Tässä yleistä tietoa ns. Daavidin kapinasta.
Asiaa koskeva paras kirja lienee FT Kimmo Katajalan teos "Suomalainen kapina. Talonpoikaislevottomuudet ja poliittinen kulttuuri Suomessa Ruotsin ajalla
Kyseisen Daavidin kapinan 1438 johtohenkilönä oli Vesilahdelta oleva Heikkilän talon isäntä Daavid, joka oli merkittävän varakas mies. Hän ilmeisesti huudatti itsensä kuninkaaksi. Tämä on ollut vanha tapa, jolla talonpojat ovat valinneet itselleen johtajan, jota nimitettiin kuninkaaksi. Kyse on ollut siten vaaliin perustuvasta ”kuninkuudesta. Voinee olettaa myös, että hän on ollut paitsi ympäristöään varakkaampi myös muutoin sitä valveutuneempi. Kyse on ollut tyytymättömyydestä korkeisiin veroihin. Ei siis mitään uutta auringon alla!
Kapinaliike levisi Vesilahdelta moniin Ylä-Satakunnan pitäjiin muun muassa Lempäälään, ja Pirkkalaan. Kapina oli suhteellisen mittava ja kohdistui lähinnä virkamiehistöön, erityisesti Turun linnaläänin päällikköä Hannu Kröpeliniä vastaan.
Tietoa aatelisiin ja sotilaisiin kohdistuneista hyökkäyksistä on ainakin Pirkkalan Villilästä, jossa talonpojat löivät kuoliaaksi Folkungien kartanosta neljä huovia. Todennäköisemmin Vesilahdella ollut mahtava Laukon kartano sai osansa kapinasta. Erään käsityksen mukaan Laukon kartanon mahtava kivilinna olisi rakennettu Daavidin kapinan jälkeen turvaksi hyökkäyksiltä. Näin ainakin arveli Laukon kartanon historian laatinut Kari Uotila.
Käytännössä kapinan tukehdutti Turun piispa Maunu II Tavast, joka tammikuussa 1439 saapui seurueineen Lempäälän Kuokkalaan, jonne oli kutsuttu kapinallisten talonpoikien edustajat neuvotteluun. Daavid oli varmuuden vuoksi vangittu. Talonpojat tunnustivat piispalle tehneensä rikoksen, jopa niin suuren, että se olisi pitänyt sovittaa hengenmenetyksellä, mutta rikkojille luvattiin armo. Vain Daavid lähimpine miehineen tuomittiin kuolemaan.
Ennen kuolemantuomion täytäntöönpanoa onnistui Daavid pakenemaan vankeudesta kadoten mahdollisesti Viroon.
Mielenkiintoinen on kapinan päättänyt Kuokkalan tunnustuskirja, joka allekirjoitettiin ja sinetöitiin 9.1.1439. Tässä asiakirjassa talonpojat sitoutuvat uskollisuuteen hallitusmiehille. Kustakin kapinaan osallistuneesta pitäjästä valittiin 12 luottamusmiestä allekirjoittamaan tunnustuskirja.
Tunnustuskirja kuuluu näin:
” Lempäälässä vuonna 1439 allekirjoitettu alistumiskirje, jolla Ylä-Satakunnan rahvas vakuuttaa uskollisuuttaan valtaneuvostolle. Kaikille niille. jotka tämän kirjeen kuulevat luettavan tunnustamme ja teemme tiettäväksi me, koko Ylä-Satakunnan kansa, joka elää ja asuu Pirkkalan pitäjässä, Kangasalan pitäjässä, Lempäälän pitäjässä, Vesilahden pitäjässä, Kyrön pitäjässä ja Sastamalan pitäjässä, ylemmässä ja alemmassa, että suuressa hulluudessamme ja ylimielisyydessämme olemme rikkoneet esivaltaa, valtakuntaamme Ruotsia, valtaneuvostoa ja käskynhallitsijaamme vastaan siten, että olemme seuranneet pähkähullua Daavidia, hänen veljiään ja monia hänen joukkonsa jäseniä pahuuteen ja juoniin, joita he punoivat, niin että olemme menettäneet elämämme ja omaisuutemme, sekä maan että irtaimen, sen mukaan kuin valtakunnan lakikirja osoittaa. Tällaisen ikuisen turmeluksen ja hulluuden ovat kuitenkin kunnioitettava herra ja jalosyntyiset miehet, Ruotsin valtaneuvosto meille Jumalan armosta ja hyvien miesten rukousten takia armoksi kääntäneet sillä tavoin kuin seuraavassa on kirjoitettu: että me todella uskollisina esivallallemme, valtakuntamme neuvostolle, käskynhaltijallemme Turun linnassa, hänen virkamiehilleen ja sille, jonka hän puolestaan käskee, tulemme olemaan tottelevaisia ja kuuliaisia ja uskollisesti suorittamaan kunnolla kaiken, minkä olemme kuninkaallemme ja esivallallemme oikeuden mukaan velvolliset suorittamaan, emmekä enää ryhdy tuollaisiin hullutuksiin ja uskottomuuteen esivaltaamme, valtakuntaamme ja käskynhaltijaamme kohtaan. Jos kuitenkin sattuisi, minkä Jumala estäköön, että me tai jotkut meistä rikkoisivat petoksin tai muutoin esivaltaamme tai valtakuntaamme vastaan, niin sitoudumme kaikki siihen, että tämä meidän asiamme, joka on niin armollisesti anteeksi annettu niin kuin edellä on kerrottu, on jälleen kokonaisuudessaan avoin niin kuin me sen ensimmäisen kerran olisimme tehneet, ja sovitamme sen oikeutta myöten armotta sen mukaan kuin lakikirja osoittaa. Ja sen lisäksi, että kaikki nämä edellä mainitut artiklat on pidettävä vastaan sanomatta niin kuin edellä on kirjoitettu, olemme puolestamme pyytäneet takaamaan 12 miestä jokaisesta pitäjästä jotka seuraavassa mainitaan; ensinnäkin Lempäälän pitäjästä: Marcus Wialasten, Llarens Laynin, Oleff Pagelusten, Ioonss Wayninj, Henric Klokkare, Henric Suppawaha, Henric aff Mwsmaga, Magnus Bikala, Staffuan Hullulasten, Paeder Mortenson, Ioons Hogalasten ja Niclis Tomenpoyca. Samoin Vesilahdelta: Oleff Wanoynin, Niclis Gerwenrata, Olaff Mog- ris, Henric Paloff, Nicl(i)ss Wakkelaff, Bertil Kurala, Laurens Oyialta, Michi Hinzala, Oleff Hwika, Josse Taloynin, Laurens Nymenpae ja Henric Tappala. Samoin Kangasalan pitä- jästä Michel Rokala, Michyl Syrianthaka, Hinza Mellila, Larens Kyrolaeynen, Larens Paro- ynen, Olaff Lowiss Llaurens Hallaynen, Heyki Wemere, Matti Tyala. Heyki Michelson aff Jokis. Heyki Koykala ja Onder. Samoin Pirkkalan pitäjästä: Hidzae Takawasten, Joonss Messakyla, Bengt Koykj, Laurens Ansyne. Andris Leoynen Larens Yppinin. Nicles Kurgen- poyca, Joonss Pyktkani(e)mi, Beng(t) Kaeha, Jaerff Heyki Kotoniemi, Llarens Werenin ja Llarens Hawisten. Samoin Kyrön pitäjästä: Olaff Kalameess. Llarens Kaeyka. Paeder Kaeuin, Jooss Ollaysinpoyca, Olaff Kianin, Olaff Maykae, Olaff Warapoyca, Niclis Pulsw. Niclis Mwstasylmae, Paeder Ialexenpoyka ja Niclis Symoypoyca. Samoin Ylä-Sastamalasta: Heyki Lwpae, Olaff Pawoypoyca, Olaff Iaerto, Olaf Raewhae, Enewald, Heyki Ortoma, Staffan i Wahalaxi, Paual Thupioki, Oleff Karhunpoyka, Paether Rosmaela, Josse Finnc, Josse Kykaerempoyka ja Iussa Haloypoyka. Me kaikki edellä mainitut 12 miestä joka pitäjästä ilmoitamme, että olemme kädellä ja suulla luvanneet rauhamme ja kristillisen uskomme takia käskynhaltijallemme Hannu Kröpelinille monien hyvien miesten läsnä ollessa. jota ei nyt mainita, esivallan ja valtakunnan puolesta pitävämme edellä mainitut artiklat rikkomatta tulevina aikoina."
Kun puhumme kuninkaista, saatamme väärin käsittää ilmaisun. Ajatellessamme vaikkapa oman historiamme vaiheita miellämme helposti tavanomaisen kielenkäyttömme mukaan kuninkaan perinnölliseksi monarkiksi. Kuningas on voinut olla varsin rajoitetun joukon johtaja, johon ei ole liittynyt perinnöllistä valtaa.
Toisaalta 1000-luvun vaiheilla saattoi olla myös laajemman alueen päälliköitä kuin pelkästään "kyläpäälliköitä".
Ehkä muutama sananen on paikallaan tunnetuimmasta talonpoikaiskapinasta eli nuijasodasta ja sen tunnetuimmasta johtajasta Jaakko Ilkasta. Jaakko Ilkkakaan ei ollut omassa säädyssään mikään rivimies.
Tunnetuin nuijasodan päällikkö oli Jaakko Ilkka, josta Kaarlo Kramsu runoili sanoin "parempi orjan elämää on kuolo hirsipuussa" on 1500-luvun nuijasodan eräänlaiseksi symboliksi noussut päällikkö. Oliko hän lopultakin minkälainen henkilö? Käsitys lienee muodostunut romantisoidusta käsityksestä sortajaa vastaan nousseesta talonpoikaispäälliköstä, mutta kuva ei ole näin yksikertainen.
Vanhastaan häntä pidettiin talonpoikaispäällikkönä, joka nousi kapinan johtajaksi talonpoikaistosta ollen “priimus inter pares“. Vanhassa tutkimuksessaan Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen piti Jaakko Ilkkaa köyhänä talonpoikana, mikä käsitys oli kuitenkin väärä. Puhuttiin myös pitkään, että Ilmajoella oli tuohon aikaan kaksi Jaakko Ilkkaa. Käsitys perehtyi väärään asiakirjojen tulkintaan. Myöhemmin käsitys kahdesta Jaakko Ilkasta on osoittautunut vääräksi.
Jaakko Ilkka oli ajan oloihin nähden melkoisen suuren maaomaisuuden omistaja ja oman laivan omistanut kauppias. Laivalla oli tehty matkoja ainakin Tukholmaan , Hän oli myös verovapautuksen saanut ratsutilallinen, siis ns. knaapi, joka varusti kaksi palkkasotilasta eli huovia . Ratsumiehenä Ilkka sai itse koottua linnaleirituloja. Nämä linnaleirintulot eivät olleet vähäisiä tuon ajan mittapuun mukaan.
Knaapeiksi nimittäin kutsuttiin näitä ratsutilallisia, joiden asema lähenteli aatelistoa. Ilkka otti osaa ratsumiehenä joihinkin sotaretkiin 1590-luvullä käydyssä Venäjän sodassa. ja hankki sotilaallista kokemusta.
Jos ajattelemme Ilkan asemaa, hänen oletetut intressinsä olisivat olleet enemmänkin aateliston intressejä kuin talonpoikaiston intressejä. Tyypillistä oli nuijasodassa johtajistolle se, että johtajistoon kuului varsin varakkaitakin miehiä, muun muassa Ylistarolta ollut Pentti Pouttu, jolla oli paljon yhteyksiä Ruotsiin. Mielenkiintoista on se, että aiemmin puhuin tuosta Daavidin kapinasta, tietyllä tavalla Lempäälän Anian Heikkilän talon Daavidkin oli sen ajan mittapuulla varakas mies. Johtajisto oli näissäkin liikkeissä seudun ylärakennetta
Luin tuossa äskettäin Heikki Ylikankaan pohdiskelua siitä miksi Jaakko Ilkka ryhtyi toimiin, jotka päällisin puolin saattoivat olla vastaan hänen yhteiskunnallista asemaansa ja sen myötä esille tulevia ja tavoiteltavissa olevia intressejä. Ylikangas toi esille monia kysymyksiä. Jos Jaakko Ilkka tähtäsi aivan perustellusti perinnölliseen aatelisarvoon, olisi liittoutuminen Klaus Flemingin ja kuningas Sigismundiin huomattavasti johdonmukaisempaa kuin ryhtyä talonpoikaiskapinan johtajaksi. Muistettakoon, että tuossa vaiheessa Kaarle-herttua oli talonpoikien tukija. Siis nuijasota liittyi Kustaa Vaasan jälkeiseen valtakamppailuun, jossa oli myös vallantavoittelijoiden lisäksi pienempiä pelureita. Pelasiko Jaakko Ilkka ehkä “väärää hevosta “ luottaessaan Kaarle- herttuan voittoon valtataistelussa, jolloin Ilkalle olisi avautunut laajempaakin arvovaltaa ja asemaa.
Jännittävää Ilkan toiminnassa oli muun muassa se, että hän keräsi pois joukolta huoveja ja kihtejä Pohjanmaalta kannetun linnaleiriviljan. Ilkka totesi ilmeisesti linnaleiriveron perusteettomaksi, koska Juhana III oli vapauttanut pohjanmaalaiset linnaleiristä eikä Ilkka koonnut 1595 tehdyn Täyssinän rauhan jälkeen liinaleiriveroa. Ylikangas katsoo, että Ilkan keskeinen motiivi oli linnaleirinveron oikeutuksen Pohjanmaalta. Kuningas Juhana oli 1592 antanut vapautuksen linnaleiristä Pohjanmaalla.
Ainakin tietyssä mielessä samanlainen motiivi oli Ilkan välittömänä perusteena silloin, kun hän ensi kerran astui kapinan tielle. Hän nimittäin keräsi muutamien suoraan toimintaan valmiitten talonpoikien seuraamana upplantilaisilta ja varsinaissuomalaisilta huoveilta ja nihdeiltä pois sen linnaleiriviljan, minkä nämä olivat lopulla vuotta 1595 eli Täyssinän rauhan jälkeen Pohjanmaalta kantaneet. Ilmeistä on, että Ilkka katsoi linnaleirin perimisen rauhanteon jälkeen perusteettomaksi vallankin, kun pohjalaisilla oli tukenaan Juhana III:n kesällä 1592 antama vapautus linnaleiristä. Tämän vapautuksen oli herttua sittemmin useaan kertaan vahvistanut ja Fleming kuninkaan jälkikäteissuostumuksella yhtä monta kertaa kumonnut. Ilkka ei ainakaan toukokuussa 1595 solmitun rauhan jälkeen enää itse kantanut linnaleiriä.
Mitä Ilkka tavoitteli? Omaa asemaa ja valtaa vai oliko hän sorrettujen johtaja vailla omanvoitonpyyntöä. Olivatko kuitenkin kummatkin syyt hänen pontiminaan.
Mielenkiintoa herättävät myös marski Klaus Flemingin omat motiivit. Flemingin asema suhteessa kuningasvaltaan oli varsin itsenäinen ja käytännössä hän oli Suomen valtias. Olisikohan mielessä ollut myös laajempia valtakuntaa koskevia ajatuksia? Elettiinhän tuolloin varsin vakiintumatonta aikaa, jossa toimekkaalle miehelle avautui mahdollisuuksia.
Näin ollen Ilkan ratkaisun selitykseksi jää vain se, että hän viimeistään rauhanteon jälkeen kiisti oikeutuksen linnaleiriin Pohjanmaalla. Ylikangas katsoo, että tätä käsitystä Ilkka katsoi oikeutetuksi puolustaa myös väkivalloin.
Ylikangas toteaa edelleen, että Jaakko Ilkkaa tarvittiin ja pyydettiin sotilaallisen kokemuksensa perusteella talonpoikaiston johtoon. Aivan kuten 1918 kapinoitsijoilla oli nuijamiehilläkin puute hyvistä sotilaallisista johtajista, upseeristosta. Ilkka oli ratsumiesasemansa takia sellainen, mutta yhteiskunnalliselta asemaltaan lähempänä perintöaatelia kuin talonpoikaista kansaa.
Ylikangas toteaa näin “ Jaakko Ilkka kuuluu niihin harvoihin historian henkilöihin, joiden tiedetään toimineen oman ryhmänsä - tässä tapauksessa ratsutilallisten -etua ja pyrkimyksiä vastaan. Vielä harvemmassa on sekä menneisyydessä että nykyisyydessä henkilöitä, jotka asettuvat heikomman puolelle niitä vastaan, jotka tuosta heikommasta hyötyvät ja joihin itsekin ulkonaisesti kuuluu. Juuri näin menetteli Jaakko Ilkka. Tehdessään niin hän otti kohdaltaan suuren riskin. Hänellä itsellään oli paljon vähemmän voitettavana ja paljon enemmän menetettävänä kuin oli niillä, joita hän johti. Sen kaiken hän myös menetti.”
Mielenkiintoa herättävät myös Klaus Flemingin omat motiivit. Flemingin asema suhteessa kuningasvaltaan oli varsin itsenäinen ja käytännössä hän oli Suomen valtias. Olisikohan mielessä ollut myös laajempia valtakuntaa koskevia ajatuksia? Elettiinhän tuolloin varsin vakiintumatonta aikaa, jossa toimekkaalle miehelle avautui melkoisia mahdollisuuksia.
Asiaa koskeva paras kirja lienee FT Kimmo Katajalan teos "Suomalainen kapina. Talonpoikaislevottomuudet ja poliittinen kulttuuri Suomessa Ruotsin ajalla
Kyseisen Daavidin kapinan 1438 johtohenkilönä oli Vesilahdelta oleva Heikkilän talon isäntä Daavid, joka oli merkittävän varakas mies. Hän ilmeisesti huudatti itsensä kuninkaaksi. Tämä on ollut vanha tapa, jolla talonpojat ovat valinneet itselleen johtajan, jota nimitettiin kuninkaaksi. Kyse on ollut siten vaaliin perustuvasta ”kuninkuudesta. Voinee olettaa myös, että hän on ollut paitsi ympäristöään varakkaampi myös muutoin sitä valveutuneempi. Kyse on ollut tyytymättömyydestä korkeisiin veroihin. Ei siis mitään uutta auringon alla!
Kapinaliike levisi Vesilahdelta moniin Ylä-Satakunnan pitäjiin muun muassa Lempäälään, ja Pirkkalaan. Kapina oli suhteellisen mittava ja kohdistui lähinnä virkamiehistöön, erityisesti Turun linnaläänin päällikköä Hannu Kröpeliniä vastaan.
Tietoa aatelisiin ja sotilaisiin kohdistuneista hyökkäyksistä on ainakin Pirkkalan Villilästä, jossa talonpojat löivät kuoliaaksi Folkungien kartanosta neljä huovia. Todennäköisemmin Vesilahdella ollut mahtava Laukon kartano sai osansa kapinasta. Erään käsityksen mukaan Laukon kartanon mahtava kivilinna olisi rakennettu Daavidin kapinan jälkeen turvaksi hyökkäyksiltä. Näin ainakin arveli Laukon kartanon historian laatinut Kari Uotila.
Käytännössä kapinan tukehdutti Turun piispa Maunu II Tavast, joka tammikuussa 1439 saapui seurueineen Lempäälän Kuokkalaan, jonne oli kutsuttu kapinallisten talonpoikien edustajat neuvotteluun. Daavid oli varmuuden vuoksi vangittu. Talonpojat tunnustivat piispalle tehneensä rikoksen, jopa niin suuren, että se olisi pitänyt sovittaa hengenmenetyksellä, mutta rikkojille luvattiin armo. Vain Daavid lähimpine miehineen tuomittiin kuolemaan.
Ennen kuolemantuomion täytäntöönpanoa onnistui Daavid pakenemaan vankeudesta kadoten mahdollisesti Viroon.
Mielenkiintoinen on kapinan päättänyt Kuokkalan tunnustuskirja, joka allekirjoitettiin ja sinetöitiin 9.1.1439. Tässä asiakirjassa talonpojat sitoutuvat uskollisuuteen hallitusmiehille. Kustakin kapinaan osallistuneesta pitäjästä valittiin 12 luottamusmiestä allekirjoittamaan tunnustuskirja.
Tunnustuskirja kuuluu näin:
” Lempäälässä vuonna 1439 allekirjoitettu alistumiskirje, jolla Ylä-Satakunnan rahvas vakuuttaa uskollisuuttaan valtaneuvostolle. Kaikille niille. jotka tämän kirjeen kuulevat luettavan tunnustamme ja teemme tiettäväksi me, koko Ylä-Satakunnan kansa, joka elää ja asuu Pirkkalan pitäjässä, Kangasalan pitäjässä, Lempäälän pitäjässä, Vesilahden pitäjässä, Kyrön pitäjässä ja Sastamalan pitäjässä, ylemmässä ja alemmassa, että suuressa hulluudessamme ja ylimielisyydessämme olemme rikkoneet esivaltaa, valtakuntaamme Ruotsia, valtaneuvostoa ja käskynhallitsijaamme vastaan siten, että olemme seuranneet pähkähullua Daavidia, hänen veljiään ja monia hänen joukkonsa jäseniä pahuuteen ja juoniin, joita he punoivat, niin että olemme menettäneet elämämme ja omaisuutemme, sekä maan että irtaimen, sen mukaan kuin valtakunnan lakikirja osoittaa. Tällaisen ikuisen turmeluksen ja hulluuden ovat kuitenkin kunnioitettava herra ja jalosyntyiset miehet, Ruotsin valtaneuvosto meille Jumalan armosta ja hyvien miesten rukousten takia armoksi kääntäneet sillä tavoin kuin seuraavassa on kirjoitettu: että me todella uskollisina esivallallemme, valtakuntamme neuvostolle, käskynhaltijallemme Turun linnassa, hänen virkamiehilleen ja sille, jonka hän puolestaan käskee, tulemme olemaan tottelevaisia ja kuuliaisia ja uskollisesti suorittamaan kunnolla kaiken, minkä olemme kuninkaallemme ja esivallallemme oikeuden mukaan velvolliset suorittamaan, emmekä enää ryhdy tuollaisiin hullutuksiin ja uskottomuuteen esivaltaamme, valtakuntaamme ja käskynhaltijaamme kohtaan. Jos kuitenkin sattuisi, minkä Jumala estäköön, että me tai jotkut meistä rikkoisivat petoksin tai muutoin esivaltaamme tai valtakuntaamme vastaan, niin sitoudumme kaikki siihen, että tämä meidän asiamme, joka on niin armollisesti anteeksi annettu niin kuin edellä on kerrottu, on jälleen kokonaisuudessaan avoin niin kuin me sen ensimmäisen kerran olisimme tehneet, ja sovitamme sen oikeutta myöten armotta sen mukaan kuin lakikirja osoittaa. Ja sen lisäksi, että kaikki nämä edellä mainitut artiklat on pidettävä vastaan sanomatta niin kuin edellä on kirjoitettu, olemme puolestamme pyytäneet takaamaan 12 miestä jokaisesta pitäjästä jotka seuraavassa mainitaan; ensinnäkin Lempäälän pitäjästä: Marcus Wialasten, Llarens Laynin, Oleff Pagelusten, Ioonss Wayninj, Henric Klokkare, Henric Suppawaha, Henric aff Mwsmaga, Magnus Bikala, Staffuan Hullulasten, Paeder Mortenson, Ioons Hogalasten ja Niclis Tomenpoyca. Samoin Vesilahdelta: Oleff Wanoynin, Niclis Gerwenrata, Olaff Mog- ris, Henric Paloff, Nicl(i)ss Wakkelaff, Bertil Kurala, Laurens Oyialta, Michi Hinzala, Oleff Hwika, Josse Taloynin, Laurens Nymenpae ja Henric Tappala. Samoin Kangasalan pitä- jästä Michel Rokala, Michyl Syrianthaka, Hinza Mellila, Larens Kyrolaeynen, Larens Paro- ynen, Olaff Lowiss Llaurens Hallaynen, Heyki Wemere, Matti Tyala. Heyki Michelson aff Jokis. Heyki Koykala ja Onder. Samoin Pirkkalan pitäjästä: Hidzae Takawasten, Joonss Messakyla, Bengt Koykj, Laurens Ansyne. Andris Leoynen Larens Yppinin. Nicles Kurgen- poyca, Joonss Pyktkani(e)mi, Beng(t) Kaeha, Jaerff Heyki Kotoniemi, Llarens Werenin ja Llarens Hawisten. Samoin Kyrön pitäjästä: Olaff Kalameess. Llarens Kaeyka. Paeder Kaeuin, Jooss Ollaysinpoyca, Olaff Kianin, Olaff Maykae, Olaff Warapoyca, Niclis Pulsw. Niclis Mwstasylmae, Paeder Ialexenpoyka ja Niclis Symoypoyca. Samoin Ylä-Sastamalasta: Heyki Lwpae, Olaff Pawoypoyca, Olaff Iaerto, Olaf Raewhae, Enewald, Heyki Ortoma, Staffan i Wahalaxi, Paual Thupioki, Oleff Karhunpoyka, Paether Rosmaela, Josse Finnc, Josse Kykaerempoyka ja Iussa Haloypoyka. Me kaikki edellä mainitut 12 miestä joka pitäjästä ilmoitamme, että olemme kädellä ja suulla luvanneet rauhamme ja kristillisen uskomme takia käskynhaltijallemme Hannu Kröpelinille monien hyvien miesten läsnä ollessa. jota ei nyt mainita, esivallan ja valtakunnan puolesta pitävämme edellä mainitut artiklat rikkomatta tulevina aikoina."
Kun puhumme kuninkaista, saatamme väärin käsittää ilmaisun. Ajatellessamme vaikkapa oman historiamme vaiheita miellämme helposti tavanomaisen kielenkäyttömme mukaan kuninkaan perinnölliseksi monarkiksi. Kuningas on voinut olla varsin rajoitetun joukon johtaja, johon ei ole liittynyt perinnöllistä valtaa.
Toisaalta 1000-luvun vaiheilla saattoi olla myös laajemman alueen päälliköitä kuin pelkästään "kyläpäälliköitä".
Ehkä muutama sananen on paikallaan tunnetuimmasta talonpoikaiskapinasta eli nuijasodasta ja sen tunnetuimmasta johtajasta Jaakko Ilkasta. Jaakko Ilkkakaan ei ollut omassa säädyssään mikään rivimies.
Tunnetuin nuijasodan päällikkö oli Jaakko Ilkka, josta Kaarlo Kramsu runoili sanoin "parempi orjan elämää on kuolo hirsipuussa" on 1500-luvun nuijasodan eräänlaiseksi symboliksi noussut päällikkö. Oliko hän lopultakin minkälainen henkilö? Käsitys lienee muodostunut romantisoidusta käsityksestä sortajaa vastaan nousseesta talonpoikaispäälliköstä, mutta kuva ei ole näin yksikertainen.
Vanhastaan häntä pidettiin talonpoikaispäällikkönä, joka nousi kapinan johtajaksi talonpoikaistosta ollen “priimus inter pares“. Vanhassa tutkimuksessaan Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen piti Jaakko Ilkkaa köyhänä talonpoikana, mikä käsitys oli kuitenkin väärä. Puhuttiin myös pitkään, että Ilmajoella oli tuohon aikaan kaksi Jaakko Ilkkaa. Käsitys perehtyi väärään asiakirjojen tulkintaan. Myöhemmin käsitys kahdesta Jaakko Ilkasta on osoittautunut vääräksi.
Jaakko Ilkka oli ajan oloihin nähden melkoisen suuren maaomaisuuden omistaja ja oman laivan omistanut kauppias. Laivalla oli tehty matkoja ainakin Tukholmaan , Hän oli myös verovapautuksen saanut ratsutilallinen, siis ns. knaapi, joka varusti kaksi palkkasotilasta eli huovia . Ratsumiehenä Ilkka sai itse koottua linnaleirituloja. Nämä linnaleirintulot eivät olleet vähäisiä tuon ajan mittapuun mukaan.
Knaapeiksi nimittäin kutsuttiin näitä ratsutilallisia, joiden asema lähenteli aatelistoa. Ilkka otti osaa ratsumiehenä joihinkin sotaretkiin 1590-luvullä käydyssä Venäjän sodassa. ja hankki sotilaallista kokemusta.
Jos ajattelemme Ilkan asemaa, hänen oletetut intressinsä olisivat olleet enemmänkin aateliston intressejä kuin talonpoikaiston intressejä. Tyypillistä oli nuijasodassa johtajistolle se, että johtajistoon kuului varsin varakkaitakin miehiä, muun muassa Ylistarolta ollut Pentti Pouttu, jolla oli paljon yhteyksiä Ruotsiin. Mielenkiintoista on se, että aiemmin puhuin tuosta Daavidin kapinasta, tietyllä tavalla Lempäälän Anian Heikkilän talon Daavidkin oli sen ajan mittapuulla varakas mies. Johtajisto oli näissäkin liikkeissä seudun ylärakennetta
Luin tuossa äskettäin Heikki Ylikankaan pohdiskelua siitä miksi Jaakko Ilkka ryhtyi toimiin, jotka päällisin puolin saattoivat olla vastaan hänen yhteiskunnallista asemaansa ja sen myötä esille tulevia ja tavoiteltavissa olevia intressejä. Ylikangas toi esille monia kysymyksiä. Jos Jaakko Ilkka tähtäsi aivan perustellusti perinnölliseen aatelisarvoon, olisi liittoutuminen Klaus Flemingin ja kuningas Sigismundiin huomattavasti johdonmukaisempaa kuin ryhtyä talonpoikaiskapinan johtajaksi. Muistettakoon, että tuossa vaiheessa Kaarle-herttua oli talonpoikien tukija. Siis nuijasota liittyi Kustaa Vaasan jälkeiseen valtakamppailuun, jossa oli myös vallantavoittelijoiden lisäksi pienempiä pelureita. Pelasiko Jaakko Ilkka ehkä “väärää hevosta “ luottaessaan Kaarle- herttuan voittoon valtataistelussa, jolloin Ilkalle olisi avautunut laajempaakin arvovaltaa ja asemaa.
Jännittävää Ilkan toiminnassa oli muun muassa se, että hän keräsi pois joukolta huoveja ja kihtejä Pohjanmaalta kannetun linnaleiriviljan. Ilkka totesi ilmeisesti linnaleiriveron perusteettomaksi, koska Juhana III oli vapauttanut pohjanmaalaiset linnaleiristä eikä Ilkka koonnut 1595 tehdyn Täyssinän rauhan jälkeen liinaleiriveroa. Ylikangas katsoo, että Ilkan keskeinen motiivi oli linnaleirinveron oikeutuksen Pohjanmaalta. Kuningas Juhana oli 1592 antanut vapautuksen linnaleiristä Pohjanmaalla.
Ainakin tietyssä mielessä samanlainen motiivi oli Ilkan välittömänä perusteena silloin, kun hän ensi kerran astui kapinan tielle. Hän nimittäin keräsi muutamien suoraan toimintaan valmiitten talonpoikien seuraamana upplantilaisilta ja varsinaissuomalaisilta huoveilta ja nihdeiltä pois sen linnaleiriviljan, minkä nämä olivat lopulla vuotta 1595 eli Täyssinän rauhan jälkeen Pohjanmaalta kantaneet. Ilmeistä on, että Ilkka katsoi linnaleirin perimisen rauhanteon jälkeen perusteettomaksi vallankin, kun pohjalaisilla oli tukenaan Juhana III:n kesällä 1592 antama vapautus linnaleiristä. Tämän vapautuksen oli herttua sittemmin useaan kertaan vahvistanut ja Fleming kuninkaan jälkikäteissuostumuksella yhtä monta kertaa kumonnut. Ilkka ei ainakaan toukokuussa 1595 solmitun rauhan jälkeen enää itse kantanut linnaleiriä.
Mitä Ilkka tavoitteli? Omaa asemaa ja valtaa vai oliko hän sorrettujen johtaja vailla omanvoitonpyyntöä. Olivatko kuitenkin kummatkin syyt hänen pontiminaan.
Mielenkiintoa herättävät myös marski Klaus Flemingin omat motiivit. Flemingin asema suhteessa kuningasvaltaan oli varsin itsenäinen ja käytännössä hän oli Suomen valtias. Olisikohan mielessä ollut myös laajempia valtakuntaa koskevia ajatuksia? Elettiinhän tuolloin varsin vakiintumatonta aikaa, jossa toimekkaalle miehelle avautui mahdollisuuksia.
Näin ollen Ilkan ratkaisun selitykseksi jää vain se, että hän viimeistään rauhanteon jälkeen kiisti oikeutuksen linnaleiriin Pohjanmaalla. Ylikangas katsoo, että tätä käsitystä Ilkka katsoi oikeutetuksi puolustaa myös väkivalloin.
Ylikangas toteaa edelleen, että Jaakko Ilkkaa tarvittiin ja pyydettiin sotilaallisen kokemuksensa perusteella talonpoikaiston johtoon. Aivan kuten 1918 kapinoitsijoilla oli nuijamiehilläkin puute hyvistä sotilaallisista johtajista, upseeristosta. Ilkka oli ratsumiesasemansa takia sellainen, mutta yhteiskunnalliselta asemaltaan lähempänä perintöaatelia kuin talonpoikaista kansaa.
Ylikangas toteaa näin “ Jaakko Ilkka kuuluu niihin harvoihin historian henkilöihin, joiden tiedetään toimineen oman ryhmänsä - tässä tapauksessa ratsutilallisten -etua ja pyrkimyksiä vastaan. Vielä harvemmassa on sekä menneisyydessä että nykyisyydessä henkilöitä, jotka asettuvat heikomman puolelle niitä vastaan, jotka tuosta heikommasta hyötyvät ja joihin itsekin ulkonaisesti kuuluu. Juuri näin menetteli Jaakko Ilkka. Tehdessään niin hän otti kohdaltaan suuren riskin. Hänellä itsellään oli paljon vähemmän voitettavana ja paljon enemmän menetettävänä kuin oli niillä, joita hän johti. Sen kaiken hän myös menetti.”
Mielenkiintoa herättävät myös Klaus Flemingin omat motiivit. Flemingin asema suhteessa kuningasvaltaan oli varsin itsenäinen ja käytännössä hän oli Suomen valtias. Olisikohan mielessä ollut myös laajempia valtakuntaa koskevia ajatuksia? Elettiinhän tuolloin varsin vakiintumatonta aikaa, jossa toimekkaalle miehelle avautui melkoisia mahdollisuuksia.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Pohjanmaan rikkaat talonpojat eivät tahtoneet maksaa veroja.
"Pohjanmaan rikkaat talonpojat eivät tahtoneet maksaa veroja."
Ylikankaan nuijasotakirjan perusteella kyse ei ollut haluttomuudesta maksaa veroja vaan verotuksen kohtuuttomuudesta ja mielivallasta. Fleming toimi diktaattorina, aateliset ottivat mitä tahtoivat ja pikkuvirkamiehet ja sotilaat perässä. Sotilaat ja virkamiehet ottivat lopulta kaiken mikä talonpojilta irtosi. Talonpokia ryöstettiin ja heiltä otettiin moninkertaisesti säädetty määrä.
Ainoa yhteiskuntaluokka, jolla ei ollut ketään, jota ryöstää, olivat talonpojat.
Nuijasodan päätyttyä aateliston valta kasvoi ja talonpojat menettivät vanhan itsenäisen asemansa.
Talonpoikaiskapinoista vain Sveitsissä talonpjat onnistuivat voittamaan, mikä näkyy tänä päivänä Sveitsin kansanäänestyksiin perusvassa päätöksenteossa.
Osittain oli kyllä näinkin ...
Mutta toisaalta valtakunnassa käytiin valtataistelua kahden kruununtavoittelijan välillä.
Laillisen perijän joka oli Sigismund ja Kaarle herttuan.
Suomen aatelisto seisoi Klaus Flemingin takana varsin yksimielisesti, Klaus Fleming taas tuki Puolassa olevaa Sigismundia.
Tästä johtui, että Suomessa ylläpidettiin ns. linnaleirejä, jotka oli sotaväen leirejä, eli armeija oli koottuna ja valmiina sotatoimia varten.
Tämä oli tietenkin kallista ja vuosikausia jatkuessaan kävi talonpojille raskaaksi.
Kun Kaus Fleming sitten kuoli, ilmeisesti myrkytettynä, niin Kaarle herttua välittömästi valtasi maan ja teloitti Suomen aateliston käytännössä kokonaan.
Ilman Suomen valtausta, ei Kaarlesta koskaan olisi tullut kuningasta, eli kysymys oli sisällis-sodasta.
Itse olen myös monestti miettinyt Klaus Flemingin motiiveja ja Jaakko Ilkan toimintaa.
Klaus Fleming tuki Sigismundia, joka oli Juhanan vanhin poika ja laillinen perillinen.
Juhana joka oli ollut Suomen herttua ja jota lähellä Klaus Fleming oli jo aikanaan, ehkä Flemingille oli jo Juhanan omapäinen toiminta muodostanut mallin miten Suomen ja hänen asemaa voitaisiiin pysyvästi vahvistaa jopa ihan itsenäisen kuningaskunnan tasolle.
Toinen mahdollinen ajatus Klaus Flemingillä mahdollisesti mielestäni oli se, että Puola, Ruotsi ja Suomi, vahvistettuna Balttian alueilla olisi ehkä muodostaneet riittävän voiman Venäjän pyrkimysten estämiseksi ja itseasiassa sulkenut Venäjän ulos itämereltä pysyvästi.
En tiedä kumpi vaihtoehdoista oli se, jota Klaus Fleming ajoi, mutta mielestäni molemmat oli parempia mitä toteutunut vaihtoehto, jossa Ruotsi erosi Puolasta ja Suomen asema omana toimijana oleellisesti heikkeni.
Jaakko Ilkalla saattoi olla myös yksi motiivi, josta ei ole paljon puhuttu, nimittäin mikäli Sigismund olisi voittanut valtataistelun mitä käytiin valtakunnassa, niin mahdollisesti katolinen usko olisi palautettu.
Olihan Puola selkeästi katolinen valtio.
Toisaalta, vaikka itse olen aina tavallaan ihaillut Jaakko Ilkkaa, niin koskaan minulle ei ole täysin selvinnyt se, miksi tämä varakas ja varsin älykäs kaveri astui kapinan johtoon.
Eihän se siitä hyötynyt mitään, eikä Kaarle herttua sitä pelastanut kohtaloltaan.
Tuolloin kuninkaalle vannottu vala oli arvossaan - se ei ollut mies eikä mikään joka valansa rikkoi. Suomen johtajien oli helppo olla kuninkaan miehiä niin kauan kun kaulankatkaisija-kaarlo oli lahden takana. Toisin oli ruotsin aatelistolla: Puolassa asuva kuningas petettiin herttuan pelossa.
Aivan, varmaan tuokin vaikutti asiaan ...
Tosin mielenkiintoista tässä on mielestäni myös se, että Suomen aateli seisoi varsin yksimielisesti Klaus Flemingin takana ja Ruotsissa ilmeisesti seisottiin yhtä yksimielisesti Kaarle Herttuan takana, eli valtakunta oli ihan oikeasti vuosikausia jakaantuneena kahtia.
Suomalaiset kannattivat laillista kuningasta ja omaa miestään Klaus Flemingiä, Ruotsalaiset valtaan pyrkivää ja kapinoihin yllyttävää Kaarle herttuaa.
Kun Kaarle sitten sai vallan, niin Suomen aateliset teloitettiin käytännössä melkein kaikki.