muistan jo jotain mitä minulle puhutaan.lääkkeen vaikutus on lakannut.nyt tilalle on astunut nämä unettomat yöt,painajaiset ja sängyssä pyöriminen.ajatukset hänestä,viimeinen katse jonka toisiimme otimme ennen kuin hän nukkui pois.hänen hyvästely kun sairaalan kappelissa hänet viimeisen kerran näin.muistotilaisuus,uurnan lasku.kaikki mikä on aikaisemmin ollut sumun peitossa osittain.tiedän tämän kaiken kuuluvan tähän suruun ja prosessiin missä läpi käyn näitä asioita.minulla on niin kova ikävä häntä..elämäni rakkaus on poissa.toivon todella että siellä missä hän nyt on ei tunneta kipua.sitä toivon koko sillä puolikkaalla sydämmellä joka minulla vielä jäljellä on.ja tiedän että hän katselee minua tuolta pilven reunalta ja pitää minusta huolta.potkien minua eteenpäin kun en todella itse jaksaisi mennä.voimat on taas ihan loppu.kiitos että saan jakaa tätä ihmisen kanssa joka ymmärtää minua paremmin kuin kukaan toinen.ja kirjoittele takaisin,minä jaksan lukea.toivottavasti saat nukuttua.enköhän minäkin kunnolla joku yö.
Kirjoittelen sulle myöhemmin lisää, nyt mulla on vaikuttamassa rauhoittavat vielä sen verran että koitan selvitellä päätäni niistä niin saan sitten ajatuksistani kiinni paremmin! Mutta vastaan nyt jo sen verran että jos tunnet tarvetta jutella privaatisti tästä asiasta, niin voin antaa sulle tähän mun meiliosoitteeni. Ymmärrän jos et halua julkisesti puida näitä asioita tarkemmin, itseänikin vähän vieroksuttaa kovin tarkkaan puhua varsinkin moderoimattomalla palstalla jota kuka vain voi lueskella. Mutta siis jos haluat meilata mulle niin mun meiliosoite on taikapupu(a)yahoo.com (tuo "(a)"-merkki tuossa on siis tietysti "@", mutta laitoin tähän sen noin, sillä kuulemma on joitain automaattisia laitteita jotka poimii netistä meiliosoitteita, ja lähettää niihin mainoksia ym. roskapostia...).
Jokatapauksessa vastailen sulle myöhemmin paremmin, tänne tai jos haluat meilata niin meiliin sitten!
Koita jaksella!
Nyt vasta pääsin kirjoittelemaan tänne, toivottavasti vielä luet tätä palstaa! Kirjoitan kuitenkin jotain tähän...
Mitä Sinulle kuuluu nyt? Kyllä se on tosiaan helpottavaa kun voi jakaa näitä tunteita kirjoittelemalla saman kohtalon kokeneelle ja samaa surua läpikäyvälle ihmiselle, vaikka ei tunnetakaan. Joten jos haluat niin kirjoittele yhä aina välillä tänne kun jaksat, ja pura tunteitasi!
Varmasti oli rankkaa ja traumaattista olla siinä miehesi vierellä hänen saadessaan sairaskohtauksen. Teit varmasti kaiken minkä pystyit siinä tilanteessa! Kohtalolla vain oli toiset suunnitelmat. :(
Usein ajattelen että on todella epäreilua että nuoren ihmisen täytyy kuolla, hänellä olisi ollut vielä paljonkin elämää elettävänään...mutta joskus tulee mieleeni että ehkä se on jonkinlainen kohtalo, että näin oli tarkoitettukin tapahtuvaksi...en tiedä, eihän sitä kukaan voi tietää, mutta kaikenlaisia ajatuksiahan tässä tilanteessa mieleen tulee.
Minusta on hyvä että haluat surra ilman lääkkeitä, sillä tuntuu välillä siltä että jos kovin lääketokkurassa on niin ei saa kunnolla käsiteltyä tunteitaan... Toki jos tuntee tarvitsevansa lääkkeitä niin kannattaa niitä ottaa pahimpien aikojen yli, mutta mielestäni kuulostaa hyvältä että olet päättänyt nyt kohdata kaikki tunteesi ilman "kemiallisia vaikutteita" joita noilla huumaavilla lääkkeillä saa usein aikaan. Mulla on bentso-lääkkeistä paljon kokemusta, ja ne tosiaan vie helposti muistia, ja vasta kun niiden jatkuvan käytön on katkaissut niin huomaa kuinka ne sekoitti päätä. Ei tietenkään kaikilla ole näin, varsinkin jos osaa pitää annokset pieninä, mutta itselläni se ei oikein onnistu varsinkaan kriisitilanteissa!
Mutta eipä tämän enempää lääkkeistä.
Unettomat yöt on tuttuja mullekin, olen itseasiassa unettomuudesta kärsinyt aiemminkin, mutta tietysti tuo kriisitilanne on pahentanut unettomuutta. Aluksi en pystynyt millään nukkumaan, valvoin vuorokausia ja sain nukuttua vasta sitten kun elimistö ei enää kestänyt valvomista ja "nukuin pystyyn" lopulta. Nykyään saan jo vähän paremmin unta, mutta aina välillä kun pitäisi mennä nukkumaan niin nämä surun ja ikävän tunteet kasvaa ylivoimaisiksi ja alan itkemään, hyppään ylös pedistä ja itken vain. Olen koittanut unirytmiäni kesän aikana siirtää siihen "normaaliin" että nukkuisin yöt ja valvoisin päivät, mutta se ei ole onnistunut kovinkaan hyvin ja unirytmini on nyt hyvinkin epäsäännöllinen. Joten olen päättänyt antaa nyt itselleni anteeksi tämän huonon unirytmini, ja teen niin että nukun aina kun nukuttaa, ja jos ei uni tule niin valvon sitten kaikessa rauhassa. Niin kai se on paras tehdä, koska muuten vain hermot menevät.
Tämä on ollut vaikea kesä, mutta onneksi niitä kesiä tulee vielä, ja seuraava kesä on jo varmasti parempi jos tässä elossa pysytään, aikeissa on kyllä yrittää pysyä. Minulla on ollut sellainen tunne että pitäisi iloita kesästä ja pitäisi tehdä kaikkea hauskaa ja rentoa ja tutustua uusiin ihmisiin. Mutta nyt päätin että en pakota itseäni iloitsemaan tänä kesänä jos ei ilostuta, tämä on suruaikaa jolloin ei ole hyvä peittää oikeita tunteitaan leikkien että kaikki olisi hyvin!
Toivottavasti olet saanut nyt nukuttua edes jonkun verran, uni olisi tärkeää tällaisessakin tilanteessa. Minä valvoin tuon viimeyön kokonaan, mutta ajattelin että nyt aamulla kävisin nukkumaan koska olen jo vähän väsyksissä, ehkä saisin unen. Mieheni t-paita on sohvalla näkyvillä, enkä voi olla katselematta sitä...pitäisi piilottaa se johonkin, olen kerännyt nyt vähän voimia niin että jaksan ehkäpä tämän viikonlopun aikana jatkaa siivoamista, ja samalla pakata nuo mieheni vaatteet johonkin kaappiin.
Vielä tuli mieleeni siitä kun hermot ovat kireällä ja itku herkässä, niin kannattaa sanoa siitä läheisille ihmisille että eivät loukkaantuisi jos tulee huudettua heille, he varmasti ymmärtävät sen tuossa tilanteessa! Ja varmaan moni ymmärtää sanomattakin mistä on kyse.
Oletko nyt koittanut tehdä mitään sellaista jota ennen tykkäsit tehdä? Tarkoitan tässä jotain esim. musiikin kuuntelua (jonka aiemmin mainitsit), elokuvien/tv-ohjelmien katselua tai lukemista jne. Aluksi en itse pystynyt tekemään lähes mitään muuta kuin kyhjöttämään pedissäni itkien, en ollut kiinnostunut yhtään mistään asiasta joka oli aiemmin ollut kiinnostavaa. Sitä kesti sen n. pari kuukautta. Sen jälkeen uppouduin elokuviin ja tv-ohjelmiin täysin ja niin syvästi että pystyin niihin keskittymään hyvin siitäkin huolimatta että kuollut mieheni on koko ajan mielessäni. Olen katsellut siis nyt viikkokaupalla, päivittäin tv:tä ja elokuvia joista pidän, joitain useampaan kertaan. Se on oikeastaan ainoa tapa jolla saan edes himpun verran ajatuksiani johonkin muuallekin kuin rakastettuuni. Välillä sitten katselen todella surullisia elokuvia ja puran tunteitani niiden mukana itkien. Viimeaikoina olen katsonut itkien mm. "Tyttöni mun"- ja "Romeo ja Julia"-elokuvat, jotka saavat minut varsinkin tässä tilassa itkemään. Välillä sen sijaan haluan katsoa hauskoja elokuvia, jotka saavat minut vähänkin nauramaan siitä huolimatta että suru asuu sydämessäni nyt jatkuvasti. Mutta mulle tekee hyvää välillä nauraa edes vähän, ja onneksi jo pystyn siihen! Joitain elokuvia en ole pystynyt katsomaan, sellaisia joita olen viimeksi katsonut rakkaani kanssa, ne ovat yhä liian arka asia mulle. Mutta sitten kun pystyn katsomaan filmin jonka viimeksi olen rakkaani kanssa katsonut (eräs niistä elokuvista on "Rush"), sitten olen ottanut taas yhden askeleen eteenpäin.
Vähitellen mennään eteenpäin tässä suuressa surussa, toivoa on vielä, haluan uskoa niin.
Tulipa pitkä teksti, mutta jos vielä täällä käyt ja jaksat/haluat kirjoitella tänne, niin luen kyllä kaikki tekstisi. Kiitos Sinulle että olet jaksanut minun kanssani kirjoitella tästä vaikeasta ja lamaannuttavasta asiasta! Siitä on ollut apua minullekin.
Kuten joku täällä aiemmin sanoikin, silloin kun on kokenut jotain näin kamalaa niin sitä tuntee suurta empatiaa kohtalotovereita kohtaan, ja heitä haluaa auttaa koska tietää kuinka kauhealta heistä tuntuu.
Koita jaksella siellä, ja muista että jos Sinun tarvitsee jutella mutta et tiedä kenen kanssa juttelisit, niin minä olen ainakin täällä "kuuntelemassa", ja meitä on täällä monta kohtalotoveria surun keskellä...
hei sinulle,minulla on ollut ongelmia koneen kanssa ja nyt jos tämä kirjoittaminen onnistuu olen helpottunut todella.olen palstalla kyllä päivittäin.tarvitsen tätä varmasti vielä kauan.on niin paljon tunteita ja ajatuksia joita täytyy saada purkaa että olo helpottaa.olen yrittänyt miettiä asioita niin että jokaisella on oma kohtalonsa,en vain tunne lohtua siitä että meidän kohtalomme oli määrätty näin.puhuimme aina että olemme yhdessä niin kauan kuin kuolema meidät erottaa.ja nyt kun se erotti olen ollut niin vihainen sille joka näistä asioista päättää että vei minulta kaikkein rakkaimman.tuntuu että kaikki jäi niin kesken.oli niin paljon suunnitelmia tulevaisuuden varalle.ja nyt kun kaikki kaatui ei tunnu jäljellä olevan mitään.olen välillä niin loppu että toivon vain sitä että voisin kadota tästä helvetistä pois ja päästä hänen luoksensa.
tänään on ollut jotenkin kummallisen hyvä päivä.vaikka aamulla herätessä oli itku ensimmäinen asia.ikävä häntä.mutta kun on jotain tekemistä niin keskittyy sitten tekemään ja ajatukset ovat sitten muissa asioissa ainakin hetken.olin tulevaa kummipoikaani katsomassa.ehkä se että huomaa jotain kaunista tapahtuvan ympärillään auttaa jotenkin edes hetken tajuamaan että elämän on pakko jatkua vaikka siltä ei aina tunnukkaan.pienen ihmisen hymy tekee päivästä paremman.me emme kerenneet saamaan lapsia vaikka ne kovasti olivatkin suunnitelmissa sitten joskus.en tiedä olisiko tämä suru helpompaa jos olisi oma lapsi.sitä kun en saa koskaan tietää.ja se täytyy vain hyväksyä vaikka pahalta sekin välillä tuntuu kun muistelee niitä kaikkia suunnitelmia joita meillä yhdessä oli.
olen nukkunut viime yön kokonaan kun vihdoin ja viimein sain unta.olen kai ollut liian väsynyt kun tuntuu että päivisin pitää saada jatkuvasti jotain tekemistä että pystyy olemaan edes jotenkin päin.ja hyvä että sain nukuttua mikäli ei tänään tule uni kunnolla.jokainen yö on aina vähän erilainen riippuen siitä minkälaisin mielin on illalla yrittänyt saada unta.mutta jos en nuku yöllä nukun sitten päivällä.
minun on ollut pakko sanoa läheisille että en suinkaan tarkoita kakkea mitä kiukussa tulee sanottua.hermo on välillä niin herkässä että kiukku tulee sitten todella yllättäin.onneksi kakki tajuavat milloin on paha olla ja antavat sitten minun olla omissa oloissani.itsellä tuppaa vaan unohtua se että en suinkaan ole ainut jolla on paha olla.rakas oli perheelleni tärkeä siinä kuin minäkin.olimme niin kauan yhdessä että he kerkesivät tutustua häneen kunnolla ja kaikki pitivät hänestä todella.rakkaani oli äidilleni kuin oma lapsi.niin rakas kaikille.
minulla on elokuviin vähän samanlainen suhtautuminen kuin sinulla.katselen leffoja joita olen aina halunnut nähdä ja joista olen aina tykännyt.olen myös katsonut sellaisia elokuvia joita rakkaani halusi nähdä mutta ei kerennyt näkemään.se tuntuu jotenkin niin luonnolliselta ihankuin olisin sen hänelle velkaa.ehkä kummasti ajateltu mutta niin tunnen.ainoastaan kauhu leffoja en ole vielä pystynyt katsomaan.leffat vievät ajatukset hetkeksi jonnekin muualle.musiikki kuuluu päiviin ihan normaalisti.perheeni on varsin musikaalinen(sisko soitaaa kitaraa ja isäpuoli monia muita instrumentteja).minä elän rakkaani biisejen kanssa ja ainoastaan ne tuovat tällä hetkellä lohdutusta.ne kertovat niin kovasti meistä ja hänestä.kultani lempi biisi oli depeche moden enjoy the silence..se soitettiin muistotilaisuudessakin.hän lauloi sitä aina minulle ja rutisti kertosäkeessä kovasti.laulu tuo niin rakkaan muiston hänestä.
kiitos itsellesi tästä tuesta.ja kirjoittele sinäkin minulle.pysyn kyllä palstalla vielä pitkään,luulen niin.ja ihan samalla tavalla minullakin on suuri auttamisen halu muita kohtaan.huomaa vasta nyt elämän raadollisuuden kun on itse menettänyt jotain niin rakasta ja sen että ei todella ole yksin surun kanssa.minulla olisi vielä niin paljon asiaa mutta en jaksa enää kirjoittaa.joku toinen päivä sitten lisää.luulen että kirjoitan sinulle sähkäriin,saa siellä kirjoitella monesta asiasta joita täällä ei viitsi kaikkien nähden kertoa.jos se vaan siis sinulle sopii?!hyvää alkavaa viikkoa sinulle!on taas yksi ahistava v-loppu läpi käyty..