Parahin päiväkirja

_mimmitin_ kirjoitti:

Istun tässä koneen ääressä miettien mitä tässä tekisin. Katselen ulos ikkunasta, yö on alkanut pimentymään ja sade on lakannut. Olen yövuorossa. Kohta menen kiertämään huoneet ja katsomaan, että vanhuksilla on kaikki hyvin. Yöaikaan nukkuva vanhus näyttää joskus pelottavalta, ilman hampaita, suu auki. Menen lähelle kuuntelemaan hengittääkö hän. Usein pomppaan säikähdyksestä metrin taaemmas, kun vanhus korahtaa hengityskatkoksen jälkeen. Joskus seison sängyn vieressä pitkäänkin ja vain katselen. Katselen ryppyisiä kasvoja, haurasta kehoa. Otan hennon käden käteeni ja silitän. Mitä tämä käsi on tehnyt? Mihin tämä hauras keho on elämän varrella taipunut? Monetko kyyneleet ovat posket kuljettaneet? Itse olen 22-vuotias, elämäni alkutaipaleella. Kuka on vierälleni elämän ehtoolla? Olen oppinut paljon kuolemasta. En enää pelkää sitä niin kuin ennen. Kuolemassa voi olla jotain kaunista. Usein olen ollut terminaalivaiheessa olevan vanhuksen vierellä viimeiset hetket ja kokenut siinä jotain niin syvällistä ja kaunista etten osaa sitä sinulle, päiväkirjani, kertoa. Usein laulan hiljaa ja silittelen. Joskus kyynel vierähtää poskelle, mutta nopeasti sen pyyhkäisen. Minun on oltava vahva. En minä oikeasti niin vahva ole. Kun vanhus on vetänyt viimeisen henkäyksensä, laitan hänet toisen hoitajan kanssa ja viemme ruumishuoneelle. Sinne vaan hyllylle ja ovi kiinni, naps. Sitten tavaroita laittamaan kasaan, huone on saatava siivottua uutta potilasta varten. Ripeästi hommat valmiiksi ja eteenpäin vaan. Sitä vaan toimii. Mielen syövereissä kuitenkin mietin, mietin paljon.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä