siitä että joku on rakkaan kuoleman jälkeen löytänyt taas ilon olämästä.edes joistain asioista.tuntuu että en koskaan voi enää olla aidosti iloinen ja onnellinen elämästä ja pienistä elämän iloista.tuntuu että elän vain odottaen päivää jolloin minusta aika jättää ja pääsen rakkaani luo tuonne pilvien päälle ja siellä saamme yhdessä jatkaa matkaamme ajasta ikuisuuteen..
haluaisin kuulla
kertomuksen
71101
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
voi hymyillakin.
Minun aviomieheni kuoli 7 vuotta sitten. Olimme olleet yhdessa 22 vuotta eika meilla ollut lapsia.
Puolitoista vuotta surin yksin, sitten, kuin jonkun lahettamana, tuli elamaani minua 18 vuotta nuorempi mies, joka vei mukanaan.
Rakkaus syttyi, olemme nyt olleet avioliitossa vahan yli kolme vuotta ja edelleen yhta onnellisia.
Hanen lapsensa, nyt 7 ja 13 vuotiaat pojat asuvat kanssamme, ovat asuneet nyt vahan yli kaksi vuotta.
Mina sain kuin lahjaksi uuden elaman ja perheen.
Sinulle sanoisin, etta vaikka nyt tuntuu silta, etta mitaan ei enaa minulle voi tapahtua ja etta nyt on minun vuoroni kuolla, ei se valttamatta nain ole.
Elamassa kaikki on mahdollista. Suru on surtava, mutta ei siihen tarvitse lopuksi elamaansa kietoutua.
Olin aina katsonut omaa aitiani, joka jai yksin isan kuoltua 23 vuotta sitten. Han ei halunnut edes ajatella uutta miesta ja nyt elaa yksin ja katkerana ja katuu pitkaa elamatonta aikaa elamassaan.
Me olemme yksiloita, kaikki suremme omalla tavallamme. Yhdella se kestaa lyhemman aikaa, toisella kauemmin. Kaikkien sureminen on yhta oikein.
Toivon sinulle voimaa kestaa vaikeat ajat ja rohkeutta jatkaa elamaasi sitten kun sen aika on.
onni elämässä.olet uskaltanut taas rakastaa.en tällä hetkellä usko että pystyn koskaan rakastamaan ketään niin kuin häntä.eikä minun kai tarvitsekkaan.eihän toista samanlaista ihmistä voi maa päällään kantaa.hän oli sielunkumppanini,rakastin häntä enemmän kuin itseäni tai elämää.siksi tuntuu että olisi väärin yrittää rakastaa jotain toista,ottaa toinen vain laastariksi kun ei haluaisi olla yksin.valitsen mielummin yksinäisyyden silloin ainakin olen rehellinen itselleni.ehkä tämä suru joskus muuttaa muotoaan ja aurinko paistaa vielä minunkin elämääni.kai se niin on että aika parantaa haavat ja kultaa muistot..
meilla kaikilla on yleensa vain yksi suuri rakkaus. En tieda pitaako paikkansa vai ei. Mina ainakin koen niin, etta nama kaksi suhdetta ovat niin erilaisia, etta elan kuin kokonaan uutta elamaa.
Yksi asia, joka minuun on vaikuttanut, on myos se, etta ennen ensimmaisen mieheni kuolemaa me puhuimme asiat selviksi; han nimenomaan kehotti minua etsimaan uutta elamaa hanen jalkeensa. Han sanoi, ettei halua minun jaavan yksin hanta suremaan vaan haluaa minulle viela onnea elamaan. Mina koen nama hanen puheensa mita suurimpana rakkauden osoituksena. Han oli viisas ja empaattinen mies.
Ei kaikkien mielestani tarvitse vakisin loytaa uutta kumppania. Elamasta voi nauttia niin monella muullakin tavalla.
Luonto, se on se suuri voiman antaja. Linnunlaulu, auringonnousut ja -laskut. Sade ja tuuli, ukkonenkin. Kastepisarat hamahakin verkossa varhain kesaisena aamuna.
Kylla sina viela opit nakemaan hyvia, pienia, arkipaivaisia asioita ja nauttimaan niista. Usko pois.Elama jatkuu vaikka se nyt ei silta tunnukaan. Muutos tapahtuu niin hiljaa, ettei sita heti edes huomaa. Mutta se tapahtuu.
että rakas haluaisi minun olevan onnellinen.joskus puhuimme siitä että mitä jos toiselle jotain tapahtuisi.muistan sanoneeni että en tuskin kestäisi sitä vaan menisin perästä.nyt kun hän on mennyt huomaan että elämäni on jatkunut.en ole lähtenyt täältä.hän muistaakseni sanoi silloin että sinä löydät uuden rakkauden ja unohdat minut.aivan kuin hän olisi siitä ollut suruissaan ja pahoillaan.mutta tiedän että nyt hän katselee minua ylhäältä ja auttaa minua jaksamaan päivästä eteenpäin toivoen että elämäni jatkuisi.sillä tiedän että hän rakasti minua myös enemmän kuin mitään muuta.nämä ovat näitä kamppailuita joita käyn läpi ja tiedän että minun on pakko jaksaa mennä eteenpäin.vaikka se välillä kovin vaikeaa onkin.toivon kaikille surussa eläville voimia kohdata seuraava päivä.
Mieheni kuoli aivan yllättäen jonkin aikaa sitten. Paljolti tuntuu samalle, kuin sinusta... ettei ole syytä jatkaa yksin, tai ettei ainakaan voi koskaan enää olla onnellinen. Kuolemaa en silti odota, enkä toivo. Uskon, että elämä kantaa.
Ilo ja onni ovat pieniä asioita. Yksittäisiä hetkiä ja tilanteita. Huomaan yllättäen nauravani tai viihtyväni hyvin... se on vielä niin poikkeuksellista, että kiinnitän siihen huomiota. On liikaa sanottu, että olisin onnellinen, mutta hetkittäin on hyvä olla. Auttaa, kun tietää, että se on mahdollista. Ehkä joskus siitä tulee taas normaalia... sanovat, että aika auttaa.
Elämä jatkuu, vaikkakin erilaisena. Niin sinun kuin minunkin. Voimia!
rakkaani kuollut-hän vain jätti minut suuren vatsani kanssani selviytymään-vasta isyysselvitys antoi vahvistuksen asille!Mitä isä teki;sanoi kantavansa´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´ vastuunsa lapsestaan!Ulosoton kautta elatusmaksut-kuten oletinkin.mie siitä viis. miulla on hieno poika,olen ylpeä hänestä-isästä viis-hänellä on oma karmansa kannettavana!!!
Toukokuussa tuli 4 vuotta pikkusiskon lähdöästä. Oman käden kautta lähti, aika oli täys. Ikävä on loputon, mutta elämä jatkaa kulkuaan. Väliin tuntuu, että ei jaksa.. mutta elämä kulkee eteenpäin.. isosiskolla ihanat kolme lasta niissä elämä jatkaa kulkuaan, harmi ettei pikkusisko jaksanut pitempään, olis onnellinen pikkusista. Aika täällä oli kuitenkin lyhyt..."ei kerro valosta vain laulu elämän ei vaikka kuolema ois sointu piemeän vaan aina ensi sävelestä lähtien se muistaa näppäillä soinnun sinisen.." Voimia!