isäni kuoli juhannuksena äkillisesti syöpään, sairastaen vain noin kuukauden. ja vaikka näin hänet vainajana, niin minun on silti vaikea uskoa, että isä on ihan oikeasti kuollut. eli jotenkin vieläkin elättelen toivoa, että on sattunut jokin väärinkäsitys ja isä on "jossain"elävänä.hänen kuolinilmoitustakin katsoessa oli ihan sama tunne.kuuluuko tällainenkin surutyöhön?onko toisilla ollut samanlaisia ajatuksia?
epäilettekö, ettei se olekaan totta
tiiu33
151708
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Isäni kuoli toukokuun lopulla, ja vieläkin tulee välillä tunne, että mitäs jos soittaisi iskälle, kunnes tulee se pusertava tunne rintaan, että eihän isälle voi soittaa kun hän on kuollut.
Ja kokoajan on tunne, että isä tulee jossain vaiheessa vastaan, soittaa, tai tulee neuvomaan, miten missäkin tilanteessa tulee toimia.
Uskon, että nämä kuuluu surutyöhön. Kuten sekin, että ensin olin niin shokissa, etten halunnut uskoa että isä on lopullisesti mennyt, vaan "juttelin" koko ajan isälle.
Nyt vasta parin kuukauden päästä alan hyväksyä asian, mutta suru tulee vasta nyt, musertavampana kuin koskaan, ja ikävä on niin suuri, että sattuu, ja toivoo, että joskus tulee hetki jolloin kohdataan.
Se kuuluu suruun, minusta tuntui, että olen saanut osan "väärästä näytelmästä", että eihän minun todellakaan kuulu seistä isäni ruumisauton vierellä kuolinkelloja kuuntelemassa, että olen vain saanut osan näytelmästä.Mutta kun se näytelmä jatkui ja jatkui, eikä minään aamuna mikään enää ollut kuin ennen, isä oli yhä kuollut, kun heräsin ja herään huomennakin, aloin paremmin tajuta asiaa.Nyt tajuan, että isä on todella kuollut mutta kun hän alkoi tulla minua tapaamaan jatkuvasti unissani n.6 kuukauden kuluttua ja sitä ennen aistin hänen näkymättömän läsnäolonsa täälläkin, niin ajattelin, ettäö keksiikö mielikuvitukseni sen vai onko se todellakin totta.Jotkut unetkin tuntuvat ihan todellisilta ja toiset pelkältä mielikuvitukselta.Nyt elättelen toivetta, että hän jotenkin näyttäytyisi minulle ja samalla tiedän kuitenkin, että niin ei käy.Ei sitä todellakaan voi helpolla uskoa.Että isä, joka täällä oli, ei nyt enää olekaan.Emme voi nähdä, emme soittaa, tai lähettää mailia.Syyttelin Jeesustakin, kun tuli hakemaan isäni mutta nyt olen taas jonkinlaisissa väleissä.Kaikki hyvät ja parhaat saavat paikan taivaassa aina ensin, se on jo nähty.Kuoleman edessä emme seiso jonossa, vaan rivissä.Tämä on nyt todellisuus.Tämän kanssa on vain selviydyttävä.Suru on surtava, se ei anna lomaa.Toivon kuitenkin, että vuoden päästä olisi helpompaa, eihän tätä jaksa muuten kestää.
Menetin myös äitini,hyvin läheisen ihmisen jonka kanssa olimme puhelin yhteydessä aina miltei päivittäin.
Olin lukenut aikoinani jostain että hyvin monet keskustelevat kuolleen vanhempansa kanssa mielessään lopun ikäänsä,asia kuullosti silloin oudolta ja jopa pelottavalta.
Suru työn kokevat eri ihmiset eri vaiheissa ja jaksoissa.
Itselläni meni hautajaisista puolisen vuotta kun todellisuus iski vasta päälle,ei puhelin illalla enää soi eikä ole enää kenelle soittaa..
Varsinaisen suru työn jälkeen meni aikaa kunnes vasta ymmärsin että rakasta ihmistä ei todellakaan ole enää.
Vuosia on tapahtuneesta kulunut ja nyt huomaan ajatuksissani juttelevani äitini kanssa myös,asia tuntuu ihan luonnolliselta ja kai siitä saa jonkinlaista korviketta itselleen.
Viime aikoina olen myös nähnyt unia jotka ovat olleet ihan todellisen tuntuisia joissa äitini elää ja on voimissaan kuin hyvinä aikoinaan.
Asia joka ei vaan ole mennyt järkeeni että kuinka elämä vaan voi lopullisesti päättyä,joku joka on ollut tunteva ja elävä ei enää tunne eikä näe mitään..
Olen realistina ajatellut asian näin että kuolema on varmaan helpottava unen vaipumisen tuntuinen kokemus jossa tietokoneen johdot vedetään lopullisesti pois ja aivot nollautuu,samanlainen tila kuin muistelisi aikaa ennen syntymäänsä,silloin ei ollut vaan olemassa..
ja suurimmaksi osaksi uskon, että isä on kuollut. Uskoin aika pian sen jälkeen kun ruumiin näin. Silti vieläkin tutulla kotitiellä käännyn katsomaan taakseni. Olen välillä varma, että hän seuraa ja toisinaan käännyn koska toivon, että hän seuraa. Uskon kuoleman jälkeiseen elämään, joten isä ei ole kuollut vaan tapaamme vielä.
Minullakin oli vanhempieni poismenon jälkeen samanlaisia tuntemuksia.Että ei tämä ole totta, kohta isä ja äiti tulevat kesämökille ja saan olla heidän kanssaan viettäen rikasta aikaa. Mutta se ei ole enään mahdollista.
Isäni poismenosta tulee nyt elokuussa jo 2v ja äitini tuli juuri heinäkuun 5pv 1v.Aika on mennyt vaikkakin on ollut raskasta ja itkua on piisannut, mutta näin sen oli tarkoitettu käydä.
Isäni poismenon hyväksyn, sairastui keuhkosyöpään ja kesti vajaa 2kk, kun isäni kuoli.
Mutta äidin poismenoa on edelleen vaikkea hyväksyä, hän kuoli hoitovirheen vuoksi.
3kk oli minulle sitä vaikeinta aikaa, sitten vähän helppottuu, mutta kestää kauan, kun ihminen palautuu samanlaiseksi kuin oli ennen lähimmäisten ihmisten poismenoa. Ehkäpä minusta ei tule sitä iloista ja pirteä ihmistä, mikä olin ennen.
Puhu isästäsi ja itke kun itkettää ja muistele niitä kauniita muistoja, joita sinulle hänestä jäi.
Oliko sinunkin isäsi syöpä sellainen, että ei antanut mitää merkkiä ennenkuin oli myöhäistä?
Meillä niin oli.Keuhkoista löydetiin ja samalla tutkitiin myös pää, niin siellä oli jo etäispesäkkeitä.2.6.05 todetiin ja 10.8.05 isäni kuoli.
Voimia sinulle ja yritä jaksaa ja muista että sinullakin on siellä taivaassa oma suojeluenkeli.Minulla on 2 rakasta suojeluenkeliä tuolla ylhäällä.
isällänikin oli keuhkosyöpä(pienisoluinen).Isä oli potenut jonkin aikaa vatsakipuja ja äänenkäheyttä,kolmen turhan lääkärikäynnin jälkeen röntgen paljasti totuuden. yksi hoitojakso ehdittiin antaa, syöpä oli levinnyt jo maksaan jne.mutta onneksi ei ollut lopussa kipuja, vaan hän pärjäsi morfiinilla ja pysyi järjissään ja liikuntakykyisenä.eräänä yönä hän sitten nukkui ikiuneen.emme osanneet aavistaakaan, että niin äkkiä, elättelimme toivoa, että edes muutama kuukausi olisi aikaa, mutta ei.
On niin vaikeaa uskoa,että äitiä ei enään ole. Äitini poismeno tapahtui täysin yllättäin, hän oli tuliteräkunnossa, ei koskaan sairastanut, ja ikääkin vasta 55. On todella vaikea ymmärtää, että tällainen ihminen voi yhtäkkiä kuolla. Aluksi ajattelin, että tämä on pahinta painajaista, milloin herään. Tämä kaikki tuntuu niin uskomattomalta...tietty osansa tähän tekee varmasti myös se, ettei asiaa halua hyväksyä. Usein ajattelen, että pian äiti tulee kotiin tai näen hänen iloisesti vilkuttavan pyörän selästä...mutta sitten jotenkin tajuan, että ei enään koskaan. Monesti myös ajattelen (vaikka äidin kuolemasta on vasta viikko), että tämän asian haluan kertoa äidille tai tämä äidin pitäisi nähdä...Olen siinä rajamailla, toisinaan ymmärrän, että äitiä ei ole, toisinaan se tuntuu täysin epätodelliselta.
Myös minä juttelen paljon äidille, kun olen yksin. Katselen äidin kauniita kuvia ja kerron lähinnä ikävästä ja rakkaudesta. Viime yönä sain unessa äidiltä tekstiviestin. Muistan, että unessakin tiedostin, ettei äitiä ole, koska puhuin siinä ystävilleni, että miten ihmeessä voin saada äidiltä viestin, vaikka häntä ei enään ole, olin kuitenin valtavan onnellinen tuosta viestistä...
Uskon, että minulla on vielä pitkään vaikeaa uskoa kaikkea tapahtunutta todeksi ja esitän mm. miksi kysymysiä. Tiiu 33, et siis ole lainkaan yksin ajatuksinesi, niin kuin varmasti olet huomannutkin. Voimia myös sinulle raskaassa surutyössä!
Surutyötä teen minä myös.Isän kuolemasta 1kk aikaa. Välillä pysähdyn ajatuksissani miettimään,miten äkkiä voi kaikki tapahtua!?Elämän ja kuoleman "raja" on ohuempi kuin paperi,mutta niin lopullista.
Minulta kuoli läheinen ihminen 20.05. eli noin 7 viikkoa sitten. Ensimmäinen viikko meni joka ilta itkiessä ja olon ollessa epätodellinen, odotin hänen soittoaan joka ilta ja ensimmäinen viikonloppu oli kaaos, en tiennyt mitä tekisin hän oli koko ajan ajatuksissani ja itkin vähän väliä. Juttelin muutamalle ihmiselle tunteistani ja kuolemasta, mutta tuli tunne kuin ei saisi surra lainkaan vaan pitäisi hyväksyä toisen poismeno. Rukoilin ja pyysin häntä tulemaan takaisin, kaipasin valtavasti ja välillä olin vihainen kaikelle mahdolliselle ja välillä pettynyt koko elämään. Läheiseni oli vasta 29-vuotias ja kuoli täysin yllättäen, olin vasta paria tuntia aiemmin puhunut hänen kanssaan ja kaikki oli kunnossa, siksi kuolema tuntuu niin väärältä ja pahalta. Hautajaisissa näin läheiseni kasvot vielä ennen siunausta ja tuntui kuin hän olisi kysellyt minulta mitä tapahtui ja miksi on siinä samoin vielä haudalla oli sama tunne. Oma oloni vaihtelee päivittäin, välillä töissä unohtaa hetkeksi kaiken ja sitten itku ja suru tulee yhtäkkiä, kaipaus on valtava. Tuntuu kuin elämässä ei olisi enää mitään kaunista ja arvokasta. Välillä on tunne kuin läheiseni olisi jossain lähellä ja voisin ojentaa käteni hänelle, sitten se tunne katoaa. Ajattelen häntä joka päivä ja kertaan mielessäni yhteisiä hetkiämme. Jotenkin on tunne kuin olisi lukossa eikä halua antaa periksi kuolemalle vaan sitä toivoo toisen olevan vielä läsnä. Järki sanoo tämän kuuluvan asiaan, keho suojelee itseään ja joskus suru alkaa hellittää ja sitä voi taas käsitellä. Kokemuksesta tiedän sen vievän ainakin minulta useita vuosia sillä näin on ollut kun menetin aiemmin läheisiä ja rakkaita ihmisiä. Nyt vaan tuntuu ettei kesäkään ole kaunis eikä siitä osaa ja pysty nauttimaan ilman läheisen läsnäoloa, olimme suunnitelleet niin paljon tälle kesälle. Itse toivon, että läheiseni tulisi uniini tai tuntisin paremmin hänen läsnäolonsa, se lohduttaisi enemmän vaikka nytkin juttelen hänelle. Hienoa jos muut ovat saaneet tuntea läheisensä läsnäolon, jaksamista Teille kaikille surussanne.
Poikani kuolemasta tulee kohta 4 kk. Olen poikani hyvästellyt kappelissa ja haudannut. Kuolemanilmoituksenkin leikkasin talteen ja haudalla käyn viikottain. Välillä olen kuitenkin kotona kuulostellut, joko poikani auto tulee pihaan, ja hän tulee käymään.
Toissapäivänä oli perunkirjoitus. Kun katsoin perukirjaa, näin poikani nimen perukirjassa. Minun on hyväksyttävä se, että poikani kuollut. Hän ei tule enää takaisin. En enää saa nähdä häntä, en puhua hänen kanssaan, en koskettaa, en kertoa kuinka paljon rakastan häntä ja kuinka tärkeä ihminen hän on minulle. Olen ollut perunkirjoitusten jälkeen niin masentunut, ahdistunut ja tuskainen. Tämä suru ja tuska on yli kaiken. Ikävöin ja ajattelen jatkuvasti poikaani.
Eilen tein kaupat. Ostin hautapaikan rakkaan poikani vierestä. Silti, aion jatkaa elämääni. Poikani kuolemansurun kanssa on elettävä tästä eteenpäin ja päivä kerrallaan.
Voimia teille, jotka kannatte läheisen kuolemansurua mukananne.
Minäkin menetin poikani runsas 3 viikkoa sitten, nyt hautajaiset ovat ohi ja suru on suunnaton.
Ainoa mikä minua tällähetkellä lohduttaa on ne hetket, jotka sain tuntea ja olla äiti pojalleni 19 vuotta.
Surun määrä on valtava ja surulle täytyy vaan nyt antaa tilaa. Ensinmäisiin 3 viikkoon en nähnyt pojastani unia mutta nyt kahtena yönä hän on ollut luonani hetken ajan. Olen varma, että hänen on hyvä olla siellä missä maa on kauneimmillaan, sydänmestäni hän ei koskaan lähde pois, äidin rakkaus lapsiin ei koskaan kuole. Kaipaus on suunnaton, mutta uskon ja toivon, että selviän tästä. Kaikille teille jotka olette nyt surun keskellä toivotan jaksamista.
Monta viikkoa meni alkuun niin, että odotin miestäni kotiin. Oli olo, että kohta hän tulee ja huomaan, että kaikki onkin ollut unta. Tai joku väärinkäsitys. Näin hänet kuolleena, oli hautajaiset, perunkirjoitus ja kaikki mahdollinen. Silti totuutta oli mahdoton uskoa.
Nyt en enää odota häntä kotiin aina kun ulko-ovi käy. Silti hautausmaalla tuntuu vieläkin, että kivessä on väärä nimi. Ettei tää voi olla totta.
se on,että kaikki me lopulta yksin joudumme oman surutyömme tekemään, mutta toisista ihmisistä on kyllä lohtua, kuten teistäkin tällä palstalla, kiitos sanoistanne.Kirjoitan tähän Erkki Lemisen ajatuksen, josta itse ainakin sain vähän helpotusta tuskaani, toivottavasti te muutkin saisitte:
"Luuletko,
että sinut on hylätty
unohdettu
eikä huokauksiasi huomata
kun ahdistus on riistänyt
huuliltasi kaikki sanat
etkä osaa vastata kärsimyksen asettamiin kysymyksiin.
Tiesitkö
että sinut muistetaan siellä
missä varpusistakin pideään lukua
ja missä kaikki pääsi hiuksetkin ovat lasketut"
kyllä tuo tuntemuksesi on tuttu minulle ja muillekin. Kun olin 8 vuotias isäni kuoli. Elin varmasti 10 vuotta toivoen milloin mitenkin, että se oli virhe. Kuvittelin, että joku muu oli haudattu ja kohta isä tulee. Odotin, että hän tulee hakemaan meidät jonnekin toiseen maahan jossa nyt asuu. Eivät aikuisen kuvitelmat paljon kummempia ole kuin lapsenkaan. Veljeni kuoli 4 v sitten ja äitini saattaa soittaa useinkin, että ei veljeni ole kuollut, sillä aivan selvästi hän on käynyt mökillä. Hän on aivan varma, 83v.
Nyt kuoli vanhin sisareni 64v, (miksihän nuo iät ovat merkityksellisiä?) viime maanantaina, sairaskohtaukseen kotonaan yksin. Menin toissa päivänä hänen kotiinsa. Tyhjään kotiin,josta häntä hain koko ajan. Nyt nukun pieniä pätkiä, siksi, että herätessäni aina toivon nähneeni unta. Siellä hänen luonaan odotin hänen tulevan pihalta, vessasta, kaupasta - mistä vain. Mieli ei anna periksi. Odotan hänen soittoaan, jossa hän kertoisi, että höpsis, hän on ihan kunnossa, ei mitään ole tapahtunut!
Rakkaasta on mahdotonta luopua kivutta, kun kipua ei kestä, mieli yrittää keksiä laastaria tai puhaltaa kivun pois, niin kuin isosisko pienenä teki.
Vaikka tiedänkin, että hänellä on hyvä nyt olla, niin silti antaisin mitä vain, että hän olisi tässä!
Oli syksyinen kuulas päivä, istuin ulkona kännykkä kädessä, olin soittamassa äidille, että isä kuoli viime yönä, äiti,auta, mitä minä nyt teen? On niin paha ollakin. Etsin äidin numeroa kännykästä, kun muistin...
Äiti oli kuollut vuotta aikaisemmin.
Anoppini elvytysyrityksiä seuratessani odotin koko ajan että hänen rintakehänsä alkaa taas kohoilla ja pääsemme pelkällä säikähdyksellä, että sen jälkeen kun ambulanssimiehet esittivät osanottonsa anoppini olisikin huokaissut syvään ja noussut istumaan. Tai että huutoni viimeistään olisi hänet herättänyt takaisin.
Suru pistää mielen sekaisin, sitä ei voi ymmärtää ennenkuin se omalle kohdalle sattuu.