Suremme isän sairautta, ja pian kai hänen kuolemaansa. Tai iloitsemme hänen parantumisestaan - sitä vielä toivon. Jotkut perheenjäsenet pitävät minua tyhmänä, kun en vaan vielä hyväksy lähestyvää kuolemaa.
Minusta tuntuu, että emme suorita tätä suremista kunnolla. Kun itse kuolen, toivon, että voin puhua vielä loppuun asti. Mutta jos en pysty, toivoisin, että vierelläni on rakas ihminen, joka puhuu kuolemisestani ja elämästäni, ja yhteisistä muistoistamme. Muistuttaa minua kauniista kuolemista. Puhuu siitä, miten kuolema on vain askel seuraavaan vaiheeseen.
En haluaisi lähelleni ihmisiä, jotka istuvat siinä velvolisuudentunnosta, ja ehkä hiukan huolehtivat fyysisestä hyvinvoinnistani, mutta eivät keskustele kanssani. Sellainen ihminen, joka kohtelee minua, kuolevaa, kuin en olisi ihminen, vaan kuoleva potilas, kuolemantapaus, ei ymmärrä mitään. Parempi olisi kuolla yksin, rauhassa omien ajatustensa kanssa, kuin sellaisen 'valvonnassa', jolle kuolema on tabu. Minulle, kuolevalle, se on tosiasia, ja siitä haluaisin puhua.
Jotkut perheestämme suunnittelevat jo hautajaisia. Minulle ne ovat merkityksettömämpiä asioita. Elossa ollessaan isä on kallis. Miksi odottaa hautajaisia? Isän yksi tunnistava, lämmin katse on tuhat kertaa tärkeämpi asia kuin hänen haudallaan itkeminen. Haudassa on vain kuihtunut vanhan miehen ruumis. Isän sielu ei kuole. Hänen kanssaan keskusteleminen kuitenkin loppuu. Ehkä. Jotkut tapaavat isäänsä vielä hänen kuoltuaankin. Ehkä se on mahdollista, jos oikein kaipaa.
Minusta tuntuu, että emme suorita tätä suremista kunnolla. Kun itse kuolen, toivon, että voin puhua vielä loppuun asti. Mutta jos en pysty, toivoisin, että vierelläni on rakas ihminen, joka puhuu kuolemisestani ja elämästäni, ja yhteisistä muistoistamme. Muistuttaa minua kauniista kuolemista. Puhuu siitä, miten kuolema on vain askel seuraavaan vaiheeseen.
En haluaisi lähelleni ihmisiä, jotka istuvat siinä velvolisuudentunnosta, ja ehkä hiukan huolehtivat fyysisestä hyvinvoinnistani, mutta eivät keskustele kanssani. Sellainen ihminen, joka kohtelee minua, kuolevaa, kuin en olisi ihminen, vaan kuoleva potilas, kuolemantapaus, ei ymmärrä mitään. Parempi olisi kuolla yksin, rauhassa omien ajatustensa kanssa, kuin sellaisen 'valvonnassa', jolle kuolema on tabu. Minulle, kuolevalle, se on tosiasia, ja siitä haluaisin puhua.
Jotkut perheestämme suunnittelevat jo hautajaisia. Minulle ne ovat merkityksettömämpiä asioita. Elossa ollessaan isä on kallis. Miksi odottaa hautajaisia? Isän yksi tunnistava, lämmin katse on tuhat kertaa tärkeämpi asia kuin hänen haudallaan itkeminen. Haudassa on vain kuihtunut vanhan miehen ruumis. Isän sielu ei kuole. Hänen kanssaan keskusteleminen kuitenkin loppuu. Ehkä. Jotkut tapaavat isäänsä vielä hänen kuoltuaankin. Ehkä se on mahdollista, jos oikein kaipaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Meillä oli sellainen tilanne ukin kanssa. Rukoilimme hänen vieressään ääneen, ja lopuksi hän sanoi 'Amen'. Mitään muuta merkkiä hän ei ollut antanut. Mutta kyllä hän ymmärsi täysin, mitä sanottiin.
Miksi koet että kuolevalle pitää puhua koko ajan ja muistella mennyttä? Niin ymmärrän kirjoituksestasi. Miksi koet että sinun tapasi on ainut oikea ja vain sinä ymmärrät miten tulisi toimia? Tuskinpa kuolinvuoteen ympärillä ollaan velvollisuudesta. Kun kuolemme se on todellakin ainutkertaista ja toivon ettei asioiden puhuminen ole enää ajankohtaista viimeisinä päivinä vaan asioista on puhuttu aiemmin. Valvoin mieheni kuolinvuoteen äärellä useamman vuorokauden. Hän oli niin väsynyt ja suri menetystä itsekin ja pari viimeistä vuorokautta puolitajuttomana. Olimme vain läsnä ja pidimme kädestä, että hän tunsi, että joku on lähellä. Kuuntelimme hiljaa hänen ja minun yhteistä lempimusiikkia. Olimme hyväksyneet ettei hän toipuisi syövästä ja viimeiset päivät olivat käsillä (Hän oli vain 40 vuotias ).Lapset olivat mukana myös. Sitten yks`kaks hän hymyili ja minä kysyin mitä nyt? Mutta hetken kuluttua tajusin, että hän on poissa ja kuollut. Mutta se, kuinka hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja hymyilevät, kertoi että hän oli nähnyt jotain kaunista ja hyvää. Hänellä oli rauha. Me elävät jatkamme ja kamppailemme selvitäksemme, mutta mieheni ilme on lohduttanut minua. Myös se miten ilmaisemme surumme on jokaisen asia. Ei ole toisen tehtävä ole miettiä sen aitoutta. Suremme tavallamme senkin olen nähnyt ja kokenut. Uskot niinkuin uskot ja se on tapasi. Eivät muut voi kritisoida sinua jollet itse niin halua ja koe. Toisaalta mikä sinä olet toisten ajatuksia lukemaan ja tulkitsemaan. Väsyneenä ja surussa on mahdollista ylireagoida ja tuomita muita turhaan.
olisi yrittänyt puhua jostain mieltään kangertavasta asiasta, hänen lapsensa olisivat kuitanneet sen jollain sellaisella, kuin: "No niin, kyllä se siitä."
Kukaan ei kuunnellut häntä, kun hän vielä pystyi puhumaan. Kun itse pääsin käymään, ei hän enää puhunut. Hoitajat olivat antaneet hänen pudota sängystä ja runnella päänsä pahasti.
Miksi me pelkäämme kuolemisesta puhumista, kuolevan kanssa? Miksi emme kerro hänelle, miten paljon hänestä välitämme? Vai eikö se ole suomalaisten tapa? Ehkä se nolostuttaisi kuolevaakin?
Kuulen, että sinulla ei sellaista pelkoa ollut, suuri suru vain. Puhuin omasta perheestäni. Olemme sellaisia tunnekylmiä..