Tänään isä oli entistä heikompi. Ei juuri silmiään avannut ja hengityskin oli välillä niin raskasta. Kun tarpeeksi kauan jaksoi odottaa, hän saattoi aukaista silmänsä pieneksi hetkeksi ja sulki ne taas.
Joka kerta, kun menen isän huoneeseen, hätkähdän. Hän on niin pieni, niin mielettömän laiha. Pelkkää luuta ja nahkaa.
Tunteet vaihtelevat. Välillä toivon, ettei isän tarvitsisi enää pitkään kärsiä. Että hän pääsisi lepoon ja sinne, missä ei ole sairautta ja kipua. Kukaties elämä on rajan toisella puolella paljon antoisampaa kuin täällä elävänä ruumiina.
Sitten tulee toinen tunne. Ei saa puhua hautajaisista, ei kuolemasta. Sitä ei vaan tapahdu. Sitä ei vaan saa tapahtua. En vain jaksa sitä.
Merkillinen on ihmisen ajatusmaailma? Isää katsoessani ajattelen, mitä hän itse mahtaa ajatella nykyisestä olotilastaan. Tajuaako hän kaiken? Mikä hirvittävä tuska hänellä voi olla vai onko hän liian väsynyt ajatellakseen asioita.
Oma kuolema tulee väistämättä mieleen. Miten itse haluan kuolla? "Terveenä" ja kesken kaiken? Vai haluanko sairastaa ja valmistautua itse poismenooni? Valmistaa siinä samalla myös läheisiäni siihen?
On, muuten, aika vaikea kysymys. Onneksi meidän ei tarvitse, emmekä me voi päättää moisesta asiasta. Sikäli on "asia" tehty meille helpoksi.
Joka kerta, kun menen isän huoneeseen, hätkähdän. Hän on niin pieni, niin mielettömän laiha. Pelkkää luuta ja nahkaa.
Tunteet vaihtelevat. Välillä toivon, ettei isän tarvitsisi enää pitkään kärsiä. Että hän pääsisi lepoon ja sinne, missä ei ole sairautta ja kipua. Kukaties elämä on rajan toisella puolella paljon antoisampaa kuin täällä elävänä ruumiina.
Sitten tulee toinen tunne. Ei saa puhua hautajaisista, ei kuolemasta. Sitä ei vaan tapahdu. Sitä ei vaan saa tapahtua. En vain jaksa sitä.
Merkillinen on ihmisen ajatusmaailma? Isää katsoessani ajattelen, mitä hän itse mahtaa ajatella nykyisestä olotilastaan. Tajuaako hän kaiken? Mikä hirvittävä tuska hänellä voi olla vai onko hän liian väsynyt ajatellakseen asioita.
Oma kuolema tulee väistämättä mieleen. Miten itse haluan kuolla? "Terveenä" ja kesken kaiken? Vai haluanko sairastaa ja valmistautua itse poismenooni? Valmistaa siinä samalla myös läheisiäni siihen?
On, muuten, aika vaikea kysymys. Onneksi meidän ei tarvitse, emmekä me voi päättää moisesta asiasta. Sikäli on "asia" tehty meille helpoksi.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tuttuja tunteita mutta voit hyväksyä ajatuksesi ja tunteesi.Ne heitteleväy laidasta laitaan kuin laivaa myrskyssä.Lopulta tulee tämä hirvittävä tyhjyyden tunne.Hyväksy omat ajatuksesi ja tunteesi asiaan.Niin tein minäkin vaikka vieläkin on niin epätodellinen olo.
Sinäkin tiedät, mitä on kulkea kuin sumussa. Sanoin äidille tänään, että tämä kesä on ollut kuin sitä ei olisikaan. Kevät meni samalla tavalla. Kiitollinen olen joka päivästä, jonka isä vielä elää. Vaikka näen, että hän ei ole tässä maailmassa ja on todella raskasta seurata hiipumista vierellä.
Jaksellaan!
Kyllä kuulosti tutulle.
Minun isäni sairasti seitsemän vuotta syöpää ja koko tuo aika oli vaihdellen toivon ja epätoivon kanssa taistelua.
Muutama kuukausi sitten isän syöpä oli kuitenkin levinnyt molempiin keuhkoihin ja selkärankaan. Alkoi jyrkkä alamäki. Itkin ja nauroin yhtä aikaa. Oma elämäkin meni säpäleiksi, koska elin niin lähellä isääni (hoidin häntä kotona viimeiset pari vuotta).
Noin kuusi viikkoa sitten äitini tuli käymään ja keskustelimme isästä. Itkin ja kerroin äidille juuri tuon saman asian; Välillä toivoo, että isä pääsisi jo pois tuskistaan ja välillä tuli tunne, ettei ikinä halua isää menettää.
Isä kuoli kolme viikkoa sitten. Hänkin laihtui lopussa niin rajusti, että ei varmaan 40 kg:a painanut. Pelkkää luuta ja nahkaa.
Kävin pukemassa isän viimeisiin vaatteisiin ja laitoin häntä arkkuun. Minua neuvottiin tekemään tuo, jos vaan pystyn. Ja kyllä minä siihen pystyin. Näin, kuinka pieni ja hauras isä oli. Se ehkä auttaa minua hyväksymään isän kuoleman ehkä paremmin.
Nuo tunteet mitä tunnet on varmasti jonkinlaista tulevan menetyksen "hyväksymistaistelua". Ei halua sitä hyväksyä, mutta ymmärtää sen, minkälaista kärsimystä toisen elämä on, eikä sitä tietenkään läheiselleen halua.
Voimia sinulle, elät todella raskaita aikoja.
Minunkin isäni on niin mielettömän pieni. Ei hän varmaan paina enää kuin jonkun 45 kiloa. Tuskin sitäkään.
Muistan, kuinka setäni viimeisinä aikoina tuijotteli kattoon. Isä tekee aivan samalla tavalla. Hän elää kuin omassa maailmassaan. Hän on aina ollut työteliäs. Tehnyt maanviljelyshommaa ja metsätöitä. Niistä hän puhuu nytkin; sen verran kun puhuu. Onko ihmisen mieli niin lempeä, että se siirtää ihmisen johonkin...Ettei hän koko ajan tiedosta tilannettaan. En tiedä.
Tämä on todella raskasta. Välillä olen valmis antamaan periksi. Päästämään isästä irti. Sitten tulee ajatus; ei koskaan, ei ikinä...
Voimia myös sinulle. Kyllä me jaksetaan, vai mitä?
Mä kävin tänään kattoo pientä isääni, joka makaa tällä hetkellä hengityskoneessa teho-osastolla. Keuhkokuume, josta tulehdus levinnyt osittain aivoihin.Eilen oli vielä puristanut kättä. Tässä vaan odotellaan, milloin puhelin soi ja...
toivoa riittää, niin kauan kuin elämääkin. Voimia Sinulle ja halaus.
Lämpimin ajatuksin
aamulla lopetettu nukutuslääkkeen antaminen, jos taju palaisi, mutta silmät ei ole ainakaan vielä auenneet. Kiitos sanoistasi, pitäs käyä töissäkin, mutta ehkä se on parempikin käydä, että olisi muutakin ajateltavaa.
Ei heitetä toivoa. Jos vain jaksat, niin käy töissä. Työ antaa välimatkaa isäsi tilanteeseen ja aivojesi tavallaan levätä sen asian suhteen.
Voimia!
on onneksi ollut aika pitkä. Nyt hän tuntuu uupuvan. Neljä kuukautta kestänyt sairaus on vienyt voimat. Puhua ei ole jaksanut pitkään aikaan.
Hän sanoi, kun vielä pystyi puhumaan, että hänen elämänsä oli täysin epäonnistunut. Emme tiedä, mitä hän sillä tarkoitti. Toivon, että hän on pystynyt ajattelemaan asioita, vaikkei puhukaan, ja on löytänyt mielenrauhan. Toivon niin, ettei hänellä ole mitään tunnollaan, jota kovasti katuisi. Ja toivon, ettei hän pelkää kuolemaa. Hän on aina ollut uskonnollinen. Joillekin uskonto aiheuttaa pelkoa kuoleman lähestyessä. Toivon, että isää se auttaa ja antaa turvaa.
Monet väittävät, että ollessamme lähellä kuolemaa aistimme ovat yliherkässä tilassa, ja ymmärrämme ja kuulemme paljon enemmän kuin voimme ilmaista puhumalla. Olisi niin tärkeää, että vierellä olisi rakastavia ihmisiä.
Haluaisin muistaa joka aamu, että tämä saattaa olla elämäni viimeinen päivä. Kuolema on osa meidän jokaisen elämää. Haluaisin oppia elämään kuoleman tietoisuudessa, muistaen elämän lyhyyden ja kallisarvoisuuden. Nuorena tuntuu kuin se jatkuisi ikuisesti. Nyt keski-ikää lähestyessäni kuoleminen on läheisempi asia. Haluaisin muistaa aina pitää välini toisiin kunnossa, siltä varalta, ettemme enää koskaan keskustele. Minä voin kuolla huomena. Tai he.
Rukoilen yhä, että isä parantuisi. Mutta vain osa minusta uskoo, että hän enää paranee. En tunne, että hän haluaa parantua. Olin hänen luona käydessäni ymmällä. En osannut sanoa mitään. Hän on minulle niin rakas, mutta se pieni mies siellä sängyn pohjalla ei ollut se isä, jonka muistin. Se isä elää yhä - niin kauan, kuin muistan häntä. Fyysinen ruumis kuihtuu pois, mutta sielu ei kuole. Muisto ei häviä.
Siunausta teidän toistenkin isille.