Viime aikoina olen alkanut miettimään aika usein itsemurhan mahdollisuutta. En ole masentunut, vaan asia kiinnostaa minua järkiperäisistä syistä. Tietyt arkielämän haasteet tuntuu välillä liian suurilta, pelkään todella paljon, että en pysty suoriutumaan kaikista itselleni asettamistani tavoitteista. En näe mitään järkeä elää, jos arkielämäni ei ole kunnossa.
Elän varsin yksinäistä elämää, eikä minulla ole koskaan ollut mitään kontakteja naisiin. Toki välillä tapaan kavereita, mutta voi helposti mennä esim. viikko, että en tapaa töiden ulkopuolella ketään. Henkisesti tunnen olevani lähes kuollut ja olen epäilemättä vakavasti tunnevammainen. Olen myös erittäin itsekriittinen ja äärirealisti, mikä osaltaan tekee ns. normaalin sosiaalisen elämän mahdottomaksi. Joskus koen kuitenkin hetkittäin läheisyyden kaipuuta, ihan vaan sitä, että kokisi toisen ihmisen kosketuksen ja läheisyyden. Tuo on mielestäni absurdia, koska en edes tiedä, miltä toisen kosketus tuntuu. Ilmeisesti kaikissa ihmisissä on nuo tunteet jollain tasolla olemassa.
Olematon sosiaalinen elämä ei sinänsä häiritse minua, mutta minulle on ehdottoman tärkeää, että muu arkielämä sujuu hyvin. Tällä hetkellä vaan jotkut haasteet tuntuu jopa liian suurilta. En tiedä mitä teen, jos en pysty suoriutumaan jostakin itselleni asettamastani tavoitteesta. Tuntuu, että silloin koko elämältäni putoaa pohja, koska elämässäni ei ole mitään muuta kuin ura/koulu/harrastukset.
Tunnen toisaalta mieletöntä vapautta, koska tiedän, että voin milloin tahansa tappaa itseni, jos elämäni ei suju kuten sen pitäisi. Ajatus suurikaliberisen pistooliluodin uppoutumisesta päähäni on välillä todella houkutteleva. Itsemurha tuntuisi jotenkin luonnolliselta vaihtoehdolta, koska en pysty keksimään mitään järkiperustaista, todellista syytä elää. Erityisesti jos arki ei suju suunnitelmien mukaan, niin elämä tuntuu täysin turhalta. Tiedän kyllä että pari ihmistä surisi itsemurhaani, mutta uskon vakaasti, että päätös minun elämästä kuuluu vain ja ainoastaan minulle.
En ole kuitenkaan tappamassa itseäni ainakaan näillä näkymin, tunsin vain tarvetta vähän purkaa ajatuksiani yksinäisen sunnuntai-illan päätteeksi.
Elän varsin yksinäistä elämää, eikä minulla ole koskaan ollut mitään kontakteja naisiin. Toki välillä tapaan kavereita, mutta voi helposti mennä esim. viikko, että en tapaa töiden ulkopuolella ketään. Henkisesti tunnen olevani lähes kuollut ja olen epäilemättä vakavasti tunnevammainen. Olen myös erittäin itsekriittinen ja äärirealisti, mikä osaltaan tekee ns. normaalin sosiaalisen elämän mahdottomaksi. Joskus koen kuitenkin hetkittäin läheisyyden kaipuuta, ihan vaan sitä, että kokisi toisen ihmisen kosketuksen ja läheisyyden. Tuo on mielestäni absurdia, koska en edes tiedä, miltä toisen kosketus tuntuu. Ilmeisesti kaikissa ihmisissä on nuo tunteet jollain tasolla olemassa.
Olematon sosiaalinen elämä ei sinänsä häiritse minua, mutta minulle on ehdottoman tärkeää, että muu arkielämä sujuu hyvin. Tällä hetkellä vaan jotkut haasteet tuntuu jopa liian suurilta. En tiedä mitä teen, jos en pysty suoriutumaan jostakin itselleni asettamastani tavoitteesta. Tuntuu, että silloin koko elämältäni putoaa pohja, koska elämässäni ei ole mitään muuta kuin ura/koulu/harrastukset.
Tunnen toisaalta mieletöntä vapautta, koska tiedän, että voin milloin tahansa tappaa itseni, jos elämäni ei suju kuten sen pitäisi. Ajatus suurikaliberisen pistooliluodin uppoutumisesta päähäni on välillä todella houkutteleva. Itsemurha tuntuisi jotenkin luonnolliselta vaihtoehdolta, koska en pysty keksimään mitään järkiperustaista, todellista syytä elää. Erityisesti jos arki ei suju suunnitelmien mukaan, niin elämä tuntuu täysin turhalta. Tiedän kyllä että pari ihmistä surisi itsemurhaani, mutta uskon vakaasti, että päätös minun elämästä kuuluu vain ja ainoastaan minulle.
En ole kuitenkaan tappamassa itseäni ainakaan näillä näkymin, tunsin vain tarvetta vähän purkaa ajatuksiani yksinäisen sunnuntai-illan päätteeksi.
Vastaukset 18
Vanhimmat
että sinulla on vahva/syvä masennus.
tarpeeksi pitkälle kehittyneenä siitä tulee jo fyysinen vamma. eli aivojen kemia epätasapainossa.
mokomasta on vaikea päästä eroon muulla, kuin lääkkeillä. käy psykiatrilla.
vie pyssy(t?) sukulaisille, tai vaikka pikku repäisynä:
kanita pyssysi ja törsää se raha vaikka pikku lomalla, risteilyllä;
vaihtelu virkistää. :)
tavaroita voi aina ostaa uusia ja törsäys on tietysti pahasta, mutta elämää kun ei voi ostaa uudestaan. kun sen kerran tuhlaa.
hyviä öitä. :)
Älä aseta "haasteita" liikaa jos juuri lainkaan, joku raja! Ei kaikkea ole pakko monimutkaistaa, voi keskittää energiansa ja yksinkertaistaa. Haasteet voi olla jotain mukavampia itselle sopivia, eikä pakkopullamaisia.
"Olen myös erittäin itsekriittinen ja äärirealisti" Älä ole liian itsekriittinen ja äärirealisti! Sun kaikki energia kuluu johonkin ihan turhaan juttuun noin. Ole armollinen. Kehitä itsetuntoa vähän kanssa ja rakasta itseä.
Tarvitset huumoria kanssa. Mene naisten pariin niin joku luulis olevan sullekkin! Älä yksin nyhjää, koita saada aina seurakin välil ja niitä joille puhua joka päivä.
Ota nyt neuvoista vaari, sun on turha kuluttaa hyvää aikaa ruoskimalla ja ahdistelemalla itsees. Asiat sujuu omalla painollaan ja voit vaan koittaa järjestää niin että ne tuntuu hyviltä ! Eikä joltain hemmetin haasteelta.
"ura/koulu/harrastukset" Kun koulusikin on ohi, niin varmaan helpottaa nuo toiset jutut. Koita ny vielä jaksaa eteenpäin. Niin mäkin.
ennen kuin on saavuttanut elämässään jotain, josta oli jotain hyötyä jollekin muulle, tai maailmalle yleensä. Jos et ole vielä tehnyt mitään merkittävää, kuolemaasi tuskin edes huomattaisiin. Olisit siis ollut tuhlaamassa elintarvikkeita ja luononvaroja, ilman että olemassaolostasi olisi ollut mitään hyötyä.
Tee ensin jotain, josta voit olla ylpeä. Sitten et ehkä ole enää noin masentunut.
Oletko kokeillut katsoa peilikuvaasi suu hymyssä? Laita suu hymyyn, vaikket olisi iloinenkaan. Yritäpä sitten tuntea olosi masentuneeksi. Tuskin onnistuu, jos vain pidät hymynväreen huulillasi.
"Oletko kokeillut katsoa peilikuvaasi suu hymyssä? Laita suu hymyyn, vaikket olisi iloinenkaan. Yritäpä sitten tuntea olosi masentuneeksi. Tuskin onnistuu, jos vain pidät hymynväreen huulillasi."
Onpas naivia lässytystä! Mistä naistenlehdestä tuo on poimittu?
Ei tuon tarvitse olla naisten lehdestä. Menepä sinäkin käymään juttelemassa terapeutin kanssa että saat tuon asenteen pois. Elämä on lahja jota ei pitäisi tuhlata. Itse olin masennuksen syövereissä, mutta jokin sai minut soittamaan vielä puhelun jota kautta sain apua. Minut otettiin tosissaan ja tajuttiin että voin tehdä itseäni vahingoittavaa. Niinpä pääsin ns."hoitoon" ja nyt asioiden selviydyttyä näen valoa tunnelin päässä ja olen kiitollinen. Avun huutoni kuultiin ja elän. Olen onnellinen ja kiitollinen ja toivon ettei minun tarvitse enää vajota niin alas. Toivon, että te, jotka kuulette uhkauksia, puututte ja yritätte auttaa hoitoon ajoissa. Joku pelastuu niin ja ymmärtää missä jamassa oli ja ehkä pystyy auttamaan jatkossa.
masennus ei karise. Kokeile hymyä. Jos peiliin katsominen ei viehätä, hymyile ilman peiliä. Käytät lihaksia, jotka aiheuttavat hyvää oloa tuottavien hormonien erittymisen. Kokeile. Jos et kokeile, vain sinä siitä kärsit, en minä eikä kukaan muu. Sinun masennustasi tässä yritetään hälventää.
Lähde ulos kävelemään. Sekin voi auttaa. Tai pyöräile jonnekin. Tai ota bussi kaupunginosaan, jossa et ole ennen käynyt. Osta jotain hyvää naposteltavaa ja mene piknikille puistoon. Tee asioita, joista pidät. Fyysinen aktiivisuus usein karkottaa masennuksen pilvet.
Tai ole masentunut ja kärsi, jos olet vielä niin nuori, että ajattelet masennuksesi olevan jotenkin yläpuolella tuollaisten pikku niksien, niin valtavan vakava asia, että sinun tulee kärsiä ja murjottaa. Omapa on elämäsi. Valitsetpa sitten lyhyen ja epäonnistuneen tai pitkän ja onnellisen, tai mitä muuta tahansa - se on sellainen tee-se-itse -juttu, elämä:)
oppiminen ei ole lapsellista - se on välttämätöntä, jos haluaa kasvaa ihmiseksi.
Tuollaisilla pienillä keinoilla voi päästä alkuun. Myöhemmin sitten, jos on kunnollisia saavutuksia, voi saada onnellisuudentunteensa niistä. Tämä on tällainen ensiapu vain. Kokeile! Ei maksa mitään, ja epäonnistuminenkaan ei kovasti vahingoita.
Ei elämässä ole tarkoitus tehdä itsaria, jos kaikki ei mene "suunnitelmien" mukaan. Aikas harvalla menee. Idea on siitä et olet vahva, oman elämäsi herra ja otat sen mitä annetaan soveltaen sen itsellesi sopivaksi. Eihän sulle ruokaakaan pureskella valmiiksi (toivottavasti aineskaan...)
Miksi asetat itsellesi haasteita? Ei elämä ole jatkuvaa paremmuuden tavoitelua. Entäpä jos joskus antaisit itsellesi luvan nauttia elämästä?
Ja mitä tulee surijoihisi, tiedätkö mitkä elinikäiset tuskat aiheutat heille itsekkäällä ja helpolla teollasi? En halua sitä tunnetta pahimalle vihamiehellenikään.
Paljon ajatuksia herätti toi sun keskustelun avauksesi. Ensinnäkin: Sulla on melko kovat vaatimukset elämän suhteen, eli jos et saavuta itselles asetettuja tavoitteita, ei elämää mielestäsi kannata jatkaa. Mitäs jos madaltaisit niitä tavoitteita sitten? Moni joutuu nöyrtymään elämän edessä, kaikki ei mene suunnitelmien mukaan mutta jos periaatteena on arvostaa elämää, ei tule kuuloonkaan että heti alkaisi ajattelemaan köyden ripustamista kaulaan tai kuulan pamauttamista aivoihin. Elämä on lahja, eli sen sitten vaikka yksin tai parisuhteessa. Nuorena sitä parisuhdetta ihannoi yli kaiken ja kuvittelee että siinä piilee ratkaisu omaan yksinäisyyden tunteesen. Mutta mä voin kertoo sulle, että jopa ankarampaa yksinäisyyttä voi kokea parisuhteessa, kun joutuu pettymään koko ajan kaikissa toiveissaan. Kun on yksin , on aina jäljellä toivo paremmasta. Ja vanhemmille on suunnattoman kova paikka oman lapsen itsemurha. Omasta kokemuksesta voin sanoa että silloin todella mitataan ihmisen kantti, että haluatko jatkaa täällä elämässä, kun oma lapsi on katsonut oman elämänsä niin arvottomaksi että surmaa itsensä. Sen kovempaa kipua ei ole! Eikä sen suurempaa häpeää! Tämä kivun ja häpeän kanssa on minunkin vaan jatkettava elämää - ja vieläpä yksin- ja voin vakuuttaa sinulle että tämä ei suinkaan ole ollut sellaista elämää miksi minä nuorena elämäni kuvittelin ja suunnittelin. Mutta jatkanpa silti...sitä samaa toivon sinunkin tekevän... Muista, mitään ei ole vielä kohdallasi menetetty. Voimia Sulle ja Voimahalauksia!
Ei masentunut tajua olevansa masentunut (tiedoksi vain). Tuska sisällä vain yltyy ja pakottaa tekemään jotain että se laantuu. On tunne, että on jokin pakotie, jos ei kestä, ja yksi on valitsemasi ajattelutapa. Katsoin tässä ohjelman joka kertoi kehitysmaissa olevien ihmisten kamppailusta ja häpesin omia ongelmiani ja ajatuksiani. Miksi emme näe laajempaa kokonaisuutta, vaan kaikki pyörii oman navan ympärillä ja omissa tavoitteissa ja saavutuksissa. Et ole yksin. Mene nettiin niinkuin nytkin ja etsi muu tavoite kuin omasi. Ehkä sieltä löydät tarkoituksen elämällesi ja unohdat yksinäisyytesi. Ehkä tapaamme Afrikassa...
Hehe...about kuin minun suustani, paitsi että olen NAISpuolinen.
Hei! Jos jätän huomioimatta itsemurha mietteesi, niin vaikutit tosi kiinnostavalta mieheltä noin muuten, jolla olisi naiselle paljon annettavaa, eteenpäin pyrkivä ja realistinen.Mutta oletko oikeasti realistinen, mieti sitä.Ehdotan, että jos Suomen naisten kanssa ei suju esim.ujouden vuoksi, matkusta ulkomaille maahan, jossa naiset itse ottavat kontaktia miehiin.Aloita vaikka istumalla Roomassa espanjalaisilla portailla, sieltä Italian naiset bongailevat pohjoismaiden miehiä.Jos vain sinulla on mahdollisuus mennä.Minulla oli vaihe, ettei Suomessa ollut ainuttakaan ystävää, ei ketään paitsi vanhempani, mutta eihän se ole sama asia silloin, kun haluaa kuulua ikäistensä joukkoon.Hyppäsin lentokoneeseen ja sain hyvin nopeasti 10 ystävää.Sitten jäin sinne pitkäksi aikaa ja kun tulin takaisin, olinkin eri ihminen.Ujous ja epäsosiaalisuus olivat lähteneet, olin paljon vahvempi ja aloin pärjätä suomalaistenkin kanssa.Joskus on parempi muualla,ei itsemurha.Miten paljon muut menettäväisitkään, et voi tietää tulevasta vielä.Ennen kuin vaihdoin maata, rukoilin, että Jumala tappaisi minut jonkun muum puolesta vaikka leukemiaan.Onneksi ei tappanut! Itsemurhaa en uskaltanut ajatella, koska ajattelin, että en sitten pääse taivaaseen, eikä mikään ole pahempaa kuin Jumalan viha.Se on kuoleman suruakin pahempi olotila.Onneksi älysin tehdä asialle jotakin ja lähteä muihin maihin, missä minua todella rakastettiin,valtava yksinäisyys poistui ja ensimmäinen vuosi muilla mailla oli virvoittavaa balsamia syviin henkisiin haavoihin, minua oli suomessa kiusattukin.
suorastaan rukoilevat että miehet antaisivat. huh. lump*t.
T: _confused_
hankkiudut aseista ensin tavalla, tai toisella eroon. viet sukulaisille säilöön.
sitten sinne psykiatrille.
kuulostaa syvältä masennukselta. pääsi ei enää toimi ihan normaalisti --> kärpäsestä ehkä härkänen(?)
annat ajan kulua ja jossain vaiheessa maailma saattaa näyttää erilaiselta. :)
mutta askel kerrallaan siis eteenpäin.
edes loppuun. Oma lapsuudentuttuni tappoi itsensä ajamalla autolla päin rekkaa. En ollut häntä tavannut pitkään aikaan, mutta järkytys ja suru oli kova näitä seurannut vihantunne.
Kaipaamaan jäi 2 pientä lasta, sukulaisia ja suunnaton määrä meitä kavereita ja tuttuja. Jos ajattelet olevasi ei-merkityksellinen-ihminen, niin olet todennäköisesti väärässä.
Jos jotain opin, niin koskaan-kellekään-ikinä en jätä sanomatta niitä tärkeitä asioita, joita haluan sanoa...jonain päivänä se voi olla auttamattomasti myöhäistä.
Jos tarvitset apua, vaikka edes haluat puhua asioista, niin mene vaikka baariin ja puhu tuopin ääressä jollekin tuntemattomalle. Oleet kuitenkin tärkeä ja merkityksellinen monelle ihmiselle ja sellaisillekin, joille et tiedä sitä olevasi.
Kiitoksia kaikille vastanneille. Ohessa hiukan vastauksia/pohdiskelua viesteissä esitettyihin asioihin.
Masennuksesta voin tosiaan sanoa, että en ole koskaan ollut vakavasti masentunut, vaikka tunnistan itsessäni aika-ajoin masennuksen oireita. Mulle "minimasennus" iskee aina jonkin suorituksen yhteydessä. Nuorempana se saattoi olla yksittäinen tentti tai työprjojekti, josta tuli vähäksi aikaa elämän ja kuoleman kysymys. Jälkeenpäin se tuntui järjettömältä, mutta sillä hetkellä olin niin stressaantunut, että tunsin ihan fyysisiä oireita ja jopa itsemurha oli mielessä käytännössä aina.
Nyt muutama päivä sitten pitkästä aikaa iski vastaavanlainen minimasennus, mutta järkeilyllä ja asettamalla asiat oikeisiin mittasuhteisiin, pääsin siitä taas nähtävästi yli. Olen aika mustavalkoinen ihminen monessa suhteessa, joten myös nämä sinänsä pienimuotoiset masennukset iskevät todella kovaa. Muutama päivä menee jossain epämääräisessä horroksessa, mutta en kuitenkaan menetä toimintakykyäni, vaan pystyn kyllä tekemään ainakin lähes kaiken mitä normaalisti. Minulla masennus ei siis tarkoita sitä, että romahtaisin henkisesti, vaan säilytän aina toimintakykyni, vaikka kaikki elämänilo katoaa totaalisesti, enkä sillä hetkellä näe tulevaisuudessa mitään järkeä.
"Masennuskauden" aikana tiedostan kyllä, että monella ihmisellä on todella paljon huonompi tilanne kuin minulla, kaikilla elämän osa-alueilla. Se ei kuitenkaan paljon lohduta, koska en ylipäätänsä ole kovin kiinnostunut muista ihmisistä.
Olen ehkä sitten todella sairas, mutta en kykene yleensä vars. nauttimaan elämästä. Toki jotkut päivät on oikein mukavia, mutta en oikeen edes tiedä mitä elämästä nauttiminen on, mitä se käytännössä tarkoittaa. Asettamani "tavoitteet" on lähes aina mielessä takaraivossa, enkä ilmeisesti sen takia yleensä pysty vain "nauttimaan elämästä". Joskus kun olen pidemmän aikaa keskittynyt vain töihin/kouluun/harrastuksiin ja käyn ihan kävelemässä keskustassa, niin olo on lähes absurdi. Ihmettelen aina, miten kahvilat ymv. on täynnä huolettoman oloisia ihmisiä. Eikö niillä ole jotain tärkeämpää tekemistä, tai eikö niiden huolet estä tuollaista huoletonta oleskelua?
Suhteeni naisiin ja parisuhteisiin on vähintäänkin ongelmallinen. Johtuen ajatusmaailmastani, itsekriittisyydestäni ja ties mistä komplekseista, en voi ottaa kontaktia naisiin. Se on yksinkertaisesti mahdotonta. En ole vars. ujo, vaikka en toki kovin helposti pysty käyttäytymään naisten kanssa täysin luontevasti, koska ne on mulle niin vieraita. Koen tämän ajoittain lievästi ongelmallisena jopa ihan työelämässä, jossa valitettavasti joutuu joskus tekemisiin myös naisten kanssa.
Yleisesti ottaen en pidä naisia tärkeänä asiana, arkielämän haasteet ja ongelmat on minulle paljon tärkeämpiä. Myönnän kyllä, että ehkäpä "täydelliseen" elämään kuuluisi kiva nainen, mutta tuntuu aika mahdottomalta ajatukselta, että joskus olisin tilanteessa, jossa naisiin tutustuminen tuntuisi järkevältä tai mahdolliselta.
Hmh, kun luen nyt näitä omia tekstejäni, niin vaikutan kyllä aika sekopäältä näiden perusteella. :P
Hyvinpä itseäsi analysoit, joten ei liene mitään ongelmaa. Meitä on moneksi ja niin kauan kuin selviät itsesi kanssa ja hyväksyt itsesi etkä kaipaa muuta niin elämäsihän on hyvää ja ok. Ei kaikki ihmiset kaipaa parisuhdetta eikä kaikilla ole edes sosiaalisia taitoja luoda sellaisia. Syystä tai toisesta. Osa on jonkinlaisia erakkoja ja viihtyy hyvin yksin. Jos et todellakaan kaipaa seuraa ja työssä pärjäät hyvin niin olet onnellinen. Ei tarvitse kamppailla suhdekuvioissa, miettiä rakastaako hän vai ei, onko hän uskoton ja kun lapset on hankittu niin kasvata nyt sitten niitä. Saat valita mitä teet, mitä syöt, minne matkustat, miten käytät rahasi. Mikä vapaus. Ehkä tämä kertoo ettet ole menettänyt mitään. Yksinäisiä on kuitenkin niin paljon ettei kontaktin luominen sinällään varmasti tuota ongelmia, jos vain haluat.
Minun rakas veli poikani koko viime kesän ja keväälläkin viellä yritteli itsemurhaa.Arvaa miltä minusta ja äidistä tuntui saada ikäviä puheluita sairaalasta.Onneksi minun veljeni on pitkän terapia jaksojen jälkeen saanut elämän halunsa takaisin,sitä toivon kaikille itsemurhaa aikoville ihmisille sanoa.Kaikkilla ihmis elämällä on jokin tarkoitus,kyllä me ehditään kuolemaan ihan jokainen omalla ajallaan.Elämä on kuinkin,niin ihanaa kaikesta helvistä huolimatta.Ajattele miltä,se tuntuu sinun siskoista,veljistä,äidistä ym..?Jokainen kuolema tuo surua!