Itse pidän runoista. En ole mitenkään "oppinut" runouden suhteen, olenpahan lukenut niitä silloin tällöin omiin tarpeisiini. Kansallisrunoilijamme Eino Leino puhuttelee minua erityisesti runoillaan (ketä suomalaista ei puhuttelisi?). Silti minun kiehtovin runoni on Goethen; Keijujen Kuningas, jonka liitän tähän iloksenne:
Kuka ratsain ulkona yössä lie?
Läpi viiman ja yön isä lastaan vie;
isä, piltin on kietonut kainalohon,
syli suojan suo, syli lämmin on.
-”Pääs peität - mi, laps, sua peljättää?”
-”Isä keijujen kuningas - etkö nää? sä kruunun ja laahuksen nääthän tuon?”
-”Se on lapsi kulta, vain sumua suon.”
-”Tule, armas laps, sinut kanssani vien!
me leikimme kauniisti kaiken tien;
kukat kirjavat viittovat virran luo,
puvut kultaiset äitini sulle tuo.”
-”Isä, kuule, etkö sä kuule, kuin
mua kutsuu se kuiskivin houkutteluin?
-”Laps, etkö jo tyynny, jo viihtyä voi?
vain kuivissa lehvissä tuuli soi.”
-”Tule pois soma poikanen! Tuttuaan
tytärparveni valmis on vaalimaan;
kisat yölliset kiitää ja keinuttaa,
unin tanssi ja laulu sun uinuttaa.”
-”Isä, katso, tuolla sen tyttäret nään!
Mua viitaan viittovat synkeään.”
-”Sen, poikani, tarkoin mä nähdä voin;
pajut harmaat,vanhat, ne huojuu noin.”
-”Mua, laps, sulo muotosi houkuttaa;
sinut ryöstän, jos suosioll` en sua saa.”
-”Isä, auta, jo keijujen kuningas vie!
isä, voi, mitä mulle hän tehnyt lie?”
Isä kauhuin kannusti ratsuaan,
laps voihkiva, houriva rinnoillaan,
hädin tuskin saavutti kartanon,
käsivarrella lapsi jo vainaa on.
Miksikö tämä runo puhuttelee minua erityisesti?
Siksi, että koen eläneeni itse elämässäni kaikki ne elementit mitä runossa annetaan oivaltaa. Jopa niin, että olin rajun ratsun kyydissä isän sitä ohjatessa, jolloin pieni poikanen minussa pelkäsi usmia ja haamuja, jotka usvaisella suolla jaumalattarien muodoin minua saalistivat.
Kuka ratsain ulkona yössä lie?
Läpi viiman ja yön isä lastaan vie;
isä, piltin on kietonut kainalohon,
syli suojan suo, syli lämmin on.
-”Pääs peität - mi, laps, sua peljättää?”
-”Isä keijujen kuningas - etkö nää? sä kruunun ja laahuksen nääthän tuon?”
-”Se on lapsi kulta, vain sumua suon.”
-”Tule, armas laps, sinut kanssani vien!
me leikimme kauniisti kaiken tien;
kukat kirjavat viittovat virran luo,
puvut kultaiset äitini sulle tuo.”
-”Isä, kuule, etkö sä kuule, kuin
mua kutsuu se kuiskivin houkutteluin?
-”Laps, etkö jo tyynny, jo viihtyä voi?
vain kuivissa lehvissä tuuli soi.”
-”Tule pois soma poikanen! Tuttuaan
tytärparveni valmis on vaalimaan;
kisat yölliset kiitää ja keinuttaa,
unin tanssi ja laulu sun uinuttaa.”
-”Isä, katso, tuolla sen tyttäret nään!
Mua viitaan viittovat synkeään.”
-”Sen, poikani, tarkoin mä nähdä voin;
pajut harmaat,vanhat, ne huojuu noin.”
-”Mua, laps, sulo muotosi houkuttaa;
sinut ryöstän, jos suosioll` en sua saa.”
-”Isä, auta, jo keijujen kuningas vie!
isä, voi, mitä mulle hän tehnyt lie?”
Isä kauhuin kannusti ratsuaan,
laps voihkiva, houriva rinnoillaan,
hädin tuskin saavutti kartanon,
käsivarrella lapsi jo vainaa on.
Miksikö tämä runo puhuttelee minua erityisesti?
Siksi, että koen eläneeni itse elämässäni kaikki ne elementit mitä runossa annetaan oivaltaa. Jopa niin, että olin rajun ratsun kyydissä isän sitä ohjatessa, jolloin pieni poikanen minussa pelkäsi usmia ja haamuja, jotka usvaisella suolla jaumalattarien muodoin minua saalistivat.
Vastaukset 10
Vanhimmat
hyvin henkilökohtaisia. Saman runon analyyseistä tulee mielenkiintoisia ja toisistaan jopa täysin poikkeavia.
Itse olen aina liikuttunut kouluajoista lähtien A.Kiven Sydämeni laulusta ja E. Leinon Nocturnesta.
Molemmilla on sydämeni laulun aihe. Kuolema ei aina ole kuolema runossa. Eikä kaskisavut verhoa laaksoja keskikesällä. Runoilijalla on omat vapautensa.
Se mikä minua koskettaa näissä runoissa on: Elämän karuus ja kauneus. Kaiken olevan rajallisuus.
Ihmisen sielunmaisemassa ollaan. Eritoten suomalaisen.
Yleensä on kaskettu kai alkukesästä, mutta kyllä myöhemminkin: ruishan kylvetään elokuussa.
Ruislintu eli ruisrääkkä taas ei enää elokuussa rääkäile, joten runon ajankohta on korkeintaan heinäkuuta, jos pysytään luonnontieteellisessä ajoituksessa.
Heinäkuussa tähkät eivät ole vielä kypsiä mutta ruis on jo heilimöinyt ja voinee puhua tähkäpäistä.
Jos nyt kyseinen vilja on ruista, sillä ruisrääkkä viihtyy muissakin viljoissa ja heinäpelloilla. Meidän pellolla on pesineet monta kesää!
Ajoitusta sekottaa vanamon juhannuksen seutuun tapahtuva kukkiminen.
Terv. Sivutoimi maanviljelijä.
ei niitä runoja jaksa aina kommentoida.
toisten kommentteja.
Totta kyllä, tällä palstalla ei paljon kulttuuri kukoista, eikä äly väläjä.
" Sille suuta suikkajaisin vaik`olis suu suen veressä."
sinulle merkitystä herättäneen runon, joka avasi "sielusi silmät", mikäli olet runojen ystävä. Muutoin sanoisin, ei aloitukseni tarkoitus ollut kommentoida aloitusta/tuntojani "minun runoni" suhteen. Kuka on hyvä runoilija? Mielestäni yksi seikka on se, että jokainen lukija kokee sen omalla henkilökohtaisella tasolla/tavalla. Runoilija on löytänyt runoonsa olennaisen. Runo sisältää KAIKKEUDEN TOTUUDEN. Lukija löytää siitä omakohtaisen totuuden.
Jk. Tämä aloitukseni ei toki kuuluisi ort. palstalle. Sopivin voisi olla runot ja... OLen kuitenkin erimieltä. Runot, olivatpa ne ortojen kirjoittamia tai muiden, herättävät meissä kaipuuta parempaan, kauniimpaan. Eikös uskomme pyri samaan?
"Jos mun tuttuni tulisi."
Tämä runo on ehdottomuudessaan kiehtova. Kun ollaan rakastuneita, silloin ei kenelläkään ole väliin tulemista. "...sille suuta suikkajaisin, vaikka ois kalma kaulan päällä..." Tämä runo antaa huutia nykypäivän pinnalliselle tunteilulle ja narsistiselle itsekkyydelle.
Olen monesti miettinyt miten ankarissa oloissa tuokin runoilija värssyjään viritteli, kivisissä kolukoissa, armottomassa köyhyydessä, pahansuopien ja typerien ihmisten keskellä.
suoraan alenevassa polvessa. Ei ruveta keskustelemaan tässä, tämä kun on ort. kirkollinen ketju.
Olisi aihetta tutkimukseen tuossa Matelissa.
rakastettuni. On kuollut koko kaupunki
on linnut vaijenneet.
Tuota miestä rakstin niin
hänen suutaan, hänen silmiään
hänen käsiään, hänen sydäntään...
on suru jäänuyt vaan.
Näitä katuja rakastan niin
ja taloja niiden varsilla
kun kuljin kanssasi...
... sinne minua houkutat yhä lähemmäksi luoksesi
yhä syvemmälle luoksesi
sen metsän uumeniin.
Voitte kuunnella tämän levyltä. En muistanut ihan kaikkea ulkoa. On se kViisuja kirjassakin.
Tämä M-L. Mikkolan runo on koskettanut minua todella syvästi!
Jos olet yksin,
ole!
Suuri on viimein seurueesi.
(G. Ekelöf)