Avomieheni kuoli 8.7 äkillisesti. Meillä on yhteinen pieni poika. Onko ketään joka on menettänyt puolisonsa ja haluaisi pahaa oloa purkaa ja keskustella saman kokeneen kanssa?
On niin tyhjä ja voimaton olo. Miten tälläisestä selviää?
On niin tyhjä ja voimaton olo. Miten tälläisestä selviää?
Vastaukset 18
Vanhimmat
otan osaa suruusi.tiedän nämä sanat eivät paljon lohdutusta tuo mutta et ole täällä yksin.meitä on paljon ja toivomme varmasti kaikki sinulle kovasti jaksamista.minun avomieheni nukkui pois äkillisesti 25.5.ei kovin kauan sitten suru on vielä aika tuoretta eikä kai koskaan vanhenekkaan.pysy täällä palstalla,olen ainakin itse saanut kovasti apua kaikilta kun on asiat kovasti mieltä askarruttanut ja joskus tuntunut että miten voi jaksaa eteenpäin.kummasti olen vain pysynyt pystyssä tosin luulen että rakkaallani on siihen pilven reunalta jotain osaa ja arpaa,niin haluan uskoa.oletko saanut kriisi-apua?jos et niin hae ihmeessä äkkiä.
En ole kriisiapua saanut, ei sitä ole tarjottu enkä ole pyytänyt. Mutta olen kuitenkin saanut purkaa mieltä avomieheni vanhempien ja sukulaisten kanssa. Samoin omien läheisteni kanssa.
Kaikki kotona muistuttaa miehestäni.
Tämä oli raskas päivä. Haimme hänet kaupungin kappelista oman kylän kappeliin :( Sain vielä silittää päätä.Onko jollain kokemusta siitä että olisi laittanut rakkaansa arkkuun jonkun korun tms?
Onko jo myöhäistä kunnen tänään huomannut sellaista kysyä.. jotenkin tuntuu että täytyisi hänen mukaansa laittaa koru joka on kaulassani.
voimia sinulle paljon!kun haimme rakkaani sairaalan kappelista pelkäsin aluksi nähdä häntä.pelkäsin niin kovin että hän ei olisi enää saman näköinen kuin ennen.mutta kyyneleet tulvivat silmiin sillä hetkellä kun arkku avattiin.hän näytti juuri siltä miltä ennen kuolemaansa.itseltään.hänellä oli virne naamalla niinkun eläessään.edes kuolema ei sitä voinut pois pyyhkiä.hän oli minun rakkaani.halusin että hänen kihlasormuksensa olisi hänellä sormessa viimeisellä matkallaan.hän kun ei sitä koskaan halunnut pois ottaa.se kuului mielestäni hänelle.aivan kuin minulla on omani halusin että hän vie omansa mukanaan.voit laittaa vielä arkkuun korun jos haluat.niin arkku aukaistaan vielä siunaus päivänä jos omaiset niin toivovat.rakkaani tuhkattiin ja sormus oli poistettava koska kulta ei olisi sulanut tuhkauksessa.sormus laitettiin hänen uurnaansa ja näin ollen hän sai sen kuitenkin mukaansa kun uurna laskettiin hänelle varattuun paikkaan.koita jaksaa!
Minulla on aikaa miettiä, mitä halusin laittaa arkkuun. Panin sinne rasian, jossa oli hääkuvamme, yksi koru ja sitten hiustupsuni, jonka mieheni oli leikannut minulta muistoksi jo ajat sitten. Sekä pehmotiikeri, jonka joskus olin ostanut hänelle joululahjaksi (mieheni oli ihan tiikerin oloinen). Ja vielä punainen ruusu.
Suutelin miestäni otsalle kappelissa ja kerroin taas kuinka paljon häntä rakastan, kuten teimme joka ikinen päivä.
Kumma juttu, ettei sinulle ole kriisiapua tarjottu. Luulin, että tulee automaattisesti kriisiryhmä äkillisessä kuolemantapauksessa. Soita paikkakuntasi akuuttiryhmään.
Halaus sinulle.
tämä on niin vaikeaa.myös ku menettää oman veljen alle 30 vuotiaana.ja lapsien rakkaan enon.töitä teki kovasti ja hoiti meijän mummoja 90v toisen kotona hautaan asti ja toinen on vielä elämässä,ainut pahe tupakki muuten niin elämän myönteinen ja sosiaalinen ihminen tuli toimeen lapsien vanhuksien ja kaikkien kans..kavereita oli varmaan satoja kun se auttoi jokaista ja oli liian huolehtivainen niin yhtäkkiä kun työ päivä oli päättymässä niin rakas velupoika sai sydänkohtauksen.huomenna tulee 5kk siitä kun veljeni lähti...ja tuntuu ettei tästä selvä eikä vieläkään usko todeksi että se on lähtenyt...käyn ainakin vuoden soile poijulan luona ja oman terveyskeskuksen psygologilla.saa nähä selviääkö tästä...mutta kun kysyit että laitettiinko arkkuun mitään mukaan,me laitettiin leijona sormus mitä se piti aina vapaalla.koska ei töissä voinut sitä käyttää.ja ajateltiin että nyt se kullannuppu on vapalla ja laitettiin se mukaan.tämä on niin uskomatonta..kävin monta kertaa kappelissa siskoni kans halaamassa ja hyvästelemässä.kun minä en olisi halunnut laittaa mullan alle omaa veljeäni.asia ahdistaa edelleen.niin vaikea hyväksyä ja uskoa....otan osaa teidän suureen suruun..
Voi olla että joku sinä yönä mainitsi kriisiavusta, en hanki muistaa kunnolla mitä silloin sen jälkeen puhuttiin. Itsestä tuntuu että en tarvitse muuta kuin läheisten ihmisten tuen ja teidän kanssa kokemusten ja tuntemusten jakamisen, jotka saman olette kokeneet. Puhuminen auttaa. Itketty ja puhuttu on paljon. Naurettukin kun on muisteltu vanhoja hyviä aikoja. Miehelläni on myös 3 poikaa aiemmasta liitostaan, heidän kanssa tulen hyvin toimeen. Maatila jäi hoidettavaksemme. Yritämme vaikka vaikeaa tulee olemaan.
Minulle tuotiin sormus mieheni sormesta ( en pyytänyt) ja nyt se on omassa sormessani. Kai sen saisi vielä käydä laittamassa hänen sormeensa? Toisaalta pelkään vielä mennä katsomaan, jos on jo muuttunut siitä kun torstaina hänet sain nähdä ja koskea.Olo on niin sellainen että ei tiedä mitä tekisi ja mitä ei kannattaisi tehdä :(
Jos joku haluaa sähköpostein alkaa ajatuksia vaihtamaan niin osoitteeni on [email protected]
Kiitos teille kaikille tuesta. Ja voimia ja jaksamista kaikille muille ketkä ovat rakkaansa menettäneet.
Minäkin menetin mieheni 3.4. tänä vuonna äkillisesti, ja käyn siis nyt läpi suruaikaa. Lapsia meillä ei ollut, vaikka niistä monesti puhuttiinkin.
Keskustelen mielelläni teidän molempien kanssa aina kun vain jaksan kirjoitella ja kun te jaksette kirjoitella! Tällä hetkellä mulla on aikalailla väsymys, mutta ainakin luen kirjoituksenne joten jos haluatte tänne kirjoitella niin käyn usein lukemassa täällä. Minulta saa myös kysyä jotain jos on jotain kysyttävää.
Jaksamisia molemmille!
Lueskele vaikka tuota ketjua otsikolla "suruvarpunen", siinä minä ja nimim. "25v. tyttönen" ollaan jonkin verran keskusteltu tilanteestamme! Mulle saa myös laittaa sähköpostia jos haluaa, tuossa ketjussa on mun meiliosoite.
Otan osaa! Minä menetin äkillisesti myös mieheni, siitä on nyt aikaa 3,5v. Poikamme oli siloin 5kk:tta vanha. Se on todella raskasta aikaa, silloin ajattelin etten koskaan edes halua selvitä. Hain keskusteluapua ja sillä tavalla päästiin pikkuhiljaa eteenpäin.
Voin sanoa sulle vain, että tuskan olot mitä tulee, niin ne harvenee vähitellen.
Tänä päivänäkin ikävä on ja itkeä pitää silloin tällöin. Poikani täyttää pian neljä ja on vielä näöltäänkin aivan kuin isänsä...kyllä sitä surulla melkein joka päivä poikaa katsoo ja ajattelee, kuinka ylpeä isä pojastaan olisi ja poika isästään. Tällä hetkellä oon taas aika alamaissa. Kyllä sä selviät ja siihen vaikuttaa tietenkin myös elämän olosuhteet, kuinka nopeasti tai kuinka hyvin? Toivon sulle paljon voimia!!!
Sinulle myös voimia jaksaa vielä eteenpäin tästä, olet pitkän matkan jaksanut jo, joten voit onnitella siitä itseäsi! Lohduttavaa kuulla että pahat olot harvenevat vähitellen...minulla on jo nyt välillä joitain pieniä hetkiä kun olo on melko normaali, vaikka suru onkin siellä syvällä sydämessä koko ajan ja usein tulee pinnalle...
Avomieheni kuoli yllättäen helmikuun lopussa. Meillä on kaksi lasta, pieni koululainen ja taapero.
Ei aavistustakaan miten tästä selviää. Joskus tuntuu, ettei mitenkään, on vaan tyhjää. Sitten hetkittäin on hyvä olla. Lähes normaalia. Lapset auttavat tietysti pysymään arjessa ja elämässä kiinni.
Puhuminen on auttanut mua. Sain kriisiapuakin, ja yks ystävä on jaksanut kuunnella loputtomasti. Se on auttanut tosi paljon.
Jaksamista!
Hei,
lukekaa, jos saatte jostain käsiinne (muistaakseni) 1.7.07 ilmestyneen Aamulehden sunnuntailiitteen, jossa on kertomus erään perheen elämästä ensimmäisen vuoden ajalta ilman äitiä. Nuori isä jäi aivan yhtäkkiä yksin kolmen pienen kanssa.
Menetin itse läheiseni jokseenkin vuosi sitten ja kyseinen kertomus kosketti valoisuudellaan ja elämänmyönteisyydellään, sai hymyilemään.
Kaipaus jää ikuisesti, mutta se painaa kokoajan vähemmän, muistot alkavat ajan myötä lämmittää ja yhä useammin ne saavat hymyn huulille. Voimia teille kaikille, muistan kuinka raskaita ensimmäiset kuukaudet olivat.
moi!
itse jäin leskeksi 10.7.2006. odotin silloin toista yhteistä lasta,ennestään meillä oli pieni tyttö silloin 1v. ekat kuukaudet meni usva harson sisällä enkä kaikkea edes muista,ehkä hyvä niinkin.nyt on hetkiä jolloin olo ns.normaali.ikävä on silti koko ajan ja varsinkin tämä viikko on palauttanut kaiken taas mieleen.ehan kuin janin kuolemasta ei olisi kulunut päivääkään.nyt lapset,tyttö 2v ja poika 9kk.
meitä on täällä aikas paljon ja on niitä winkku sivuja mihin voi ottaa yhteyksiä,siellä meitä on vielä enemmän.
voimia sinulle,sekä muillekkin läheisensä menettäneille.
Mieheni kuoli yht'äkkiä tammikuun puolivälissä. Meillä ei ole yhteisiä lapsia, mutta miehelläni on 2 tytärtä ja nyt jo 4 lastenlasta(minusta tulee tämän viimeisimmän kummi).
Ensimmäisenä yönä minut toimitettiin psykiatriselle osastolle ja sieltä mukaan kunnon annos rauhoittavia. Kriisiryhmä kävi ehkä seuraavana päivänä, en tajunnut siitä mitään ja torjuin heidän apunsa. Sitten vähän myöhemmin soitin ja pyysin apua, kun tajusin etten ilmankaan selviä.
6 viikkoa oli sairaslomalla, kärsin ahdistuksesta, paniikkihäiriöistä, traumasta jne.
Nyt minulla on keskivaikea masennus, johon on lääkitys.
Vieläkään en tiedä, miten tästä selviää, mutta on tämä suru ehkä vähän helpottanut ajan kuluessa. Tai ei ehkä helpottanut vaan sen kanssa oppii elämään niin, ettei se vie ihan mukanaan milloin tahansa.
Sinä tarvitset nyt kaikki ystäväsi ja läheisesi vierellesi ja mielellään myös kriisiryhmän terapian. Älä ole yksin - yksin ollessa pää saattaa alkaa tekemään outoja juttuja! Pyydä ystäviäsi luoksesi yöksi tai mene heidän luokseen. Ei ole hyvä olla yksin.
Sinulla on kuitenkin poikasi, jonka takia sinun täytyy ja kannattaa hoitaa itseäsi.
Voimia sinulle ja käytyä ujostelematta hyväksesi kaikki apu, jota sinulle tarvitaan.
halaus teille kaikille leskille. Voimia selvitä jokaisesta päivästä. Sydämestä riipaisi kun luin suruanne.
Olen itse jäänyt 3v sitten leskeksi, löysin mieheni eteisestä kuolleena töistä tullessani. Silloin alussa ajatukset pyörivät sitä samaa liikenneympyrää, josta ei päässyt pois. Kävin työpaikan psykologin juttusilla 3x ja suruseminaarissa jota veti Soili Poijula hän on ekspertti siinä.
Luin ainakin 3x Martti Lindqvistin kirjan Surun tie. Kirja löytyy ainakin kirjastosta. Minua se auttoi ymmärtämään suruani.
Kyllä ne hetket harvenevat kun suru vie mennessään syvälle. Niistä tunteista pääsee pois, kun silloin alussa ne veivät mukaansa pitkiksi ajoiksi.
Elämähän ei koskaan palaa siihen mitä se oli ennen kuoleman tapausta. Sitä saa jatkaa muuttuneena ihmisenä ja vajavaisena ihmisenä.
Olen sanonut että me olimme kun yhteen kasvanut kahden eri rungon puu. Yhteiset juuret mutta eri latvat. Nyt siinä on iso leikkuu haava kun se toinen runko on poistettu:-(
Menetin avopuolisoni auto-onnettomuudessa 4.7. Ajatukset pyörii koko ajan onnettomuusillan tapahtumissa silti jostain alitajunnasta tulee ajatus että pakko tästä on selvitä. Onneksi on ihania ystäviä ympärillä,joille voi puhua tästä kamalasta tuskasta. Rakkaani haudataan viikon kuluttua ja pelkään kuinka kestän sen kaiken romahtamatta henkisesti. En osaa neuvoa kuinka tästä selviää mutta yritetään yhdessä
Voimia teille kaikille!!! Hautajaiset ovat kova pala kenelle tahansa läheisen menettäneelle, poikaystäväni haudattiin viime vuonna näihin aikoihin... Hautaiset olivat tosi raskaat, näin rakkaani ensimmäisä kertaa kuolleena, sitä näkyä en unohda ikinä.. Järkytyin pahasti, mutta poikaystäväni sisko toi valokuvan minulle rakkaastani ja käski katsoa sitä, sain myös rauhoittavia... Elin viime kesän elämäni raskainta aikaa, mutta onneksi minulla oli läheiset ystävät tukenani ja ennen kaikkea poikaystäväni perhe jonka kanssa olen edelleen hyvin läheisissä väleissä!!
Syvimmät osaan ottoni sinulle ja pojallesi!
Eihän tämä minun tilanne ole vastaava mutta, läheisen ihmisen menetys kuitenkin.
Itse löysin isäni kesäkuun 24pvä kuolleena.
ja oli ollut jo 4 päivää kuollut...
minulla on kanssa niin tyhjä ja voimaton olo! miten tästä voi selvitä!?
itselläni on läheisiä ihmisiä tukemassa, toivottavasti teilläkin löytyy tukijoukkoja.
en nyt osaa mitään lohdutuksen sanoja kirjoittaa.
läheisen ihmisen kuolema ei ikinä ole helppoa ja ei se kyllä pidä ollakkaan.
sinulla on kuitenkin todella hyvä syy yrittää jaksaa, poikasi!
Koittakaa pärjätä, toivon todella voimaa ja jaksamista sinne teille!